IX.
Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja yhteiselämämme uudistusta kohti.
Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.
Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.
Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.
Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan elantoa rakentajilleen.
Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.
Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin joutunut hukkaan.
— Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.
Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja minä iloitsen siitä nyt.