XI.
Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin seurata mukana saaristoon.
Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti uudestaan alusta.
Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.
Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.
Pää, pää, valkea karitsa, onko sulia paljon villaa? Kyllä, kyllä, rakas lapsi, minulla on säkki täynnä. Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille. ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin, niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi. Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu, kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.
Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä nimellä.
* * * * *
Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme laulaa pikku Sven.
Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.
On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän saa enää olla yläällä.
Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.
Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä, jotka ennustavat aamun pian sarastavan.