XII.
Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena, että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.
Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon. Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi kieltäytyi.
— Eikö Sven tahtoisi seurata isää?
Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen oikuikseen.
Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.
— Miksei sitten?
— Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin päättävästi.
— Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin. Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.
Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.
Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa itseensä, vaan istui paikallaan.
— Minä tiedän, että hän tulee tänä päivänä, sanoi hän.
Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä, joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi, ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.
Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin merkitsevän huudahduksen.
Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:
— Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.
— Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.
Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:
— Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?
Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:
— Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän lapsi osaa keksiä sellaista.