XIII.
Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä hyväilevämpi kuin silloin.
Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt. Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan. Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada kynttiä hänen luokseen peitteen alle.
Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä. Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:
— Ethän puhu isälle siitä!
— Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.
— Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.
Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä mieltä.
Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova, ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.
Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä. Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui. Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää todistuskeinon.
— Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.
— Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä kotia.
Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä seurauksena, että hän matkusti.
Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.
Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.
Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla, niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi, hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa vastaanottamassa.
— Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.
Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.
— Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.
Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.
— Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain odottamassa.
Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:
Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.
Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:
— Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän nähnyt minua.
— Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.
Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria, jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin, että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.
Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:
— Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan pitele kovasti minua.
Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi vastaukseksi:
— Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes sinä voit auttaa itse itseäsi.
Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla, makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli sanonut.
Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten olisivat tehneet.
— Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja, kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja se koski samaa asiaa — paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."
Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä. Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.
Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.
— Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin! Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle kuin meidän luoksemme?
Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärille.
— Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia ajatuksiaan lisäsi hän:
— Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin. Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos sinä kuolisit — minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän sen.
Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni, niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa, etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.