XIV.
Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.
Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani, valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä, kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.
Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin. En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.
Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.
Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä, näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä. Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.
Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella pienintäkään selvää ajatusta.
— Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä olen niin hermostunut.
Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin miehellekin:
— Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.
Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.
— Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.
Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä kohtaan, joka minua kyytihti.
— Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.
Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua. Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi juuri minun lapseni täytyy kuolla?"
Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.
Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.
"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni, niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat. Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä." Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.
Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin. Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa huoneessa.
— Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi vaimoni. Hän on valveilla.
Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt.
— Kyllä, kyllä, sanoin minä.
Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin makaavan vuoteessani ja katselevan minua.
— Tunteeko Sven isää?
— Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.
Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.
Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho solui pois silmieni edestä.