XV.
Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille, että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut hiljaisiksi.
Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita, jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta, kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.
Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt uuteen ystäväänsä.
— Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli hän sanonut.
Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.
Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.
Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä. Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän, ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään hänen sinisiä silmiään vastaan.
Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä, sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin iloiset äänet Svenille kaikuivat.
Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa, joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti jyrsiessään kovaa pähkinää.
Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen vuoteeseensa.
Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.
— Eikö se ollut Svenista hauskaa?
— Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.
Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni, jota hän suonenvedontapaisesti puristi.