XVI.
Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai kuolemaan.
Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.
Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä vielä.
— Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.
Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.
Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:
— Onnellinen sinä, joka voit.
Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä, totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.
— Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin, mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi kuolisi.
Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa, joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."
Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja ajatellut lapseni kuolleen.
Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.
Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset rivit. Ja minä istuin turtuneena.
Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni, hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin häntä kohti ja sanoin:
— Se on valmis.
Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta, kun hän vastasi:
— Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena äärettömän raskaaseen uneen.