III.
Kun Andreas Wik siltä retkeltä palasi Aspölle jaaloineen, oli jo syksy. Tiheänä seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet koivujen latvoissa.
Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemistä sillä matkalla, ja ukko Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut lähelle rantaa, kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli ankkuroitu satamaan jäi hän alukseen, ja illalla täytyi lähettää pyytämään häntä illalliselle.
Ester tuli häntä kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kesällä olivat eronneet sanomatta jäähyväisiä toisilleen, seisoi tyttö huutaen hänen nimeään. Nytkin oli miltei pimeä, mutta mereltä puhaltava tuuli huokui kylmyyttä maihin.
Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua lähelle, pelotti se hänet entistä vaiteliaammaksi.
— Hyvää päivää, Ester, — sanoi hän lyhyesti, ojentaen kätensä.
Tyttö tarttui käteen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, että tyttö häneen nopeasti katsahti, ja jälleen tunsi hän itsensä kuin mykäksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhjää unelmaa", ajatteli hän. "Se ei tule milloinkaan takaisin."
Silloin virkkoi Ester puhuen tyynesti, ikäänkuin ei mitään erikoista koskaan olisi ollut heidän välillään:
— Tänne on lähetetty tieto kotoasi, että isäsi on kovin sairaana.
Luullaan, ettei hän enää nouse vuoteelta.
— Milloinka tieto tuli? kysyi Andreas jurosti.
— Viime viikolla. Emme voineet saada siitä sanaa sinulle. Te olitte jo lähteneet kaupungista.
Andreas ei kysellyt enempää, ja enempää eivät nuoret muutenkaan keskenänsä puhuneet. Aterialla istui Andreas ajatuksiinsa vaipuneena, ja syötyään hän nousi ja meni alas jaalaan saadakseen taas olla yksin.
Eikä kukaan kummastellutkaan, että hän niin teki. Sillä kukaan ei ajatellut muuta kuin että isän kadottaminen liikutti hänen mieltään.
— Hän on kuitenkin yhä kiintynyt ukkoon, vaikkei hän sitä ole näyttänyt, — sanoi Johannes Andreaksen mentyä.
Mutta Andreas Wik ei ajatellut isää eikä sitä, ettei hän kenties koskaan enää näkisi vanhusta. Isä oli yli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja oli ihmeteltävää, että hän niin kauvan oli pysynyt pystyssä, vaikka oli niin paljon juopotellut. Andreas heittäytyi vaatteissaan kajuutan vuoteelle saadakseen parisen tuntia levähtää. Seuraavana aamuna ennen auringon nousua hän istui veneessä ja suuntasi kulkunsa rannikolle päin, ehtiäkseen niemelle, missä hänen isänsä mökki oli, ennättääkseen sinne ennen kuin olisi liian myöhäistä ja vanhus jo ehtii sulkea silmänsä.
Andreas purjehti puolittain vastatuulta, ja syyskuun ilma tuntui viileältä. Siinä peräsimessä istuessaan tuntui Andreaksesta kuin olisi ollut kysymys elämän onnesta toiselta puolen ja itse elämästä toiselta. Yksi ainoa ajatus oli hänellä ollut mielessään siitä asti kuin hän uutisen kuuli, ajatus, jota hän häpesi, sillä olisihan hänen pitänyt muistella ainoastaan vanhusta, joka kotona makasi kamppaillen viimeistä taisteluaan. "Jos hän nyt kuolee", ajatteli Andreas, "niin saan minä mökin. Ehkä Ester suostuu tulemaan kanssani sinne; silloin ei minun tarvitsisi viettää elämääni tuolla saaressa, missä minun täytyisi olla puolittain renkinä kaikkien muiden isännöidessä." Se oli Andreakselle kaikki kaikessa. Siitä riippui hänen elämänsä.
Jo näki hän kotiselän edessään. Saarien taa tultuaan joutui venhe tuulen suojaan, ja Andreas työnsi ylähangan airot veteen päästäkseen ulommaksi rannasta ja saadaksseen jälleen tuulta purjeisiin. Hän ei saattanut sietää hidasta kulkua. Ja kun tuuli taasen pullisti purjeita ja painoi venettä, niin että vettä hulahti keulalaudalta sisään, huomasi Andreas istuvansa siinä toivoen isänsä kuolemaa, huomasi, että olisi hänelle suuri pettymys, jos isä hänen kotirannassa maihin noustessaan tulisikin häntä vastaan terveenä ja rivakkana. Ja häntä vilutti aamukylmässä; hän muisti äkkiä, ettei ollut maistanut muruakaan ennen lähtöänsä.
Hän oli lähellä kotia. Hän tunsi rannikot ylt'ympäri, niin että olisi osannut purjehtia siellä vaikka pilkkopimeässä. Tuolla häämötti lahti, missä hänellä oli ollut tapana uida, tuolla näkyi luoto, jolla hän oli istunut onkivapoineen ja vedellyt ahvenia, tuolla saari, jolla kesäisin oli punaisenaan mansikoita, ja tuossa — aivan häntä vastapäätä — yleni matala metsänreuna taustana mökeille, noille pienille, aikoinaan punaiseksi maalatuille mökeille, jotka olivat vanhuuttaan mustuneet. Äänettöminä ja suljettuina ne siinä seisoivat, isommassa pieni, ahdas lasikuisti kesävieraita varten; toinen oli tavallinen, ei edes laudoitettu. Istuessaan siinä olisi Andreas voinut lukea rakennusten seinähirret, niin jännitettynä tähystellen hän katseli maihin. Mutta ketään ei näkynyt, ei edes savujuovaa kuusimetsää vasten.
Andreas laski rantaan, ja hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt jotakin häiritsevänsä tahi tulevansa jollakin tavoin kuulluksi, hiipi hän tietä pitkin ylös, astui keittiön ovesta sisään ja katseli ympärilleen. Vanha muija nousi ja tuli äänettömänä häntä vastaan. Andreas tunsi eukon hyvin; tämä oli eräs vanha vaimo pitäjältä, jota oli tapana lähettää hakemaan, kun tarvittiin hoitamaan sairasta köyhissä kodeissa.
— Hiljaa, — sanoi hän, ikäänkuin vastaukseksi Andreaksen kysyvään katseeseen. — Siitä tulee pian loppu.
Andreas Wik astui vuoteen luo ja kumartui lähelle isää. Hän oli kovin laihtunut ja kutistunut, kasvot olivat ihan muuttuneet. Leuasta tunki pitkä parransänki esille, ja peitteellä nytkähtelivät koukkuiset sormet.
— Noin hän on maannut aina puoliyöstä asti, — selitteli eukko. —
Koeta, kuuleeko hän sinua.
— Isä, — sanoi Andreas ja kumartui vielä kerran vanhuksen kasvojen puoleen.
Silloin ukko aukasi silmänsä, ja Andreas huomasi, että isä tunsi hänet. Kuoleva koetti puhua, mutta silmät sulkeutuivat ikäänkuin häntä voimallisemman tahdon pakoittamina, ja kurkusta tunkeusi kumea, koriseva ääni, joka sai pojan peräytymään.
Vanha nainen meni takaisin paikoilleen ja istuutui alistuvaisesti odottamaan, tottunut kun oli oivaltamaan kuoleman merkit, kun se pala palalta ottaa omansa. Andreas jäi istumaan sängyn laidalle; hän ei uskaltanut ottaa isäänsä kädestä, istui vain ja tuijotti näkyyn, jota ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, elämään uupuneen ihmisen kuolonkamppaukseen.
Andreakselle oli uutta kaikki, mitä hän nyt näki, ja kuoleman todellisuutta katsellessaan unohtui häneltä, etteivät isän ja hänen välit aina olleet pysyneet sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla. Katumuksen tapainen tunne täytti hänen mielensä, katumus siitä, että hän oli jättänyt vanhuksen niin kokonaan yksin. Yhä hiljaisemmaksi kävi huoneessa, raskaammin ja raskaammin huohotti kuolevan rinta, lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kuolema. Silloin unohti Andreas, mitä oli ajatellut sinne tullessaan. Hän unohti kaiken muun, paitsi että hän oli poika, joka oli tullut tapaamaan isäänsä ennen kuin tämä kuoli. Kun vihdoin hengähdykset taukosivat ja kaikki oli hiljaista, oli Andreaksen ensin vaikea käsittää, että se mitä oli tapahtunut, oli totta ja että isä todellakin oli kuollut. Mutta kun hän sen tajusi, oli hän hyvillään muistaessaan, että isä oli avannut silmänsä ja tuntenut hänet.
Kun kaikki oli ohitse, kertoi vanha eukko Andreakselle, mitä isä oli tahtonut sanoa pojalleen, mutta ei ollut sanotuksi saanut. Se koski huoneita, jotka kuoleva omisti ja oli jättävä jälkeensä, ne olivat viideksikymmeneksi vuodeksi vuokratulla maapalstalla. Niistä vuosista oli enää vain kolme jäljellä, "mutta jos Andreas puhuu hyvin Hammarbyn Blidbergin kanssa", niin oli vanhus sanonut, "antaa hän kyllä kaiken jäädä entiselleen. Eihän hänellä ole mitään hyötyä tästä maatilkusta, ja hän kun on niin rikas." Sitten oli vainaja vielä puhunut venheestä ja puutarhasta, maakaistaleesta ja nuotasta, huone-, talous- ja työkaluista sekä lehmästä. Kaikki oli hän luetellut, kaiken tulisi saamaan poika. "Hän saa niin ollen vähän periä jälkeeni", oli ukko sanonut, "aivan rutiköyhänä ei hänen tarvitse täällä olla". Sitten oli hän pyytänyt tervehtimään poikaa, ellei tämä tulisi hänen vielä ollessa hengissä.
Sen sanottuaan meni vanha vaimo vuoteen luo ja alkoi levollisesti puuhailla vainajan ruumiin kanssa, jolle nyt oli tehtävä viimeinen palvelus. Mutta Andreas tunsi itsessään rauhaa, jollaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän tunsi tulleensa vanhemmaksi ja miehistyneensä, oli kuin olisi hän käynyt kelvollisemmaksi elämään. Hän meni ulos ja katseli ympärilleen omituisin, vastaherännein tuntein, että kaikki mitä hän siinä lähimmässä ympäristössä näki, oli hänen omaansa.
Andreas jäi kotiin kahdeksi päiväksi, järjestääkseen hautauksen. Kolmantena päivänä hän lukitsi oven vainajan jälkeen ja suuntasi venheensä keulan ulospäin pitkin suuria selänteitä sinne, missä Aspö oli.
Sillä kertaa hänellä oli navakka laitatuuli, niin että hän saapui perille heti iltapäivällä, ja käärittyään kokoon purjeet ja saatuaan venheen valkamaan, hän astui empimättä rakennusten välistä tietä pitkin suoraa päätä hakaan, missä karja kävi laitumella ja jonne hän tiesi Esterin ennen pitkää tulevan lypsylle.
Kauvaa ei Andreaksen häntä tarvinnutkaan odottaa. Maitokiulu käsivarrella ja huivi niskaan valahtaneena tuli tyttö reippaasti astuen ja saapui kiven luo, jolla Andreas istui, ennenkuin hänet huomasikaan. Kun Andreas silloin nousi ylös, joutui hän äkkiarvaamatta seisomaan keskelle tietä tytön eteen, joka ei edes tiennyt hänen vielä tulleenkaan takaisin. Suorana ja varmana seisoi hän siinä, tervehtimättä, puhumatta aluksi sanaakaan, katsoen vain katsomistaan tyttöön, ikäänkuin olisi väkivallalla tahtonut hänet pakottaa katsomaan itseensä takaisin.
Ester oli kauvan pidättänyt ja tukahuttanut mielipahaansa; nyt se pääsi hänessä valloilleen. Pahastuksissaan hän oli ollut nuorta miestä kohtaan ja apein mielin sen vuoksi, että tämä niin kauvan oli ollut mitään puhumatta. Kyyneleet herahtivat hänelle silmiin, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta.
— Mitä sinä tahdot minusta? huudahti hän. — Eikö se riitä, että olet katsoa tuijotellut minuun, hymyillyt minulle ja vetänyt minua puoleesi ystävällisin sanoin, työntääksesi sitten minut pois, ikäänkuin olisin huonoin ja halvin olento, minkä tiedät. Kaksi kertaa olet niin tehnyt, mutta kolmatta kertaa sellaista ei tapahdu, petollinen mieleltäsi kun olet.
— Minä en ole petollinen, Ester, sen sinä kyllä tiedät.
Miehen kasvot olivat ankarat, ja hänenkin silmissään hehkui jotakin vihan tapaista.
— Mikä sinä sitten olet? Miksi et anna minun mennä? Mitä sinä minusta tahdot?
Tyttö puhui melkein huutaen ja piti vapaata kättään edessään, ikäänkuin olisi hänen tarvinnut torjua uhkaavaa lyöntiä.
Andreas Wik kävi levollisemmaksi nähdessään tytön raivon. Vaikka hän ei täysin käsittänyt sen syytä, ei se sentään peloittanut häntä peräytymään kuten ennen. Miltei tylyiltä ja kylmiltä tuntuivat hänen sanansa, kun hän puhui, mutta äänen sävyssä oli jotakin, mikä pakoitti Esterin kuuntelemaan.
— Sinä et ole voinut ymmärtää minua, haastoi Andreas, enkä minä sitä ihmettele. Näinä kahtena vuonna en ole itsekään ymmärtänyt itseäni. En ole voinut olla erossa sinusta, enkä ole voinut jättää sinua rauhaan. Niin pian kuin olen sanankaan sinulle virkannut, olen kääntynyt sinusta pois, ikäänkuin olisin polttanut itseni. Olen mennyt pois ollakseni itsekseni jossakin, missä minua ei kukaan näkisi. Niin olen kävellyt tuntimääriä tietämättä itselleni mitään neuvoa. Taivaan Jumala tietää, etten ole milloinkaan ollut sinulle petollinen. Olen ollut sellainen vain siksi, etten ole uskonut meidän väleistämme koskaan voivan tulla mitään. Ja tänne minä en saattaisi jäädä.
Ester oli kuunnellut häntä, ja Andreaksen sanojen vaikutuksesta hän unohti omat kärsimyksensä, unohti että hänellä vielä äsken oli ollut huulillaan sanoja, joilla hän aikoi keskeyttää Andreaksen puheen ja selvästi ilmaista miten paljon itse oli kärsinyt. Sen sijaan sanoi hän lyhyeen ja hätäisesti:
— Miksi et saattaisi jäädä tänne?
— Olen sanonut sen sinulle kerran, — kuului töykeä vastaus. — Mutta sinä kaiketi et pannut huomiota siihen, mitä sanoin. En voisi sietää sitä, että olisin täällä ikäänkuin kaikkien renkinä.
— Ja sen vuoksi et tahtoisi?
He olivat joutuneet astumaan vierekkäin polkua, joka johti metsään. Kun
Ester oli ne sanat lausunut, keskeytti hän äkkiä puheensa ja punastui.
Hetkisen olivat he vaiti molemmat.
— Ei, — alkoi jälleen Andreas hiljaisemmalla äänellä. — Syy, jonka vuoksi en saata jäädä tänne, ei ole aivan se. Minä en ole luotu elämään yhdessä muiden ihmisten kanssa. Minä en viihdy kylissä, en suurissa enkä pienissä. En viihdy siellä, missä muut ihmiset sekaantuvat minun asioihini. Jos kerran menen naimisiin, tulee minun saada pitää omani omanani, minun metsäni, minun kalaveteni, tupani, niiden tulee olla minun. Sellainen minä olen enkä toisellaiseksi ikinä muutu.
Jos Andreas silloin olisi katsonut sivullepäin, olisi hän huomannut, kuinka äänettömäksi Ester oli käynyt, miten pehmeä ja vieno oli koko hänen olentonsa hänen siinä verkalleen astuessaan Andreaksen rinnalla kapeata metsäpolkua. Mutta Andreas katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin omien ajatustensa kahlehtimana, kuullen ainoastaan Esterin äänen, kun tämä vastasi:
— Mitenkä tulet ajatelleeksi kaikkea tuota juuri nyt?
— Isä on kuollut, — ilmoitti Andreas, ja hänen äänensä värisi hieman. — Sen minä tahdoin sanoa sinulle, kun tulin. Siellä kotona tulisi minulla nyt olot olemaan sellaiset, etten niitä täällä mitenkään enkä milloinkaan voisi niin mieleisikseni saada, kunhan sinä vain tahtoisit lähteä kanssani.
Sen lausuttuaan laski Andreas tyynesti, tavalla, jolla ei koskaan ennen ollut uskaltanut, kätensä tytön olkapäälle, ja Ester salli sen tapahtua. Heidän väliltään oli ristiriita hälvennyt, hiljaista ja tyyntä oli kaikki korkeiden honkien alla, missä he vierekkäin kulkivat eteenpäin. Ei mitään ääntä kuulunut, paitsi syystuulen tohina, sen huojuttaessa vanhojen puiden latvoja, saaden ne huokailemaan maininkisen meren tavoin.
Samana iltana puhui Andreas Wik Esterin vanhempien kanssa tulevaisuus-suunnitelmistaan, ja kova kiista syntyi siinä vanhojen ja nuorten kesken, ennenkuin myöntävä vastaus annettiin. Johannes olisi tahtonut pitää vävyn Aspöllä, mutta Andreas oli luja puolestaan; ellei vaimo tahtoisi muuttaa hänen kanssaan, lähtisi hän yksinänsä.
Se koski katkerasti vanhaan Johannekseen. Sillä kun hänellä ei ollut miespuolista perillistä, oli hän ajatellut asiat toisin. Kun hän antoi myöntymyksensä, johtui se vain siitä, että hän jo oli ijäkäs eikä jaksanut pitää puoliansa.
Seuraavalla viikolla haudattiin Kuusiniemen vanhusvainaja, ja lokakuun saapuessa muutti Andreas Wik kotiin omaan tupaansa, laittaakseen kaikki kuntoon kevääseen, jolloin häät piti vietettämän.