IV.
Siihen aikaan sai Andreas elämältä sanalla sanoen kaiken, mitä toivoi. Hän sai vaimokseen sen tytön, jota hän niin kauvan ja niin hillittömästi oli halunnut. Hän sai kodin ja konnun itselleen, ja vuoden kuluttua hänen vaimonsa synnytti pojan, joka kasteessa sai nimekseen Johannes. Isoisän mukaan se nimi pojalle annettiin, ja sillä tahtoi Andreas osoittaa kiitollisuutta appiukolleen, joka oli antanut hänen tehdä oman tahtonsa mukaan naimisiin mentyänsä.
Kaiken tuon onnen ympäröimänä tuli Andreas yhä vanhoillisemmaksi ja tyynemmäksi. Hänen luonteensa väkivaltainen aines talttui ja hilliintyi. Kun hän itse jonkun kerran muisti, millainen hän oli ennen ollut, kuohahtelevainen, omapäinen, ihmisvauhko, ajatteli hän, että se kaikki oli kuulunut nuoruuteen ja mennyt ohi sen mukana. Kaikki, mikä oli ollut, oli hävinnyt tai toiseksi muuttunut; hän itsekin oli nyt vallan toisenlainen. Andreas ei enää tiennyt mitään, mitä vielä olisi itselleen lisäksi toivonut, hän, joka ennen oli toivonut ja ikävöinyt ikänsä kaiken.
Metsän suojassa, joka kohosi aivan rakennuksen takana, mieli niin rauhalliseksi tasaantui, ja kun Andreas oli sillä paikalla, missä oli leikkinyt, mistä oli kaivannut pois nuorukaisena, missä oli kinastellut juopottelevan isän kanssa ja ollut vaikeissa olosuhteissa, tiesi hän, että nyt se kaikki oli selän takana ja että hän itse oli päässyt satamaan.
Kesäasukkaat eivät häntä enää aristuttaneet. Niistä piti huolen hänen vaimonsa, joka samalla hoiti lapsen ja lehmän, kotiaskareet ja kaiken, mitä emännälle kuului. Andreaksen ei tarvinnut edes huomata, että vieraita ihmisiä tulikaan taloon tai pitää väliä heistä heidän siellä asuessansa. Jos kotimäki tuntui hänestä joskus liian rauhattomalta, otti hän veneen ja lähti vesille kalastelemaan, tai sieppasi kirveen olalleen ja painui metsään.
Kun sitten ehti syksy, kehui Andreas kesävieraita. Sillä rahoja he olivat jättäneet jälkeensä taloon. Ja Andreaksesta tuntui hommaillessaan kuin olisi hän uudestaan tullut isännäksi omassa kodissaan. Hänestä oli hauskaa ja tervetullutta syksyllä se, että kaikki taas muuttui niin hiljaiseksi, ja hän tunsi vapaaksi itsensä sentähden, että ilma hänen ympärillään oli puhdistunut ja että hän saattoi tehdä ja toimia, kuinka ikinä itse tahtoi.
Niin kului kaksi vuotta surun varjonkaan häiritsemättä aviopuolisoiden onnea. Tosin tunsi Ester itsensä hiukan vieraaksi nykyisessä olossaan. Yksinäinen hän myöskin oli, ei ketään ollut hänellä, kenen kanssa puhella. Siitä huolimatta hän oli onnellinen. Sillä Andreas oli hänelle hyvä mies, ja pahoista ennustuksista, joita hän oli kuullut heistä molemmista lausuttavan, ei ainakaan vielä ollut yksikään käynyt toteen.
Huonoja ennustuksia ei nimittäin suinkaan ollut puuttunut heidän naimisiin mennessään, ja se, joka niitä oli lausunut, oli Lars Petter, joka ei voinut sisarensatyttärelle antaa anteeksi, että tämä jätti isänsä ja äitinsä yksikseen heidän vanhoilla päivillään ja seurasi vierasta miestä.
"Kukaan ei tiedä, mitä sen miehen ajatuksissa asuu", oli Lars Petter sanonut, "en minä etkä sinä, Ester. Se, joka ei viihdy muiden kanssa, ei lopulta viihdy oman vaimonsa eikä lastensa kanssa, niin, eipä itsensäkään kanssa vihdoin viimein."
Nämä enon sanat eivät sentään milloinkaan olleet vaikuttaneet Esteriin. Sillä millainen hänen miehensä olikin, Esterin oli seurattava häntä sitä tietä, jota tämä kulki, jollei halunnut jäädä yksikseen, sillä olihan Esteri, ennenkuin he olivat naimisiinmenosta puhuneetkaan, tiennyt että siihen mieheen eikä kehenkään muuhun sitoi hänet kohtalo.
Mutta pitkien talvi-iltojen tultua lensivät hänen ajatuksensa kuitenkin isän ja äidin luo, jotka olivat kaukana suurella saarella, missä myrskyävän meren meuru kuului tupaan. Voimatta asiata auttaa hän sinne toisinaan ikävöitsi.
Andreakselle ei Ester koskaan tohtinut virkkaa ikävästään mitään. Sillä Andreaksen oli tarvis tuntea, että vaimon tahto oli yhtä hänen oman tahtonsa kanssa. Muuten oli hän kenties käynyt raskasmieliseksi ja saattanut menettää elämänhalunsa.
Sen oivalsi Ester, ja ainoastaan kerran, kun hän oli kauvan ajatellut vanhuksia, tuli hän miehelleen virkkaneeksi:
— Isän on raskas olla yksinään, vaikka sinun sopisi olla kuin poika hänelle. Aina oli hän itsekseen ajatellut, että minun mieheni ottaisi talon hänen jälkeensä.
Sen sanottuaan Ester pelästyi. Vaikka ei sitä ollut tarkoittanutkaan, tunsi hän, että jotakin hänen sisimmässään piilevästä kaipuusta pääsi ilmenemään sanoissa. Ja Andreas synkistyikin ja vastasi töykeästi:
— Ehkäpä, mitä talon pitoon tulee, siihen vielä keino keksittänee, kun ukko on kuollut.
Ja terävä, epäileväinen hohde silmissään hän jatkoi:
— Jos kaipaat pois minun luotani, niin sano se.
Silloin ravisti Ester päätään ja kätki ikävän itseensä.
Mutta Andreas, joka näki, että vaimo oli surumielinen, tahtoi saada kaikki jälleen hyväksi. Sen vuoksi lisäsi hän:
— Ole hyvilläsi siitä, että minä en ole sinun kanssasi siellä. Sillä en olisi sellainen kuin nyt olen, en sinua enkä muita kohtaan.
Ester tiesi hänen totta puhuvan. Ja kun hän ei voinut jakaa itseänsä miehen ja isän välillä, unohti hän vähitellen kaikki miehen vuoksi, joka oli hänen, ja lapsen vuoksi, joka heitä yhdisti voimakkaammin kuin mikään muu.
Kun kaksi vuotta oli siten kulunut, alkoi Andreas ajatella, että olisi jo aika tehdä asiat selviksi maanomistajan kanssa. Sillä kolmas vuosi oli jo kohta käsillä, ja mitä enemmän se päivä lähestyi, jolloin vuokrakirjan aika meni umpeen, sitä enemmän Andreaksesta tuntui, että maa, jolla hän astui, yhä vähemmän ja vähemmän oli hänen omansa.
Useammin kuin kerran oli Andreas haastellut vaimonsa kera siitä, että hänen pitäisi lähteä puhumaan Blidbergin kanssa asiasta, niinkuin isä ennen kuolemaansa oli sanonut pojan tarvitsevan tehdä. Mutta saaristolainen, joka on niin paljon riippuvainen ilmasta ja tuulista, ei pidä kiirettä. Suotuisalla säällä oli Andreaksella aina jotakin tehtävää. Jos hänellä oli joku päivä joutilasta, sattui vastatuuli. Niin meni talvi, eikä mitään tullut tehdyksi asian johdosta, ja kevät saapui avoimine selkineen ja salmineen lauhoine tuulineen ja linnunlauluineen.
Silloin etsi Andreas eräänä päivänä isän vanhasta kaapista käsille kellastuneen paperin, joka vakuutti hänelle omistusoikeuden maahan, jolle hänen tupansa oli rakennettu. Se paperi ei enää ollut paljon arvoinen. Ainoastaan kaksi kuukautta sillä vielä oli laillista voimaa. Ja kun Andreas sitä katseli, tuntui hänestä, että se ei merkinnyt juuri mitään.
Mutta paperi oli kuitenkin asiakirja ja sellaisenaan pisti Andreas sen povitaskuunsa ja lähti matkalle.
Adrian Blidberg, Andreaksen siihen päivään asti omaksensa sanoman maapalstan silloinen omistaja, oli maakauppias, jota puhuteltiin patruunaksi; hän asui eräässä Hammarbyn siihen aikaan eteenpäin pyrkiviä ja edistyviä kyliä, yhdessä niitä Itämeren satamapaikkoja, jotka kunnianhimoisina toivovat pian saavuttavansa kauppalan arvon. Blidberg oli lyhyessä ajassa tullut tämän yhdyskunnan sieluksi. Hän oli, suurin piirtein sanoen, Hammarbyn omistaja, paikkakunan verrattomasti suurin työnantaja, samalla kertaa maanomistaja, laivanvarustaja ja seudun rahamies, joka sekä lainasi muille että myöskin otti varoja tilittääkseen ja hoitaakseen.
Vielä muutamia vuosia sitten oli Blidberg ollut vähän tunnettu metsänhakkaaja saaristossa, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän osannut Hammarbyssä hankkia itselleen johtavan aseman, jota hän sitten yksinään vallitsi. Kuinka hän niin nopeasti oli päässyt nousemaan niin korkealle, siitä kulki paljonkin puheita, ja se, mitä puhuttiin, ei aina ollut hyvää.
Andreas oli myös kuullut yhtä ja toista niistä, ja vastoin tahtoaan tunsi hän jotain pelon tapaista, kun hänen oli mentävä tuon peljätyn miehen eteen pienine, kellastuneine paperinlappuineen, josta hänen onnensa tai onnettomuutensa riippui. Mutta talonpoika, jolta vanha Wik, Andreaksen isä, aikoinaan oli ostanut oikeuden kalaveteen ja maahan, oli kuollut, ja seuranneessa vararikossa oli Blidberg ostanut talon ja konnun kimpsuineen kampsuineen, ja talon mukana seurasi se pieni maatilkkukin, johon Andreaksen omistusoikeus nyt oli loppumassa.
Adrian Blidbergin konttori, johon Andreas muutamia tunteja kestäneen matkan jälkeen astui, oli pieni huone, sillä siihen tarkoitukseen oli sisustettu muuan niistä monista lautasuojista, jotka olivat tuolle entiselle, patruunan nykyään hallitsemalle kalastusasemalle johtavan sataman kaunistuksena. Pöydällä seinän vieressä ison seinäkellon alapuolella oli konjakkipullo ja laseja; niitä käytettiin Blidbergin tehdessä kauppoja talonpoikien kanssa. Keskellä lattiaa oli suuri pulpetti, ja sen takana istui iso, jykevä mies karvalakki päässä; hänellä oli poskiparta, pienet, sikurtelevat, kulmakarvattomat silmät, hiukan vino suu ja tukeva ihraleuka. Kun Andreas avasi oven, ei Blidberg katsonut tulijaan, vaan vastasi tämän tervehdykseen äännähdyksellä, joka hyvinkin muistutti röhkäisyä.
Tavallistaan suoremmaksi oikeni Andreaksen selkä tämän vastaanoton johdosta, kun hän vihdoin sai esittää asiansa. Sanottuaan, mitä tahtoi, Andreas veti paperin taskustaan ja ojensi sen patruunalle. Tämä pisti sammuneen sikaarinpätkän, jota oli pidellyt sormiensa välissä, viistoon suupieleensä, singautti ovella seisovaan suoraselkäiseen mieheen viheriäisistä silmistään tutkivan katseen ja piti paperin, alkaen lukea sitä. Lopetettuaan lukemisen hän pani paperinlipun pulpetille eteensä, samalla kun hänen ruumistaan vapisutti jokin nauruntapainen, joka yhtä äänettömästi ja yhtä pian kuin oli tullutkin taas meni ohitse.
— Mikä on nyt sitte tarkoituksena? lausui hän vihdoin.
Andreas toisti, mitä oli esittänyt; hän halusi pitentää välikirjaa vielä edelleen viideksikymmeneksi vuodeksi.
— Ei tule ikinä kysymykseen, — kuului pulpetin takaa.
Andreas tunsi polviensa vapisevan siinä seistessään, ja hänen täytyi räpyttää taajaan silmiänsä voidakseen selvästi nähdä eteensä.
— Eihän patruunalla saattane olla mitään sitä vastaan, — väitti hän. — Maa ei ole minkään arvoinen sille, joka ei omista rakennuksia, Ja rakennukset omistan minä.
— Ei, — vastasi patruuna, — kaikki, mitä on maan päällä, kun ne viisikymmentä vuotta ovat loppuun kuluneet, on minun. Niin on välikirjassa, ja paperi pitää.
Kaikki mitä Andreas oli toivonut ja uneksinut koko elämäkseen, tuntui hänestä nyt savuna haihtuvan. Maakamara, jolla hän seisoi, ei ollut enää vankka. Kaikki horjui hänen ulkopuolellaan ja sisässään. Mutta samalla oli hänellä vaistomainen tunne, että siinä tilanteessa oli pysyttävä ryhdikkäänä, sillä armoa ja laupeutta ei ollut odotettavissa. Hän tuli ajatelleeksi vaimoaan, joka oli kotona odottaen ratkaisua, ja hädässään ei hän osannut sanoa muuta kuin:
— Mitä patruuna tahtoo? Minä maksan niin hyvin kuin kykenen.
Hätätilassa on kyllä joku ihminen, joka auttaa minua.
Pulpetin toisella puolella istuvan miehen kasvoissa ei ainoakaan väre muuttunut. Rauhallisesti ja mukautuvasti hän vastasi ainoastaan:
— Sen kyllä uskon. Mutta se aika on mennyt, jolloin ostettiin maata sadalla viidelläkymmenellä kruunulla viideksikymmeneksi vuodeksi ja sitten ruvettiin vuokraamaan huoneita kesäasukkaille. Minä pidän mieluummin sitä liikettä itse. Ymmärrätkö minua?
Kyllä, Andreas ymmärsi aivan hyvin. Hän ymmärsi niin hyvin, että kaikki veri pakeni hänen poskiltaan, ja hän näytti vaaralliselta astuessaan pulpetin eteen ja ojentaessaan kätensä ottaakseen paperin.
— Paperini tahdon saada, — sanoi hän käheällä äänellä. — Paperi on minun.
Adrian Blidberg näytti huvitetulta siinä istuessaan, ja ottaen sikaarinpätkän suustaan hän sylkäsi sivullepäin lattialle ja vastasi:
— Pidä paperi. Siitä ei ole minulle haittaa. Mutta määräpäivästä alkaen on tontin oltava minun hallussani. Minä tarvitsen sitä.
Andreas pisti paperin taskuunsa enempää sanomatta. Raskaasti astui hän ovesta ulos, meni makasiini-rivin ohitse alas laiturille, nosti purjeet ja käänsi kokan kotiansa kohden. Mitä oli tapahtunut, se ei ollut hyvää.
Sen verran tajusi Andreas. Se, mikä nyt oli odottamassa, tuntui hänestä mahdottomalta, ihan kerrassaan mahdottomalta.
Syy, miksi patruuna oli niin järkähtämätön, oli aivan yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään olisi ollut vuokrattavana kesäasukkaille samalta saarelta, jolla Andreaksenkin tupa oli, ylempänä rannasta tyhjilleen jäänyt talonpoikaistalo, mutta sen vuokraaminen ei koskaan ollut onnistunut. Blidbergin luonne oli sellainen, ettei hän olisi suonut muiden ansaitsevan. Senvuoksi oli hän itsekseen aikonut tilaisuuden sattuessa näpäyttää Andreasta. Ja nyt oli hän sen tehnyt; Blidberg oli tyytyväinen päiväänsä.
Mutta Andreaksella ei ollut yhtään selkeätä ajatusta päässään, kun hän purjehti kotia kohden. Tervehtimättä hän sinne saavuttuaan astui tupaan. Siellä heittäysi hän äänettömänä sänkyyn ja makasi iltaan asti. Miehen ulkomuoto oli sellainen, ettei vaimo tohtinut puhutella häntä eikä mitään kysellä.
Illan tultua kertoi Andreas matkansa tulokset, Ester istui hänen lähellään ja tarttui hänen käteensä. Tyynnyttääkseen häntä ja tehdäkseen kaiken hyväksi hän sanoi:
— Sinähän tiedät, että voit aina turvautua isääni.
Mutta samassa kun Ester oli sen sanonut, ymmärsi hän, että juuri sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sentähden lisäsi hän kiireesti.
— Isä saa mennä puhumaan Blidbergin kanssa.
Mutta Andreas ei kuunnellut kauvemmin vaimon puhetta. Sanat tämän isästä olivat tarttuneet hänen ajatustensa pyörteeseen, enentäen hänen tukahuttavaa tuskaansa. Hän makasi äänettömänä, kuten oli maannut, tuijottaen suoraan eteensä. Hän olisi tahtonut menua pois saadakseen olla yksin kuten ennen nuorena ollessaan jolloin hän aina haki yksinäisyyttä antaakseen kaiken sen purkautua, mitä ei kenenkään pitänyt nähdä. Nytkin olisi hän halunnut yksinäisyyttä, eikä olisi suonut kenenkään olevan lähettyvillään. Vaimo, joka istui hänen luonaan, kävi hänelle vastenmieliseksi ainoastaan sen vuoksi, että hän tunsi, kuinka hyvää tämä hänelle tahtoi. Mitä se häntä nyt auttoi? Mitenkä se olisi voinut auttaa häntä, kun kaikki oli mustaa, — kun kaikki hänestä tuntui mahdottomalta, kun koko se pohja, jolle hän ennen oli rakentanut, riuhtaistiin pois, niin että hän vajosi ikäänkuin tyhjään ilmaan.
"Minkätähden menin naimisiin?" ajatteli hän. Hänen päähänsä pälkähti, että vaimo istui siinä salaisesti iloiten hänen onnettomuudestaan. Eikö vaimo ehkä ollut ikävöinyt kotiin, ikävöinyt pois hänen luotaan? Sinne tahtoi Ester hänet saada, sinne, mihin hän ei voisi mennä. Andreaksesta tuntui synkältä siinä lojuessaan. Ja siitä syystä oli hänen vaimonsa sillä hetkellä hänestä vihollinen, hänestä tuntui unennäöltä, että hän ennen oli tätä rakastanut.
Tylysti työnsi hän Esterin luotaan ja astui pöydän luo, jolle ruoka oli asetettu. Hautoen päässään kaikellaisia ajatuksia söi hän äänetönnä ja meni sitten vuoteeseen.