V.

Andreaksella ei ollut mitään muuta neuvoa kuin mukautua kohtaloonsa ja suostua vaimoineen lapsineen muuttamaan Aspölle, mistä hän kerran oli paennut sen vuoksi että halusi kulkea omia teitänsä ja pitää talonsa ja kalavetensä muista erillään. Hänen täytyi tehdä niin ja vielä olla kiitollinen siitä, että se kävi laatuun. Muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut. Hän ei voinut jättää vaimoaankaan ruvetakseen purjehtimaan toisten kanssa kuten ennen. Sellaista hän kyllä puhui mielensä ollessa kuohuksissa, mutta Ester tiesi hyvin, että siitä ei koskaan mitään tulisi. Andreas sen kyllä myöskin tiesi. Sillä sidottu hän oli, oli avioliiton ja papin sitoma, kaiken sen sitoma, mikä miestä vaimoon ja kotiin kiinnittää.

Esterin asiaksi jäi puhua Aspön vanhan Johanneksen kanssa siitä, mitä oli tapahtunut. Andreas ei itse asian hyväksi kortta ristiin pannut, jos ei vastustanutkaan. Hän antoi toisten neuvotella puolestaan ja myöntyi siihen, mitä muut hänelle ehdottivat. Itseensä sulkeutuneeksi hän entistä enemmän tuli, ei edes vaimonsa kera kahden ollessaan ollut mies entisellään.

Ester oli sinä aikana kuin kuumeessa levottomuudesta ja toivoi ainoastaan, että ne muutamat viikot, jotka heillä vielä oli jäljellä Kuusiniemellä, pian loppuisivat. Esteristä tuntui olo niin vaikealta, ettei hän voinut uskoa milloinkaan sen vertaista tulevan. Andreas oli hyvä häntä kohtaan, muuta ei hän miehestään suinkaan voinut sanoa. Koskaan ei tämä lausunut hänelle pahaa sanaa. Mutta mies oli sen näköinen kuin olisivat koko maailman surut painaneet hänen hartioitaan, ja Ester ymmärsi, että siltä hänestä varmaankin tuntui. Kenelle tahansa toiselle olisi muutto ollut kuin onni. Mutta Andreas oli nyt kerran sellainen, että kieltäytyminen ei merkinnyt hänelle sitä, mitä se merkitsee muille. Hän oli toisellainen kuin muut eikä viihtynyt siellä, missä ihmisiä asui ennen häntä.

Miehen jatkuva äänettömyys sinä aikana herätti Esterissä myös jonkunlaista pelkoa, jota hän ei voinut karkoittaa. Esteristä tuntui kaikki niin raskaalta, että hän päivä päivältä oli yhä enemmän huolissaan tulevaisuudesta. Hän, joka oli terve ja reipas, elinvoimainen ja joustava, kiusasi itseään pahoilla mielikuvilla. Vuoteelle mentyään hän virui valveilla, kuunnellen pienimpiäkin risahduksia. Nukkuessaan saattoi hän äkkiä havahtua unesta ja ihmetellä, mitä oli tapahtunut ja miksei hän ollut niin onnellinen kuin ennen. Kartanolla yksinään askarrellessaan kun hänen pieni poikansa tallusteli pitkin pihamaata, saattoi hän yhtäkkiä joutua mielettömän kammon valtaan kuin olisi hän pelännyt jotakin pahaa tapahtuvan itselleen tai lapselle, tai ettei Andreas tulisikaan takaisin mereltä. Mitä enemmän kesä lähestyi, sitä valtavammaksi hänen pelkonsa yltyi. Nuori vaimo laihtui ja kävi kalpeaksi. Andreas näki sen, mutta tietämättä, mitä vaimo kärsi, ei hän voinut tätä millään lohduttaa. Andreas luuli, että Esterin suru johtui viimeaikaisista tapahtumista. Hän ymmärsi, että hänen olisi pitänyt olla siitä vaimolleen kiitollinen. Mutta niin raskaana painoi tuska hänen mieltänsä, ettei hän muuta sen ohessa tuntenut.

Pahinta oli Esteristä se, että hän hämärästi aavisti miehen raskasmielisyyden jollakin tavoin kohdistuvan juuri häneen. Hänestä tuntui, ettei Andreas sietänyt lastakaan, ja tuskassaan hän ei voinut muuta kuin toivoa, että kaikki tulisi paremmaksi, kunhan vain muutto olisi ohitse ja hän Andreaksen kanssa pääsisi rauhaan Aspölle.

Mitä Andreas mielessään hautoi ja mitä hän puuhasi, siitä ei Ester siihen aikaan ollut paljoa selvillä. Kysymyksiin antoi hän vältteleviä vastauksia, jopa ilminähtävästi totuudenvastaisiakin.

Asian laita oli sellainen, että Andreas kierteli seudulla ja tarjoili Kuusiniemen rakennuksia polkuhinnasta, ken vain olisi tahtonut ennen vuokra-ajan loppumista purkaa huoneet ja viedä pois hirret. Siihen hänellä oli oikeus, sen tiesi Andreas, ja hänessä oli herännyt tarve saada käyttää tämä oikeus viimeiseen asti. Siinä ei enää ollut kysymystä syistä eikä eduista eikä muista vähäpätöisyyksistä. Kysymys oli oikeudesta oikeuden itsensä vuoksi. Andreas ei voittoa toivoen kulkenut narrina talosta taloon tarjouksineen. Rakennukset olivat vanhat, hirret ja laudat lahonneet; silloisessa kunnossaan olisivat huoneet voineet seista vielä monta vuotta, mutta niiden siirtäminen ei maksanut vaivaa.

Kaiken sen tiesi Andreas yhtä hyvin kuin kuka tahansa, Ja kuitenkin menetteli hän, kuten menetteli. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että talonpoikaispatruunan, joka ajoi hänet pois, ei sopinut saada mitään etua teostaan, ja sen ajatuksen toteuttaminen oli hänellä kuin painajaisena. Ei äyriäkään saisi Blidberg ankaruudestaan hyötyä. Ei kukaan saisi tulla Andreaksen jälkeen asumaan punaisissa rakennuksissa metsän reunalla, jossa Kuusiniemi ulkoni mereen. Mutta asiasta ei Andreas mielestään saattanut puhua muille, ei vaimolleen eikä kenellekään. Sen vuoksi sanoi hän kaikille, joille huoneitaan kaupitteli, tekevänsä niin siitä syystä, että hän oli eteensäkatsova mies, joka tahtoi saada omaisuudestansa kaiken mahdollisen hyödyn.

Sitten eräänä iltana tuli Andreas myöhään kotiin. Hän näytti väsyneeltä, mutta ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan. Äänetönnä hän istui kynnyksellä oven luona tuijottaen puhumattomissa ajatuksissaan puoli- valoisaan kesäyöhön. Venesillalta päin kuului rantakiviin loiskivien laineiden hiljainen ääni.

Tuokion niin istuttuaan Andreas kääntyi Esterin puoleen ja virkkoi:

— Sinä saat laittautua valmiiksi nyt ja lähteä kotiisi pojan kanssa.
Minulla on täällä paljon tehtävää, ennenkuin tulen jäljessä.

Ester luuli miehen äänen sävystä voivansa päättää, että häntä sinä iltana oli helpompi lähestyä kuin tavallisesti. Sen vuoksi astui hän Andreaksen luo ja istuutui hänen viereensä kynnykselle. Hänestä tuntui paljon keveämmältä sen vuoksi, että hän sai lähteä matkalle jo niin pian. Sillä kahta viimeistä jälelläolevaa viikkoa hän oli pelännyt eniten.

— Mitä on sinulla sitten tekemistä? kysyi hän.

— Minä tahdon siistitä paikat täällä, jotta kaikki on puhdasta lähdettyämme, — vastasi Andreas.

Nyt oli kaikki sanottu hänen mielestään. Nyt sai käydä, kuinka oli käydäkseen.

Vaimo ei aluksi ymmärtänyt miehensä tarkoitusta, mutta kun Andreas oli alkanut puhua, jatkoi hän myös. Hämmästyneenä kuunteli Ester hänen puhettaan, ja kun mies oli lopettanut, kysyi hän ainoastaan:

— Onko oikein tehdä niin?

— Onko hän tehnyt oikein minua kohtaan? tokaisi mies.

Hänen silmänsä säihkyivät, jokainen lihas hänen kasvoissaan pingoittui ja tuli kovaksi.

— Oikeinko? Kysyykö hän, mikä on oikein? Siitä asti kun olin niin iso, että muistan, olen täällä kieritellyt kiviä pellosta, perannut, kastellut ja kylvänyt. Ennen minua oli isä täällä, koko elämänsä lähes. Äiti kuoli täällä niin kauan aikaa sitten, että sitä tuskin muistan. Kaikki, mitä täällä on, on minun, eikä hänen, hänen, joka sen ryöstää minulta. Hän ei tule tapaamaan täällä muuta minun jälkeeni kuin sen mitä täällä alkujaan oli. Omansa pitää hänen saada, ei rahtuakaan enempää. Oikeutta on hän saapa, hän, joka on tehnyt vääryyttä. Eikö siinä ole enemmän kuin kylliksi?

Ester kuunteli Andreaksen puhetta ymmärtämättä siitä paljon mitään. "Hän on tullut kummalliseksi", ajatteli hän. Ainoastaan niin paljon Ester tajusi, että jos mies panisi toimeen aikeensa, koituisi siitä ainoastaan häpeätä ja onnettomuutta heille kaikille. Sen vuoksi asettui hän ensi kerran todenteolla miestänsä vastustamaan, ja Andreas sai sinä yönä tuntea, että niin mukautuvainen kuin hänen vaimonsa olikin, oli hänellä tahto, joka, jos niikseen tuli, saattoi vetää vertoja hänen omalleen. Siihen asti kunnes aamuaurinko valaisi kuusimetsää ja lahtea, istuivat puolisot ylhäällä, ja sanat mitä he keskenään vaihtoivat, eivät olleet rauhan sanoja. Esteristä tuntui, että siinä oli kuin onni ja elämä kysymyksessä. Ja Andreas puhui suunsa puhtaaksi, kaikki, mitä vaimoltaan ja muilta oli salannut, lausui hän julki, ja mitä selvemmin hän oivalsi, että vaimo häntä vastusti, sitä itsepäisemmäksi hän kävi. Kun lahden vesi alkoi aamupäivän paisteessa kimmeltää, ja Ester oivalsi, että oli aivan turhaa koettaakaan saada Andreasta luopumaan aikeestaan, silloin vasta hän tunsi, miten sanomattoman uupunut hän oli. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän vuoteelle ja nukkui.

Andreaksen mieli oli niin järkytettynä kaikesta siitä, mitä he olivat puhuneet, että hän, vaimon hengityksestä kuultuaan tämän nukkuvan, vaipui kokoon ja purskahti itkuun.

— Minä en voi muuta, — vaikeroitsi hän. — En voi.

Ensi kerran elämässään hän vihasi ihmistä niin että hän kärsi siitä. Miestä, joka karkoitti hänet kodistaan ja konnultaan, hän vihasi. Andreaksesta tuntui, että hän olisi voinut tehdä rikoksen päästäkseen kärsimästä sitä tuskaa, jota hän nyt koki. Hänen ruumiinsa oli sairas, niinkuin siihen aikaan, kun hän rakasti Esteriä ja luuli mahdottomaksi saada häneltä vastarakkautta.

Kaksi päivää sen jälkeen purjehti Andreas vaimoineen ja lapsineen ja kaikkineen pois Aspölle. Ester ei enää pyytänyt miestään luopumaan siitä, mitä tällä oli mielessä. Hän ei niinä päivinä ollut edes huolinut enää koskea asiaan. Oli ikäänkuin olisi viimeinen yö, jolloin he olivat puhuneet, tyhjentänyt hänen voimansa.

Yksinään purjehti Andreas takaisin iltatuulessa. Aurinko laski, ja suoraan aurinkoa kohden kulki vene. Kuusiniemeltä päin kimalteli ja välkkyi vesi kuin valuva kulta.