VI.
Kuusiniemi on sisäsaaristossa, syrjässä purjehtijain valtaväylästä. Suurten höyrylaivojen mahtavat vana-aallot tuntuvat Kuusiniemen laiturille vain heikkoina maininkeina, kaikuna siitä liikkeen maailmasta, jossa ihmiselämän laineet korkeina loiskuvat. Vain laivuri jaalallaan, kalastaja soutuveneessään tai talonpoika, joka purjealuksellaan kulkee saarien lomitse, siitä toisinaan menee ohi. Välkkyvä on saarien välinen selkä; ei ainoakaan ihmissilmä näe, mitä siellä tapahtuu.
Avoimella alueella metsän ja rannan välissä liikkuu Kuusiniemellä miehiä työaseineen. He ovat lopettaneet tehtävänsä. Se, minkä he ovat tehneet, ei ole uutisviljelijän eikä maanraatajan työtä. Mäellä, jolla kodikkaat tupaset kohosivat, on hirsi- ja tiilikasoja. Hävitys on tekonsa tehnyt, viidenkymmenen vuoden viljelyksestä ei enää ole paljoa nähtävissä. Muutamia hedelmäpuita, harmaa, puolittain kaatunut nuottalato rannassa, venesilta, joka on rakennettu kulmittain aaltoja vastaan, siinä kaikki.
Alhaalla rannassa on kaksi leveätä lauttaa, jollaisia saaristolaisten on tapana käyttää kuljettaessaan elukoita, talontarpeita, halkoja ja heiniä. Sinne kannetaan hirret, joita vielä voidaan käyttää, ja lahot tukit, joita ei kannata viedä pois, vieritetään mereen. Tiilet, ikkunat, ovet, rautaromu — kaikki korjataan pois.
Miesten joukossa häärii Andreas johtaen työtä ja itse sitä tehden, katkoen käsissään kappaleiksi esineitä, jotka kerran olivat hänen. Ei rahtuakaan hän työtovereilleen ilmaise siitä, että hänen sielunsa on surun, raivon ja häpeän järkyttämä. Hän on ikäänkuin mies, joka kuolleiden omaistensa yli kumartuneena salaa surunsa vieraiden nähdessä. Koston työ, jonka hän on pannut täytäntöön, ei enää tuota hänelle iloa. Kun se on ohi, kun lautat ovat lastatut ja entisistä rakennuksista on ainoastaan perusmuurit jäljellä sorasta ja hiekasta, kohoten metsäistä taustaa vasten, silloin kääntyy Andreas katsomaan ja näkee yhdellä silmäyksellä, miten kolkoksi mäki on muuttunut. Neljä miestä seisoo alhaalla laiturin luona, kaksi kummallakin lautalla. Andreas itse on viidentenä. Äänettöminä miehet siellä seisovat ja katselevat hävitystä, joka jää heidän tekonsa todistajaksi.
Silloin kääntyy muuan miehistä, ijäkäs kalastaja, joka tunsi vanhan Wikin, vainajan jonka työ nyt on tasoitettu maahan, Andreaksen, pojan, puoleen ja ojentaa kätensä hyvästiksi.
— Tulehan vielä käymään täällä päin, niin saa nähdä sinua, — sanoo hän.
Andreas ei vastaa mitään, mutta mielenilmeet ikäänkuin sammuvat hänen kasvoiltaan. Muutkin miehet ojentavat hänelle kätensä, ja hän puristaa niitä välinpitämättömästi, kääntyy ja menee. Kuormitetut lautat ulkonevat laiturista, ja miehet alkavat raskaasti soutaa yli selän. Andreas jää yksikseen.
Silloin hän astuu vitkalleen ylös paikalle, missä hänen kotinsa vielä äsken seisoi. Rakennuksen kivijalalle hän istuutuu ja katselee maakaistaletta, joka ei enää ole hänen, katselee hedelmäpuita, jotka nousevat jo rikkaruohon peittämiltä penkereiltään, marjapensaita, jotka ovat alkaneet työntää uusia oksia keväisen auringon paisteessa, molempien talven nietosten painamia ruusupensaita ja liljoja, jotka jo tekevät limppuja. Hän silmää kauvemmaksi, valkamalle, jonka ulkopuolella ulapat yhtyvät, katselee pieniä koivikkoisia saaria, jotka piilottavat taakseen purjehtijan, heittää pitkän silmäyksen aina etäiseen kuusimetsäiseen vuorijonoon asti, joka uloinna rajoittaa vedenpintaa, luoden siihen tumman varjon.
Kauvan hän siinä istuu, ja hänestä tuntuu kummalliselta, ettei hän ole sitä kaikkea enää näkevä niin kuin ennen. Raivo valtaa hänet jälleen, hän ajattelee miestä, joka ilman syytä ajaa hänet pois ja jolla on oikeus niin tehdä, — jolla on oikeus, sanalla sanoen, ryöstää häneltä viidenkymmenen vuoden työn hedelmät pelkän päähänpiston vuoksi.
Andreas katselee toimeenpanemaansa hävitystä. Mutta työ tuntuu hänestä keskeneräiseltä. Kuin peläten pehmenevänsä hentomieliseksi, jos siinä pitempään istuisi auttamatonta asiaa ajatellen, hän nousee puistaen itsensä valveille unesta, johon hänen tahtonsa oli ollut vaipumassa, ja menee paikalle, missä hedelmäpuut kasvavat. Perätysten hän hakkaa ne nurin. Hän iskee kuin raivopäinen. Lyönnit nostavat kaiun vuoresta purjehdusväylän toiselta puolelta. Kun yksi puu on kaatunut, hengähtää Andreas ja kuivaa hikeä kasvoiltaan. Koko ajan hän hymyilee pahansuovasti ja mutisee äänekkäästi itsekseen käsittämättömiä sanoja.
Kuin mullassa lahonneet kuivat karahkat ovat vanhat puut pitkällään poletulla maalla. Kun puita ei enää ole jäljellä, käy mies pensaiden ja kukkakasvien kimppuun. Kaiken kasvavan, kaiken, josta jollekulle voisi olla hyötyä tai iloa, tempoo hän juurinensa ylös ja viskaa syrjään iloiten hävityksestä. Vihdoin hän pirstaa veräjän ja aidan kappaleiksi, ja kun ei enää mitään ole jäljellä, jota teräkalu voisi purra, heittää hän kirveen pois ja menee alas valkamalle.
Siellä olevan veneensä hän siirtää syrjään laiturilta ja kiinnittää sen rannalla kasvavaan leppään. Sitten hän vie veneeseen kaiken, mitä vielä oli poiskuljettamisen arvoista, talouskapineita, romurautaa ja kalastuskojeita, niin että vene tulee aivan täyteen. Päällimmäisiksi hän panee nuttunsa ja makuuvaatteet, joilla on viimeiset yöt levännyt. Sitten ei ole muuta hävitettävää kuin venesilta. Se on rakennettu erisuuruisista, tiiviisti yhteenliitetyistä kivistä. Aikoja sitten olisi se tarvinnut korjaamista, nyt on Andreas hyvillään, ettei sitä ollut laitettu kuntoon, mielissään venesillan vanhuudesta ja kehnoudesta, joka tekee hävittämisen helpoksi.
Ikäänkuin ilkityöhön innostunut poika vierittää Andreas isommat kivet veteen, jolloin pienimmät vierivät perässä. Hänellä ei ole enää minkä päällä seisoisi, hän juoksee vyötäröä myöten veteen ja vääntää kangella sidehirret irralleen, jotta kivet vyöryvät sivuille ja vesi kohisee, eikä enää ole jäljellä laituria, johon voisi venettä laskea.
Sitten nousee hän maalle ja ravistaa vaistomaisesti märkiä vaatteitaan. Hän ei tunne kylmää, hän vain tietää ottaneensa omansa niin perinpohjin kuin oli mahdollista. Kuten oli käyttäydytty häntä kohtaan, siten oli hänkin menetellyt. Kukaan ei voinut väittää hänen tehneen väärin. Hän oli käyttänyt oikeuttansa, ottanut sen, mihin hänellä oli oikeus. Silmä silmästä.
Niin astui Andreas venheeseensä ja purjehti matkoihinsa Kuusiniemeltä, jättäen sen jälkeensä autioksi. Rauhallisena istuu hän peräsimessä eikä käänny katsomaan taaksensa. Hän tietää, että nyt lähdettyään hän ei enää palaa.
Mutta noustessaan maihin Aspöllä ja kohdatessaan Esterin hymyilee hän, kun tämä tutkien ja levottomasti katsoo häntä silmiin. Sillä hetkellä näyttää Andreas rauhalliselta ja suopealta. Sillä hän on saanut kostaa vääryyden, ja toisinaan tulee ihminen siitä vienoksi ja leppeäksi. Hän nostaa syliinsä pojan, joka äidin mukana on tullut isää vastaan, ja kantaa hänet leikkien tupaan, missä vanhukset odottavat.