VII.
Aspön Johannes oli vanhentunut siitä ajasta, jolloin hänen tyttärensä ja vävynsä muuttivat pois Kuusiniemelle sen vuoksi, että vävyä, joka oli ottanut tyttären melkein väkivallalla, ei voitu taivuttaa jäämään saarelle, vaikka appiukko olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pitää omaisensa luonaan. Johannes oli sill'aikaa niin paljon muuttunut, että ihmiset pudistivat päätään hänen mentyään ohi.
Kun nyt vävy palasi Aspölle vaimoineen ja lapsineen siitä syystä, ettei heillä enää ollut kattoa päänsä päälle, arveli moni, että appiukko oli kerrassaan aulis, kun hän sellaisissa olosuhteissa otti jälleen luokseen tyttärensä sekä hänen miehensä ja lapsensa.
Lars Petter oli myös vanhentunut, mutta vastenmielisyyttään entistä renkiä kohtaan ei hän ollut unhottanut. Lars Petteriin oli vanhuus tehonnut vähemmän, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut vaikeasti toteutettavia toiveita. Sellaiset ihmiset säilyvät paremmin elämän tuimassa taistelussa.
Johannesta vastaan ei Lars Petter nyt uskaltanut sanoa enempää kuin ennenkään. Mutta samalla oli tunne, joka hänellä aina oli ollut, että hän nimittäin oli järjestyksessä numero toinen Aspöllä, juurtunut häneen ylen syvästi. Ja joskin hän oli tyytynyt toisarvoiseen asemaan, ei hän silti ollut halukas siirtymään kolmannelle sijalle. Lars Petter ei ollut hyvillään siitä, että saarelle tulisi joku, joka olisi hänen yläpuolellaan, ja että Andreas ei ottaisi alistuakseen kenenkään edessä, sitä Lars Petterin ei tarvinnut keltään kysyä ollakseen varma asiasta.
Kun siis ne suuret muutokset, jotka olivat seurauksina siitä, että saarelle lisääntyi kolmas perhe, alkoivat näyttäytyä Aspöllä, ei Lars Petter taistellut niitä vastaan. Hän vetäytyi vain itsekseen omalle tilkulleen ja pysytteli enemmän asuntonsa portaitten ja ulkohuoneitten vaiheilla. Sillä aikaa kun pojat, jotka jo olivat kasvaneet isoiksi, hoitivat tilaa ja kalastusta, kulki hän kotinurkilla ja mietiskeli itsekseen ja ennusteli pahaa vastaisuudesta. Jos ukko istui yksinään sormien leukapartaansa, joka ennen oli ollut punainen, mutta nyt oli käynyt harmahtavaksi ja paikoin valkeaksi, silloin hän oli pahalla tuulella, ja mitä hän ajatteli, sen uskoi hän ainoastaan vaimolleen. Sisarensa Bengtan kanssa ei Lars Petter koskaan puhellut.
Vävylle rakennettiin tupa vanhan Johanneksen lähelle ja Lars Petter näki rakennuksen nousevan, tulevan katon alle ja valmistuvan asuttavaksi. Lars Petteristä tuntui kuin olisi alkanut olla ahdasta Aspöllä. Ja Lars Petter kokosi arvostelunsa kaikesta siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sanoiksi:
"Ken muille antaa itse kerjätäkseen, on monen harmi koko elämäkseen."
Andreas puolestaan perehtyi vähitellen Aspön oloihin sinä aikana eikä aavistanutkaan saaneensa vihamiestä vaimonsa enosta. Hänellä oli täysi työ häätäessään mielestään menneisyyden ajatuksia, jotka yhä vaanivat ja alati pyrkivät esiin viekotellakseen häntä ansoihinsa. Itsensä estäminen mietiskelemästä oli Andreaksen suurtyö siihen aikaan, ja niin paljon tekemistä hänellä oli omassa itsessään kaiken sen vuoksi, mitä oli tapahtunut, ettei hän joutanut huomaamaan muita eikä edes tahtonutkaan huomata. Siitä hetkestä, jolloin hän astui jalkansa Aspölle jäädäkseen sinne, oli hän ajatellut itsekseen, että nyt oli hänen tultava muiden ihmisten kaltaiseksi, maksoi mitä maksoi. Muutoin ei hän milloinkaan saisi rauhaa, eikä vaimo ja poika voisi luottaa mieheen, joka olisi niin omapäinen ja itsevaltainen kuin hän.
Tuona yksinäisenä päivänä, jolloin hän oli Kuusiniemellä hajottanut venesillan ja hakannut maahan hedelmäpuut, oli Andreas saanut oudon tunteen veriinsä. Kaiken tapahduttua oli hän purjehtinut kotiin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin olisi täyttänyt velvollisuutensa. Hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen mielensä synkkyys haihtunut vähemmälle. Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka niin odottamatta oli tullut myrskyn perästä, oli pannut omituisen miehen arvelemaan. Hän oli nimittäin silloin huomannut itsessään jotakin, mitä hän itse pelkäsi, ja hän tahtoi kunniakkaasti taistella omassa itsessään piileviä voimia vastaan, joita ennen oli sokeasti seurannut, taistella niitä vastaan ja voittaa ne.
Kerran taivuttuaan ja päätettyään toden teolla jäädä Aspölle, Andreas muuttui toisellaiseksi. Raitis ja työteliäs hän oli aina ollut. Siitä asti mukautui hän myöskin olemaan toisten seurassa ja saattoi keskustella muiden kanssa. Ester tuli melkein onnelliseksi sinä aikana, ja itsekseen kiitti hän Jumalaa vastoinkäymisestä, joka heillä oli ollut. Sillä yksinäisyys Kuusiniemellä oli ollut hänestä raskasta. Aspöllä, missä meri kohisi hänen ympärillään ja missä hänen omaisensa asuivat, tuli hän jälleen elämänhaluiseksi. Tuntui siltä kuin kovat päivät olisivat olleet lopussa.
Paremmiksi vielä kävivät olot sen jälkeen kun eräänä päivänä tuli tehdyksi suuri päätös, jonka johdosta uusi jaala rakennettiin. Vanha Johannes oli kyllä aluksi epäilevällä kannalla. Esterinkin mielestä Andreas oli liian uskalias esittäessään sellaisen ehdotuksen. Sillä saadakseen oman aluksen oli Andreaksen pakko tehdä velkaa. Vanhuksella itsellään ei ollut käteisiä rahoja, eikä koskaan ennen ollut nähty vanhan Johanneksen nimeä velkakirjan takauksena. "Ken takaa", oli ukon tapana sanoa, "se unetta makaa". Mutta sillä kerralla takasi Johannes, ja kun hänen nimensä yksinään ei riittänyt, täytyi hänen antaa niinsanottu hypoteekki, jota hän ei koskaan oikein ymmärtänyt, mutta joka merkitsee sitä, että talo ja kaikki, minkä hän omisti, oli lainasumman vakuutena. Sillä Andreasta ei ollut helppo vastustaa, kun hän jotakin tahtoi, ja sillä kerralla hän oli taistellut uuden aluksen puolesta kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
Kun Lars Petter sen kuuli, kyti hänen mielensä pahemmin kuin ennen, ja kohdatessaan Andreaksen pysähtyi hän ja sanoi:
— Sinä taidat luulla tehneesi hyvin nyt?
— Mitä tarkoitat, eno? kysyi Andreas.
— Sinä et ota opiksesi ennen kuin olet pannut appesi talon menemään samaa tietä kuin omasikin, — kähisi Lars Petter.
Sitten meni ukko tupaansa ja sulkeutui sinne sulattamaan pahaa sisuansa.
Mutta kun alus, joka oli kaksimastoinen ja nimeltä "Haukka", oli tehnyt ensimäiset matkansa, näytti siltä kuin olisi Andreas saattanut kaikki pahat ennustukset häpeään. Lainan maksuerät suoritettiin täsmälleen määräajoin, ja Andreas itse sai voittoa, niin että jokainen saattoi sen huomata. Hän oli nyt isäntänä omalla aluksellaan. Toisen kerran oli hän saanut omansa, ja hän ajatteli itsekseen, että toistamiseen ei kukaan ottaisi hänen omaisuuttansa.
Siihen aikaan vanha Johannes sairastui, eikä enää siitä noussut. Eräänä talvi-iltana hän nukkui hiljaa viimeiseen uneensa, tuskattomasti kuten yleensä ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä eivätkä koskaan ole olleet sairaita, ennen kuin kuolintauti tulee. Aspön koko väestö saattoi häntä hautaan.
Talven kuluessa pidettiin pesänjako, ja Andreas muutti vaimonsa kanssa isompaan rakennukseen, lesken ottaessa haltuunsa pienemmän, jossa nuori väki siihen asti oli asunut. Kun se tapahtui, oli pikku Johannes seitsemän vuoden vanha, eivätkä puolisot useampia lapsia olleet saaneetkaan.
Eräänä iltana, kun kaikki oli kunnossa, kulkivat Andreas ja Ester tietä, joka johti hakamailta valkamalle. Se oli sama tie, jota he olivat käyneet silloin kun he ensi kerran olivat toisilleen puhuneet ja löytäneet toisensa. Oli kevät, ja raidat kukoistivat.
Silloin katsahti Ester mieheensä ja kysyi:
— Etkö kuitenkin ole tyytyväinen oloihisi sellaisina kuin ne nyt ovat,
Andreas?
Mies nyökkäsi hajamielisenä. Hänellä oli muuta ajatuksissa, ja nuoruutensa mielettömyydet hän oli unohtanut.
— Oli kerran aika, jolloin pelkäsin, ettet sinä koskaan tulisi tyytyväiseksi, — jatkoi vaimo.
Vasta silloin Andreas oivalsi, mitä Ester tarkoitti, ja hän hiljensi miettiväisenä käyntiänsä.
— Se, mikä on ollut, ei milloinkaan palaa, — sanoi hän matalalla äänellä, — ja se on toisinaan hyvä.
Heidän yläpuolellaan kaartui taivas kirkkaansinisenä, mutta metsän takana merenselän toisella puolella painui aurinko alas pilveen.