VIII.
"Haukka" oli ankkurissa Aspön pohjoisella puolella. Lehdettömien tammien lomitse saattoi nähdä, miten sen molemmat mastot heiluivat aaltojen laivaa keinutellessa. Alus oli jäänyt sinne ennenkuin kaakosta oli alkanut kovasti tuulla jota kesti sitten koko päivän, niin että saaren sisälle pistäytyvän lahden suu oli yhtenä ainoana kuohuvana tyrskynä. "Haukka" oli saaren takana tuulen alapuolella kaksinkertaisten ankkuriketjujen varassa ja lisäksi tukevilla köysillä maihin kiinnitettynä.
Puolenyön aikaan heräsivät kaikki ihmiset Aspöllä siitä, että ilma yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi. Kaksi vuorokautta oli kaakkoinen meurunnut, ja ihmisten korvat olivat jo niin tottuneet kohinaan, että sen äkkiä tauottua äänettömyys havahdutti nukkuvat aivan kuin uusi melu, jota ei kukaan tiennyt odottaa. Levottomana kaksimastoisensa vuoksi, joka seisoi avomerellä sataman ulkopuolella, Andreas nousi ylös, avasi oven ja kuulusteli.
— Tuuli on tauonnut, — sanoi hän.
Kuitenkin saattoi hän tuskin uskoa korviansa. Sillä kolmesta vuorokaudesta, jotka myrsky tavallisesti kestää, oli tuskin kaksi lopussa. Siksi Andreas ei voinut nukkua. Hän makasi valveilla, ikäänkuin olisi varronnut jotakin pahaa tapahtuvaksi.
Silloin kuului keskellä yötä pauhinaa mereltä, ja tuuli, joka samassa tuli tohisten läpi metsän, sai akkunat tärisemään ja oli riistää rakennuksen katon mennessään. Kohta uudistui sama ääni, ja samassa silmänräpäyksessä putoili raskaita vesipisaroita rakennuksen katolle.
Siinä tuokiossa oli Andreas ylhäällä. Puolihereillä istui vaimo vuoteella, kuunnellen rajuilmaa, joka jo valtoimena riehui.
— Myrsky on pyörtänyt pohjoiseen, — sanoi Andreas lyhyesti.
Kalpeana seisoi hän siinä ja veti nuttua ylleen, sotkeutuen ja hätäillen. Kuinka hän sai vaatteet päälleen, sitä ei hän itsekään tiennyt. Nopeasti kuin ajatus ryntäsi hän ulos.
Metsään johtavalla tiellä tulee tummia haamuja esiin. Pilkkopimeässä niitä ei voisi eroittaa, ellei näkymättömien käsien kantamista lyhdyistä valahtelisi hohdetta yli teiden ja kunnaiden. Monta ei niitä ole, voimattomina näyttävät nuo muutamat lyhdyt ponnistelevan avaraa, myrskyistä pimeyttä vastaan. Miehiä ovat nuo tulijat, miehiä karvalakit päässä ja raskaat saappaat jaloissa, sekä parisen naista, jotka saaleihin kietoutuneina ponnistelevat eteenpäin alas maahan asti painavassa vastatuulessa. Ainoastaan Andreaksella ei ole lyhtyä. Väistämättä aitoja tai pensaikkoja hän juoksee tuulta vasten, poikki metsän suorinta tietä sitä paikkaa kohden, missä "Haukka" oli vielä edellisenä iltana ollut tuulen suojassa.
Tuuli ei puhalla tavalliseen tapaansa. Se on yltynyt hirmumyrskyksi, joka nujertaa jättiläispuita nurin, kohottelee olkipieleksiä ja pirstoo mastoja. Jyminä on niin voimakasta, ettei kukaan voi kuulla omia askeleitaan, ei edes omaa ääntään. Kaikki nuo ihmiset, jotka ovat lähteneet ulos sen vuoksi, että tietoisuus lähestyvästä vaarasta pakoittaa heitä yhteen, huutavat kovasti halki tuulen, neuvovat toisiaan kirkuvalla äänellä tai pyytävät apua. Ei kukaan kuule mitään, ei kukaan tiedä, miksi niin kovasti huudetaan. Ylt'ympäriltä metsästä kuuluu kaatuvien puiden rytinää.
Samaa päämaalia kohden ponnistelevat kulkijat, sinne missä "Haukka" keinuu ankkuripaikalla, kaksinkertaisten ketjujen ja kahden vahvan, maihin puiden ympärille sidotun köyden varassa. Lars Petterkin on mukana. Onnettomuuden uhatessa on hän unohtanut vastenmielisyytensä uutta naapuriaan kohtaan. Niin nopeasti kuin hänen heikot jalkansa suinkin sallivat tunkee hän eteenpäin vastatuuleen, joka on painaa hänet polvilleen. Kun hän ei jaksa enää käydä, laskeutuu hän maahan ja ryömii eteenpäin.
Ulkona merellä näyttää kaikki mustalta, ikäänkuin taivas ja meri olisivat yhtenä. Ainoina näkyvinä valoisina kohtina ovat aaltojen harjat, jotka nousevat sylen korkuisina. Kaiken tämän mustan joukosta näkyy esine, joka keinuu, kallistuu syrjälleen ja taas kohoutuu. "Haukan" ympäri ikäänkuin kokoontuvat kaikki äänet, jotka ilman täyttävät. "Haukkaan" tähtäävät kaikkien katseet. Huoaten, kitisten, ärjyen, vinkuen ja kohisten meuruavat aallot ankkuriketjuja ja köysiä vastaan, saadakseen valtaansa aluksen, joka aallonmurtajan tavoin on kääntänyt kylkensä hillitsemättömästi ylitse heittäytyviä vesivuoria päin. Kaksi täyttä meripeninkulmaa on matkaa lähimpään mantereeseen; yhtä pitkä matka on merellä yhtyäkseen ja täyttääkseen hävitystyönsä.
Alhaalla rannalla seisoo miesjoukkue. Hyvin vähäinen on se lukumäärältään, ei suurempi kuin! mitä tuohon pieneen yhteiskuntaan kuuluu. Andreas siellä on ja hänen laivamiehensä, ovat Lars Petterin pojat ja vanha Lars Petter itse. Ponnistellen tuulta vastaan pystyssä pysyäkseen seisovat he ja koettavat nähdä pilkkopimeään. Heidän takanaan kyyristelevät naiset, etsien tuulen suojaa miesten selän takaa ja kiihkeästi odottaen saavansa kuulla jonkun sanan, joka antaisi toivoa ja toisi huojennusta.
Miehet seisovat vaiteliaina yhä samalla paikalla. Liiankin hyvin tietävät he, mitä sellainen rajuilma merkitsee; siitä ei tarvitse puhua. He älyävät liiankin hyvin vaaran ja heidän ympärillään ja edessään raivoavain luonnonvoimien mahtavuuden; kuinka saattaisi kukaan heistä tyhjin puhein pettää muita tai itseään!
He eivät voi mitään tehdä, mutta ei kuitenkaan kukaan ajattele kotiinkaan palata etsimään tuulen suojaa seinien sisäpuolelta. Siellä olisi olo ollut samallaista kuin kuolleen luona valvominen. Ei kukaan voi mitään toimia, ei kellään ole sydäntä poiskaan lähteä. Syrjässä muista seisoo Andreas, avopäin tuulessa sitä huomaamatta, ja hänen huulensa liikkuvat ikäänkuin hän puhelisi ääneen itsekseen.
Andreas tekeekin niin, vaikkei kukaan, ei edes hän itse, kuule puhuttuja sanoja. Kallion luona, jonne aaltojen hyrske ulottuu, istuu Ester. Hän on kätkenyt päänsä käsiinsä, päästäkseen näkemästä.
Ei kukaan miehistä liiku paikaltaan eikä kukaan puhu. Jokainen tietää, ettei siinä mitään voi tehdä. Siksi he vain odottavat, tuijottaen tiukasti pimeyteen, odottavat vain saadakseen nähdä, ovatko raudat ja köydet kestäneet vai onko meri voimakkaampi kuin ihmisten varokeinot. Jännittyneinä he tähystävät pimeään, koettavat turhaan tunkea katseillaan sen läpi, mistä keinuvat mastot ja raakapuut häämöttävät kuin jätteet aavelaivasta.
Vielä pitää rauta, vielä kestävät köydet. Mutta jokainen uusiutuva aalto kohoaa niin korkealle, että touvit ja kiinnikkeet huokaavat sen voimallisessa syleilyssä, ja näyttää siltä kuin alus seuraavassa silmänräpäyksessä seuraisi pirstoutuvien aaltojen mukana kauas ylös maalle.
Äkkiä kuuluu tuulessa ankara paukaus, kuin olisi joku laukaissut kiväärin. Syntyy liikettä miesten joukossa, vaistomaista liikettä, kuin tahtoisivat he syöstä veteen jotakin pelastamaan. Liike taukoaa itsestään ja ainoastaan mykkiä silmäyksiä vaihdetaan merkiksi siitä, että kaikki ovat nähneet ja ymmärtäneet. Toinen kiinnitysköysi on katkennut, petäjän tyvellä aivan lähellä heiluu tuulessa käsivarren vahvuinen köydenpätkä.
Esteri on katsahtanut ylös pamahduksen kuultuaan. Vaikka hän hyvin tietää, mitä se oli, täytyy hänen kuitenkin saada varmuus siitä, että kuulemansa kauhea ääni oli todellinen. Laivan runko kääntyy ulospäin. Ester kuulee toisen, äskeistä mielestään vielä kovemman ja kumeamman jymähdyksen. Mutta silloin hän ei enää tohdi pitää silmiään ylhäällä. Pää saaliin kätkettynä hän istuu siinä, vavisten jokaista kuulemaansa ääntä. Hän tahtoisi mennä Andreaksen luo, mutta miesten tähden, jotka seisovat ympärillä ja voivat nähdä hänet, hän ei rohkene. Siinä istuessaan kuulee hän vielä äänen, kaksinkertaisena toistuvan, toinen ikäänkuin kaikuna toisesta. Silloin on kaikki toivo loppunut, ja pahin on tulossa. Ester ei enää saa istutuksi paikoillaan. Mieletönnä juoksee hän Andreaksen luo ja tarttuu tämän käsivarteen, tietämättä mitä sanoisi tai tekisi.
Mutta Andreas ei nyt muuta näe kuin mitä tapahtuu myrskyssä ja aaltojen seurassa. Tylysti tempaa hän käsivartensa irti ja tuijottaa kuten ennenkin kuohuihin. Siellä ajelehtaa "Haukka". Maihin kiinnitettyjen köysien katkettua raskas alus kääntyi ympäri, hakaten aaltoja vasten, louhikkoa päin painuen se vielä kerran kääntyi, ja kun toinenkin ankkuriketju vihdoin petti ja alus oli vapaa, syöksyi se somerikolle kuin nuolen lävistämä eläin ja pysyi sitten hiljaa. Ensimäinen esiin vyöryvä aalto rikkoi siinä "Haukan" keulasta perään asti, ja kun aamu sarasti, olivat säpäleet hajallaan pitkin rantamia kuin jätteet jättiläisluurangosta.
Yksinään, kuten oli tullutkin, poistui Andreas hävityksen paikalta. Kuten haavoitettu eläin etsii soppensa piiloutuakseen kärsimyksineen, siten palasi hänkin kotiinsa, huomaamatta, että Ester äänetönnä häntä seurasi, uskaltamatta päästää epätoivoon vaipunutta miestä näkyvistään.