IX.
Kun vastoinkäyminen äkisti, odottamatta ja lisäksi perinpohjaisesti kohtaa ihmistä, painaa se mielen maahan asti ja pimentää sielun syttä synkemmäksi. Jos mies vastoinkäymisestään nousee, luulee hän ikäänkuin olevansa oikeutettu elämään jonkun aikaa armahdettuna. Mutta ellei hän ehdi hengähtää ennen kuin uusi onnettomuus kohtaa, silloin tulee turmio kahdenkertaiseksi, ja henkilöstä, jolle sellaista tapahtuu, sanoo kansa, että hän on syntynyt onnettomana päivänä.
Yksinäisyydessä pitkät talvet läpeensä muusta maailmasta erillään elävä saaristolainen lannistuu onnettomuuden kohdatessa kenties pikemmin kuin muut. Sillä yksinäisyys synnyttää alakuloista mietiskelyä. Saaristolaisen luonne on samalla kertaa pehmeä ja kova, valoisa ja synkkä, raskas ja kevyt, myrskyisä ja päivänpaisteinen. Hänen luonteessaan on samoja vastakohtia kuin luonnossa, joka häntä ympäröi, muodostaen hänen elämänsä puitteet. Meri ja kallio ovat hänen ensimmäiset tuttavansa, ja hänessä itsessään on elämänsä läpi jotakin niistä kumpaisestakin.
Kova isku oli sillä kertaa kohdannut Andreasta, ja kuitenkin kummasteli Ester itsekseen, että mies näytti ottavan osalleen sattuneen onnettomuuden paljoa rauhallisemmin kuin aikaisemmin tiedon siitä, että maapalsta, jolla hänen kotinsa seisoi, ei enää saanut jäädä hänen haltuunsa. Andreas ei paljoa puhunut tapahtumasta ja milloin puhui, haastoi hän keinoista, joilla voisi välttää onnettomuuden seuraukset.
Itse asiassa oli Andreaksen laita huonompi kuin kukaan, arvasikaan. Hänen tilansa oli niin onneton, ettei hän uskaltanut kenellekään siitä virkkaa. Hän ei todella uskaltanut sitä tehdä. Sillä hän tunsi, että häntä pidettäisiin mielenvikaisena jos tiedettäisiin, mitenkä onnettomuus häneen vaikutti, ja silloin kääntäisivät kaikki hänelle selkänsä. Ja Andreaksen asiat olivat todellakin huonolla kannalla. Aluksessa, joka nyt hylkynä ajelehti kummitellen pitkin saaristoa, oli koko hänen omaisuutensa. Jos hänelle nyt tehtäisiin lain ja oikeuden jälkeen, menisi talo samaa tietä kuin jaala. Sillä talo oli panttina, ja jos se myytäisiin huutokaupalla, jäisi jäännökseksi vähemmän kuin ei mitään. Oli kuin olisi meri noussut yli äyräittensä ja ryöstänyt häneltä kaikki mukaansa. Sitä oli vaarallinen ajatella. Siinä olisi hän ollut kuin soutaja sumussa, kun tämä eksyttyään joutuu yhä pahemmin ja pahemmin harhaan.
Andreas ei enää voinut tulla toimeen omin neuvoin. Senvuoksi kierteli hän veneellään saaresta toiseen ja etsi apua. Ja sillä kertaa hän etsi apua tosissaan. Hänen täytyi tavata joku, joka lainaisi hänelle rahaa tahi menisi takaukseen hänen vanhasta velastaan. Mutta talonpojat, joiden puoleen hän kääntyi, pudistivat vain päätään ja katsoivat surkutellen miestä, joka saattoi esiintyä sellaisin ehdotuksin. Kukapa olisi tohtinut lainata henkilölle, joka oli menettänyt laivansa ja pantannut talonsa ja milloin tahansa saattoi joutua puille paljaille!
Andreas alkoi oivaltaa, että kaikki säälittelivät häntä, ja ettei hänellä ollut mistään apua saatavissa. Oli kuin olisi onnettomuus karkoittanut ihmiset pois hänen luotaan. Niin yksinäiseksi tunsi Andreas itsensä. Kuitenkin hän jatkoi kulkuaan talosta taloon. Koko kesän hän sitä teki, niin että vihdoin tuli puheenparreksi kansan kesken: "Luulenpa, että Aspön Andreas on vesillä purjehtimassa", — joka merkitsi samaa kuin: "Nyt tulee hän tänne jälleen kerjäämään". Andreas rupesikin aavistamaan sitä, hän aavisti pistopuheita ja naurua selkänsä takana, niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi ja lähtenyt. Mutta siitä huolimatta hän yhä pitkitti noita tuloksettomia matkojansa. Lopen uupuneena ja kärsien kaikesta hän niiltä aina tuli kotiin, mutta vaimolleen hän aina sanoi olevansa hyvässä toivossa ja että kaikki vielä kyllä lopulta kääntyisi parhain päin.
Siihen aikaan oli Lars Petter kuin kuumeessa pahasta mielestä Andreasta kohtaan, joka hänen puheensa mukaan oli tuonut onnettomuutta saarelle. Nyt Johanneksen kuoltua tuntui Lars Petteristä kuin olisi hänen täytynyt asustaa siellä katsellakseen, miten toinen hävitti sen, mitä vanhus aikanaan oli rakentanut. Eräänä syyskuun päivänä kohtasi hän Andreaksen, ja voimatta kauvemmin pidättää sisässään riehuvaa vihaa hän asettui tämän tielle ja sanoa sähähti:
— Ajattelet kai muuttaa minun luokseni nyt, kun tämä talosi on mennyt samaa tietä kuin ensimmäinen. Mutta siitä ei tule mitään, kuuletko? Parasta että tiedät sen ennakolta.
Andreaksella ei ollut siihen mitään vastattavaa. Mutta pahat sanat syöpyivät hänen mieleensä. Ne ikäänkuin pakoittivat häntä etsimään apua siltä taholta, jota hän kauvan oli kammonnut.
Paria päivää myöhemmin istui Andreas isossa veneessään ja purjehti hyvää tuulta poispäin Aspöltä. Hän näytti synkkämieliseltä ja murheelliselta. Piirteissä oli jotakin harvinaisen kovaa ja katkeraa, teräviksi laihtuneissa kasvoissa näkyivät lihakset selvemmin kuin ennen, molemmin puolin suuta oli syviä juonteita, jotka menivät poskiparran alle. Andreas tiesi asioittensa laadun, ja tieto siitä ei hänen matkaansa ilahuttanut. Puolen vuotta saattoi hän vielä pitää hallussaan taloansa, niin kauvan olivat velkojat luvanneet odottaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän oli saanut toimeksi koko kuluneena kesänä. Talven mentyä tulisi nimismies ja ottaisi hänen rakennuksensa, hänen peltonsa, karjansa ja talouskalunsa, kaikki hän ottaisi. Vaimoineen, lapsineen Andreas silloin joutuisi paljaalle mäelle, hän, joka kerran ei ollut halunnut elää ilman omaa kalavettä, ilman omaa taloa ja omaa metsää.
Andreas ajatteli itsekseen, olisiko hän kenties ymmärtämättään ollut rikollinen pyrkiessään niin pitkälle ja asettuessaan niin yksinäiseksi ihmisten joukossa. Mistä tuli se sana? Asettua yksinäiseksi ihmisten joukossa! Siten ei Andreas milloinkaan ollut kuullut kenenkään sanovan. Kuin joku ääni sen olisi kuiskannut hänen korvaansa, niin tuli se nyt hänen mieleensä. "Kenties olen niin elänyt?" ajatteli Andreas. "Kenties on se väärin? Varmasti täytyy sen olla väärin, muutoin ei kaikki kävisi minulle aina onnettomasti."
Vene kulki hyvää vauhtia. Kaukana merellä näkyi muuan höyrylaiva häviävän näköpiirin ulkopuolelle.
Andreaksen eteen avautui Hammarbyn lahti, kylmänsinisen syysauringon hohteessa. Hyvin muisti Andreas sen kerran, jolloin hän ennen sitä oli purjehtinut. Vuosi oli siitä kulunut. Mies, joka nyt tuli, ei enää ollut sama kuin se, joka sitä kerran viiletti nuorena, vihapäisenä, uhkamielisenä.
Vihaa ei Andreas ollut unohtanut, mutta uhka oli poissa. Hänelle oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi, kaikki paitsi tarve pelastaa leipäpala itselleen ja omaisilleen. Ylenkatsottuna ei hän tahtonut elää. Pahat sanat, jotka vaimon eno oli lausunut, polttivat vielä hänen mieltään. Sen vuoksi Andreas nyt purjehti Hammarbytä kohden. Sen vuoksi hän on päättänyt tehdä viimeisen kokeen. Ei kukaan, ei vaimokaan tiedä, millä teillä Andreas nyt liikkuu merellä. Aikanaan kyllä, arvelee mies, ehtii hän, joka kotona istuu, sellaisen asian tietää.
Andreas kiinnitti veneen siltaan, ja kun hänen piti kulkea tavarasuojien ohitse, teki hän kierroksen, ettei häntä nähtäisi. Konttorin ovelle tullessaan hän pysähtyi hengähtämään. Jälleen hän muisti, miten hän kerran ennen oli seisonut saman suljetun oven edessä. Ja hänellä oli ainoastaan yksi toive, hän halusi tavata kauppiasta kahdenkesken. Häpeä tuntuisi silloin hänestä ikäänkuin keveämmältä. Mitä hän vastaisi kysymykseen, minkätähden oli siten menetellyt Kuusiniemellä, sitä Andreas ei tiennyt. Mutta niin välinpitämättömäksi oli hän käynyt, ettei häntä kauempaa pidättänyt edes häpeän tunne pyytämästä apua viholliselta, jolle hän kerran oli vannonut vihaa ja kostoa.
Kun Andreas astui sisään, seisoi Adrian Blidberg keskilattialla. Kädet olivat housuntaskuissa, suu oli tavallista vinommassa, ja pienet silmät upposivat kasvojen lihavaan pöhöön.
Andreaksen nähdessään hän veti ylös otsanahkansa, ja suu meni irviin kuin olisi hän ollut peräti hyvillään.
— Hyvää päivää, — tervehti Andreas.
— Hyvää päivää, — vastasi patruuna. — Tuletko sinä minun luokseni?
Kun patruuni Blidberg sinutteli tuntemattomia, jotka olivat häntä alhaisempia, merkitsi se, että hän tiesi heidän tavalla tai toisella olevan hänen vallassaan. Hän oli nuoruudessaan ollut palvelijana ja oppinut tavan silloiselta isännältään, ainoalta ihmiseltä, jota kohtaan tämä harvinainen maakauppias milloinkaan oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta.
Kuten kaikki paikkakunnalla, tiesi hän hyvin Andreasta kohdanneen onnettomuuden. Sen vuoksi hän pitempää puhuttelua odottamatta lausui:
— Sinä olet ollut liikemies, sinä, Andreas. Missä on jaalasi? Niin, minä tiedän, kyllä tiedän. Se pirstautui myrskyssä. Minulta hukkaantui myöskin pari laivaa. Mutta minun olivat vakuutettuja. Sen vuoksi minä en mitään menettänyt. Niin olisi sinunkin pitänyt tehdä.
— Minulla ei ollut varaa vakuuttaa, — sanoi Andreas matalalla äänellä.
— Eikö? Mutta jaalan menettämiseen sinulla oli varaa. Ja niin seisot siinä kauniisti. Huoneet, joissa asut, eivät ole enää sinun, ei maakaan, jota viljelet, ole sinun, ei sen vertaa kuin kaarnan kappaletta metsässä ole sinulla enää tahi haukea meressä. Sinä otat liian lyhyeksi maksuajaksi, poikaseni. Varo itseäsi sellaisesta!
Paksu mies käveli lattiata edestakaisin. Hän ei puhunut nopeasti, vaan käyttäytyi hyvin rauhallisesti. Näytti kuin olisi hän ollut huvitettu siitä, ja jotenkin niin olikin laita.
— Mitä sinä nyt tahdot? — kysyi hän lopuksi.
Kaikki tuo raakuus oli ikäänkuin silmänräpäykseksi herättänyt Andreaksen hänen välinpitämättömyydestään. Mitä syvemmin toinen nöyryytti häntä, sitä suorenmaksi oikeni köyhän miehen selkä. Rauhallisesti ja selvästi esitti hän, mitä oli ajatellut sanoa, pyysi saada siirtää velkansa patruunalle, lupasi korkeata korkoa ja lopetti ehdotuksensa, pyytäen niin suurta lisäsummaa, että voisi hankkia uuden jaalan ja siten alottaa uudestaan. Andreas oli aivan hämmästynyt omasta esiintymisestään. Hän ei ollut osannut ajatellakaan asiaansa niin helposti suorittaa.
Koko ajan, kun hän puhui, seisoi patruuna Blidberg kuunnellen häntä eikä vähääkään muuttanut kasvojensa ilmettä. Hän vain seisoi kuin torkkuen ja piti silmänsä ummessa kuin olisi sanomattomasti nauttinut omista ajatuksistaan. Andreaksen vaiettua hän heittäysi tuolille pulpetin taa istumaan ja löi kämmenensä pöytään, jotta mäjähti.
— Sinäpä vasta mies olet, — hän huudahti. Täristen naurusta keskeytti hän puheensa silmänräpäykseksi. Sitten jatkoi hän matalalla äänellä ja maiskautteli hekumallisesti huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut nauttia omista sanoistaan.
— Näytti kauniilta jälkesi, kuuletko, lähdettyäsi Kuusiniemeltä, — sähähti hän. — Sellaiselta siellä näytti kuin olisi muhamettilainen siellä raastanut. Muistatko sitä edes?
Andreas muisti ajatelleensa, että hän kerran tulisi seisomaan patruunan edessä puhumassa siitä asiasta. Vuosikausia olisi kulunut. Kaikki heidän välillään olisi jo unohdettuna. Hän, Andreas, yksinään ei olisi mitään unohtanut. Hymyillen hän silloin kerskuisi urotyöstään, nauttisi kostostaan ja toisen voimattomasta vihasta. Toisin kuin hän oli ajatellut oli kaikki käynyt.
Sitä muistaen Andreas nyt mykistyi. Sanaakaan hän ei löytänyt puolustuksekseen. Mutta Adrian Blidberg, joka luuli miehen vaitiolon johtuvan jostakin muusta, jatkoi:
— Nyt tulet sinä minun luokseni ja pyydät apua. Sitä tulisi kaiketi antaa kiitollisuudesta sinua kohtaan, vai kuinka, sen vuoksi että olit niin kohtelias minulle? Mitä?
— Minä otin, mikä minun oli, — pääsi Andreakselta.
Hän ei kestänyt kauvempaa. Hänen ruumiinsa vapisi, ja hänen silmänsä pimenivät.
— Mitä sanot? kuului pulpetin takaa.
Patruuna ällistyi niin, kun toinen juuri nyt tohti uhmailla, että hän luuli kuulleensa väärin.
Andreas puolestaan ei enää uskonut avunsaannin mahdollisuuteen, tai hän ei enään saanut sitä ajatelleeksi. Vanha viha heräsi hänessä. Hän astui oikopäätä miestä kohden pulpetin eteen ja sähisi hänelle päin silmiä:
— Sinä ryöstit kodin ja konnun minulta. Sinä ajoit minut paljaan taivaan alle. Ei ollut sinun ansiotasi, että oli olemassa muita, jotka auttoivat minut pulasta. Tahdoin antaa sinulle muiston itsestäni ja kiitokset viimeisestä. En kerjää sinulta apua.
Niin sanoen hän löi lakin päähänsä, tempasi oven auki ja meni sulkematta sitä jälkeensä. Hän ajatteli hävittäneensä viimeisenkin avunsaannin mahdollisuuden ja luuli kaiken olevan lopussa.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoi patruuna portailla, ja kuin unessa kuuli Andreas nimeänsä huudettavan. Kolme kertaa sai Blidberg huutaa ennen kuin Andreas pysähtyi ja katsahti taakseen.
— Tule sisään vielä, niin saan puhua kanssasi, — sanoi maakauppias.
Andreas totteli koneellisesti. Kun he taas olivat tulleet pieneen huoneeseen, viittasi maakauppias tuolille ja sanoi lyhyesti:
— Istu.
Sitten meni hän takaisin entiselle paikalleen pulpetin taa ja alkoi puhua kuin ei mitään olisi heidän välillään koskaan tapahtunut. Rumat, lihavat kasvot elostuivat, silmät katsoivat terävästi ja viisaasti, suu sulkeutui lujasti ja päättäväisesti.
Andreas istui kuin nauloilla. Hän ei ymmärtänyt, mitä siitä kaikesta lopuksi tulisi. Ei myöskään ollut koskaan häneltä niin paljoa kyselty. Hän sai tehdä selvää itsestään ja vaimostaan, talostaan, suvustaan, pojastaan, kaikesta, mitä hänellä oli ja mitä hän ennen oli omistanut, mitä oli menettänyt, ja kuinka nyt eteenpäin ajatteli tulla toimeen. Kun tutkinto oli päättynyt, puristi maakauppias huulensa yhteen, ja hänen otsalleen kohosi poimuja. Andreas luuli siihen istumapaikalleen voivansa tuntea, miten terävästi toinen laski ja ajatteli.
Vihdoin sanoi Blidberg:
— Tahdon miettiä asiaa. Mutta ennen uuttavuotta en voi mitään toimittaa. Silloin saat kyllä tiedon minulta, jotta voimme puhua vielä kerran.
Miten Andreas sen keskustelun perästä tuli rantaan veneelleen, sitä hän ei muistanut. Sinne hän joka tapauksessa pääsi, ja hän arveli itsekseen, että pahemminkin olisi saattanut käydä. Hänellä oli ainakin jotakin toivoa, sellaista kun se toivo nyt oli. Mutta iloinen ei hän kuitenkaan ollut, vielä vähemmän rauhallinen. Pahojen aavistusten ahdistamana ohjasi hän veneensä kotia kohden.