1. MAAHANMUUTTO.
Aika, jolloin suomalaiset muuttivat Ruotsiin, lienee tätä nykyä enää vaikeasti määrättävissä. On tutkijoita, jotka arvelevat, että suomalaisia on ollut Ruotsissa jo ennen svealaisten maahantuloa. Toiset väittävät heidän tulleen Eerik Pyhän käskystä. Kumpaankaan olettamukseen ei ole päteviä todistuksia. Sen verran vain näyttää olevan historiallisesti todistettu, että heitä oli v:n 1520 tienoilla ns. Wermlannin vuoren ympäristöllä, jossa heitä jo silloin asui sangen suuri määrä.
Aivan varmaan on maahanmuuttoa jatkunut vielä mainitun ajan jälkeen, vaikkei kenties sanottavassa määrin ennen kuin nuijasodan päätyttyä, jolloin Kaarle-herttua lupasi suomalaisille suojeluksensa ja antoi heille autioita metsäseutuja raivattaviksi ja asuttaviksi. Etupäässä tämä lienee siihen aikaan koskenut Wermlantia, päättäen kertomuksesta, jonka Eerik Yrjönpoika v. 1594 antoi herttualle.
Muutamia harvoja suomalaisia oli asettunut asumaan Ångermanlantiin ja Medelpadiin, sen saamme tietää kirkon kymmenysten kantakirjasta vuodelta 1600 ja Medelpadin tuomiokirjasta vuodelta 1610.
Samaan aikaan siirtyi suomalaisia Helsinglantiin ja Gestriklantiin. V. 1609 antoi Geflen kuninkaallinen käskynhaltija turva- ja veronvapautuskirjan kolmelle Järbossa ja Ofvansjössä asuvalle suomalaiselle perheelle; ja Kaarle-kuningas antoi helmikuun 18 p:nä 1611 avoimen turvakirjan "suomalais-joukolle", joka oli asettunut asumaan Ockelbohon.
Vaikk'eivät mitkään historialliset asiakirjat osoita, että tähän aikaan olisi maahan muuttanut asukkaita yhä edelleen, voidaan kuitenkin, nojautuen suomalaisten keskuudessa liikkuviin suullisiin kertomuksiin, olettaa tämä varmaksi, koska suomalaisia näyttää kaikkina aikoina olleen lukuisimmin tässä maakunnassa sekä sen rajaseuduilla Norjan puolella. Tämän voi päättää jo siitäkin, että papiston v. 1606 laatimien henkikirjoitusluetteloiden mukaan jo silloin oli Dalbyn suomalaismetsissä 131 16-20 vuoden ikäistä henkilöä ja että pappismies Fernow, joka arvatenkin 1700-luvun keskivaiheilla tutki Wermlannin maata ja kansaa, lausuu v. 1779 julkaisemassaan "Kertomuksessa Wermlannista" suomalaisista, että heitä nuijasodan jälkeen tuli laumoittain Ruotsiin, "jossa Kaarle-herttua vastaanotti heidät armollisesti ja kehoitti heitä asettumaan metsäseutuihin asumaan". Suuri joukko tuli Wermlantiin, jossa he asettuivat Bergslagenin, Elfdalin, Fryksdalin, Jössen kihlakunnan, Nordmarkin ja Gillbergin kihlakunnan salomaille eli aivan kuin puoliympyrään yli koko maan. On luultavaa, että Fernow laati tämän kertomuksensa nojautuen suomalaisten kertomuksiin ja että suomalaiset itse olivat ne kuulleet esi-isiltään; ja kun tunnetaan suomalaisten viime aikoihin asti säilynyt totuudenrakkaus, lienee Fernowin kertomus yhtä luotettava kuin sen ajan historialliset muistiinpanotkin.
Että Fernow on kirjoittanut muistiinpanonsa suomalaisista totuudenmukaisesti ja osoittaen ilmeistä harrastusta, näkyy siitäkin, että hän saattaa mainita kokonaista 114 suomalaista sukunimeä yksistään Elfdalin, Fryksdalin ja Jössen kihlakunnista. Kuningas Olavi Trätälja tuskin vei mukanaan enemmän väkeä Wermlantiin kuin nämä suomalaiset.
Suomalaisten lukumäärä ei ennen nuijasotaakaan ollut varsin pieni; sen todistaa sekin, että Kaarle-herttua lokak. 6 p:nä 1583 antoi julistaa "Varman ohjekirjan suomalaisille" — "Wisst concept för finnar" —, jossa heille myönnetään oikeus asettua asumaan kruununmetsiin ja viljelemään maata. Kuusi vuotta heidän piti saada olla vapaina veroista. Tämä "ohjekirja" näyttää olleen voimassa koko herttuakunnassa.
Samoin kuin isänsä edisti myös Kustaa II Aadolf maan raivaamista viljelykselle vastaanottamalla ja suojelemalla niitä suomalaisia, jotka jättivät isänmaansa asettuakseen Ruotsiin. Sen aikaiset suomalaiset arvelivat tarvitsevansa tilavat alat asuakseen, ja kenties tämä olikin syynä siihen, että useat maahanmuuttajat asettuivat kauemmaksi itään päin, kulkivat niihin suuriin metsiin, joita Taalain maakunnassa oli runsaasti, sillä jo v. 1626 oli tässä maakunnassa suomalaisia kaikissa pohjoisimmissa ja läntisimmissä pitäjissä. Orsan pitäjään tiedetään suomalaisia muuttaneen jo sata vuotta aikaisemmin, v. 1526, mutta lukuisimmin lienee alettu maahan muuttaa Kustaa II Aadolfin hallituksen alkuaikoina.
Kristiina-kuningattaren aikana levisi suomalaisia Ruotsin keskiosiin ja yksityisiä ryhmiä tuli Suomesta ja kulkeutui Wermlantiin. Luultavasti heitä myös tähän aikaan yleisemmin kuin ennen siirtyi rajan yli Norjan puolelle.
Ensimmäisten suomalaisten siirtymistä Ruotsiin ei sikäläinen vakinainen asujaimisto näytä juuri huomanneenkaan; mutta pian he alkoivat syyttää suomalaisia muka vahingon tuottajiksi ja valittivat, että nämä olivat asettuneet liian lähelle emäkyliä, kaatoivat metsät kaskiksi ja laskivat kulovalkeita metsiin siten hävittäen niitä. Pian nämä valitukset tulivat yleisiksi, ja tyytymättömyys sekä suomalaisiin että kaskenpolttoon lisääntyi.
Kaskenpolttoa harjoitettiin esivallan suostumuksella, se näkyy Kaarle-Herttuan avoimesta kirjeestä Wermlannin rahvaalle v. 1587, jossa hän antaa käskyn "kaataa kaskeksi ja polttaa halmeeksi niin paljon metsää, että oikealla ajallansa syksyllä siihen voitaisiin kylvää tynnyri ruista".
Kun ruotsalaisiakin kehoitettiin kaskia viljelemään ja he oppivat tämän maanviljelystavan suomalaisilta, he pitivät itseään ikään kuin syrjäytettyinä ja katsoivat kärsivänsä vahinkoa maahantulijoiden vuoksi. Siihen vaikutti lisäksi, että koko joukko suomalaisia oli asettunut vuorikuntaan ja harjoitti sysienpolttoa ja vuorityötä. Tätä katsottiin hyvin karsaasti.
Suomalaisten maanviljelys oli alkuaan kaskenpolttoa, kunnes he olivat ehtineet raivata maata, ja tämäkin otettiin lukuun veron määräyksessä; useimmat suomalaiset siis katsottiin maanomistajiksi, kun heidän tiluksensa voitiin arvostella neljänneksi osaksi taloa eli manttaalia. Kun talonpoika tarvitsi elääkseen koko talon, oli selvää, ettei suomalainen voinut neljännesosalla elää muulla keinoin kuin kaskenpoltolla. Se oli arviomiesten mielipide. Näin olivat asiat edelleen herttua Kaarle Filipin kuolemaan asti.
Silloin oli suurin osa maata Wermlannissa kruunun omaa, olivatpa talot suurempia tai pienempiä. Fernow kertoo: "Ja jollei ihan aina tapahtunutkaan, että asukas ajettiin pois, kun talo soveltui toiselle, joka paremmin soveltui voudin kukkarolle, rasitti ainakin taloja yksi vaikeus, niin pian kuin sinne joko tuli asumaan laiskuri, tai jos sattui katovuosi tai sota. Silloin talo jätettiin joko kokonaan tai osittain autioksi, eikä kruunu saanut sotamiestä eikä veroa."
Kustaa II Aadolf havaitsi tällaisista oloista johtuvan epävarmuuden tarvitessaan rahoja suunnittelemaansa Saksan sotaan. Hän huomasi voivansa nopeasti hankkia rahoja rasittamatta kansaa. Talonpoikakin tulisi huolellisemmaksi maanviljelyksessään, jos hän saisi ostaa talonsa perintömaaksi. Huhtikuun 29 p:nä 1629 annettiin julistus, josta oli tärkeät seuraukset, kun koko joukko taloja siirtyi kruunulta yksityisten omiksi.
Suomalaisille nämä perinnöksiostot koituivat erittäin merkityksellisiksi, sillä siihen saakka ei ollut pidetty kovin tarkkaa lukua myönnettäessä heille lupaa asettua rakentamaan, kaskea viljelemään ja polttamaan emäkylienkin metsiin. Nyt ruvettiin pitämään tarkempaa lukua, ja pian syntyi eripuraisuutta. Ensimmäisiä riitajuttuja, joita lykättiin oikeuden ratkaistavaksi, oli Uddeholmin tehtaanomistajan Carlströmin ja Sandsjön suomalaisten välinen riita. Suomalaisten täytyi kärsiä kovaa kohtelua, ja muudan suomalaisraukka tuomittiin kujanjuoksuun Rådan kirkolla, vaikk'ei hän ollut tehnyt mitään muuta rikosta kuin useina vuosina kierrellyt vuorikunnassa kerjäämässä.
Nyt alkoi suomalaisille kova taistelu. Maahanmuuttoa ja asettumista kruunun metsiin jatkui kuitenkin samalla tavoin kuin Kaarle IX:n aikana. Mutta suomalaiset kävivät varovaisemmiksi, ja moni meni itse Tukholmaan saadakseen ns. rakennuslupakirjan niihin paikkoihin, jotka saisi viljelläkseen. Toiset taas välinpitämättömyydessään tämän laiminlöivät ja painuivat heti metsiin ja oleskelivat siellä ilman kirjoja ja passia, kunnes vapaaehtoisesti tai pakosta näkivät olevan syytä anoa kirjoja. Sellaisia kuninkaallisia kiinnekirjoja antoi Kustaa II Aadolf useita, sillä suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tähän aikaan säännöllisesti.
Kuitenkin ruotsalainen väestö yhä vain valitteli suomalaisten lisääntymistä ja ilkivaltaisuutta, ja tämän johdosta Kustaa II Adolf käski kirjuri Anders Erikssonin Helsinglannista tutkia asiaa, haastaa oikeuteen ja sakottaa niitä suomalaisia, jotka olivat tehneet itsensä syyllisiksi ilkivaltaisuuteen.
Maahan tulleiden suomalaisten joukossa oli useita, jotka osittain olivat kykenemättömiä hankkimaan itselleen vakinaisia asumuksia, osaksi taas olivat haluttomia työhön. Toiset lienevät kotiseuduillaan kärsineet rangaistuksen lainrikkomisista ja kuljeksivat metsissä elättäen henkeään metsästyksellä, kalastuksella ja, kun hätä käski, satunnaisella työllä. Näistä oli kirjurille annettu käsky, että sellaiset irtolaissuomalaiset, "dreffsefinnar" l. "strukfinnar", hänen piti ottaa kaikki kiinni ja panna sotaväkeen sekä viimeinkin toimittaa niin, etteivät he säästy korkeimmasta rangaistuksesta. Vielä liikkeessä olevat kertomukset osoittavat, että ruotsalaiset talonpojat olivat kärkkäitä auttamaan kirjuria tässä toimessa.
Tähän saakka olivat ainoastaan ruotsalaiset talonpojat valittaneet; nyt tuli valituksia suomalaisia vastaan myöskin Norrlannin, Neriken ja Wermlannin maaherroilta; "he haaskasivat tarpeettomasti metsiä, pitivät luonaan ja antoivat asuntoa karkulaissotamiehille ja muille kevytmielisille ihmisille". Näihin valituksiin holhoojahallitus vastasi, että maaherrat koetelkoot, millä keinoin sellainen "konnuus" saataisiin ehkäistyksi.
Ja näin alkoi suomalaisten vainoaminen. Vermlannissa maaherra Gustaf Leijonhufvud ehdotti hallitukselle, että irtolaissuomalaisia rangaistaisiin siten, että heidän täytyisi omassa ruoassaan tehdä kuukausi tai pari työtä vuorikaivoksissa ja että heidät sitten ajettaisiin maanpakoon.
Tähän myönnyttiin ja hallitus ilmaisi tyytyväisyytensä maaherran intoon. Maaherroille myönnettiin muutamissa tapauksissa sangen laaja valta. Niin he esim. saivat oikeuden tutkinnotta ja tuomiotta mestauttaa metsissä kulkijat, rosvot ja törkeät pahantekijät, jotka tavattiin verekseltä.[1] Vielä hallitus lisäsi, että "jos on suomalaisia torppareita, jotka haluavat päästä vakinaisesti asuviksi ja kykenevät torppaa parantamaan maan ja kruunun hyödyksi, niin ettei kruunu menetä veroa muista torpista, joiden täytyisi ylläpitää irtolaisväestöä, voitte ne liittää emäkylien talonpojille ja vaatia ulosteot". Loppusanoissa hallitus ilmaisee vielä jyrkemmän mielipiteen. "Koska suomalaiset eivät suostu menemään kaupunkiin, vaan tahtovat pysyä metsissä, niin voitte antaa vanhojen ja ainoastaan yhden asua talossa ja muuttaa kaikki muut kaupunkeihin siellä tekemään käsitöitään. Ja joka sitä ei tahdo tai voi tehdä, se sotaväen otossa otettakoon sotamieheksi, ja joka taloon jää asumaan, polttakoon sysiä sille, joka kaupungissa käsityötä tekee."