2. VAINON AIKA.
Tästä ajasta alkaen kävi pitkäaikainen olo Ruotsissa suomalaisille hyvin tukalaksi. Voidaanpa sanoa, että vuodesta 1637 alkaa vainon aika. Ruotsalaiset talonpojat, joiden mielestä suomalaiset torpparit "olivat liian lähellä heidän emäkyliään ja tekivät niille huomattavaa haittaa ja vahinkoa" — niin kuului tavallinen valitusvirsi, — kokivat kaikin mokomin saada heidät karkoitetuksi. Jos suomalaisella oli tallella kuninkaallinen kiinnekirjansa, hän sai useimmissa tapauksissa jäädä asumaan torppaansa; mutta jos se oli joutunut hukkaan tai jos torppa oli perustettu ilman lupaa, hänet ajettiin armotta pois, jos nimittäin lainpalvelijan onnistui saada hänet häädetyksi.
Mutta niin ei aina käynyt, sillä suomalainen puolusti itseään ja maatilkkuaan. Hidasluontoinen, itsepäinen mies, joka eleli syrjäisellä, autiolla saloseudulla ja johon uudet aatteet hyvin vähän pääsivät vaikuttamaan, ei voinut niin pian käsittää muodostuneita uusia olosuhteita eikä tajuta hallituksen muuttunutta mielipidettä hänen kotipaikka-oikeudestaan. Hän tiesi, että hänen isänsä tai isänisänsä oli Kaarle-herttua kutsunut maahan ja kehoittanut tätä kaskenviljelykseen, ja nyt sanottiin että hänet, perillinen, oli ajettava pois tai pakotettava toisenlaiseen elintapaan. Hän joutui helposti arvelemaan, ettei paikallisten virkamiesten ankaruudella enempää kuin kateellisten naapurienkaan puuhilla ollut mitään tukea voimassa olevassa laissa. Sellaisissa oloissa ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin tarttua matkasauvaan mennäkseen valittamaan hallitukselle Tukholmaan.
Valtion rekisterikirjassa on huhtikuun 14 p:ltä 1637 säilynyt seitsemän Länsi-Norrlannin suomalaisen nimet, jotka tulivat pääkaupunkiin ja ilmoittivat, etteivät he olleet metsänhaaskauksella eivätkä metsästyssääntöäkään rikkomalla tehneet kruunulle eikä muille asukkaille mitään vahinkoa, ja rukoilivat senvuoksi että saisivat omistaa kotipaikkansa. Asiaa käskettiin tutkimaan ja maaherraa kehoitettiin "niin toimimaan, että asetusta kaikkine väliehtoineen tarkoin noudatetaan".
Erityisenä poikkeustapauksena on pidettävä, että ruotsalaisseutujen, Hanebon, Arbrån ja Bergsjön tienoilla Helsinglandissa asuva rahvas, alamaisesti anoo "saada nauttia ja pitää luonansa kolme suomalaista, jotka ovat hyviä seppiä ja voivat hyvin hyödyttää maan asukkaita työllänsä". Tähän hallitus ei voi vastata muuta, kuin ettei se suomalaisia koskevalla asetuksella ollut tarkoittanut niitä, joista maalle ja kruunulle voi olla jotakin hyötyä.
Suomalaisten itsepintaisesti jatkama kaskenviljelys antoi pari vuotta myöhemmin aiheen uuteen asetukseen. Maaherra Kaarle Bondelta oli tullut valituksia suomalaisten kaskenpoltosta ja metsänhaaskauksesta, minkä jälkeen hallitus hyväksymällä hänen ehdotuksensa tämän vallattomuuden ehkäisemiseksi antoi hänelle (kesäkuun 22 p:nä 1641) käskyn "polttaa suomalaisten riihet ja asuinhuoneet, joita he ovat rakentaneet sinne tänne metsiin, samoin kuin heidän viljansa, kun se on kypsynyt, joko ottaa pois tai samalla tavoin polttaa, niin että he ruokavarojen puutteessa lähtisivät pois metsistä".
Samanlaisia käskyjä annettiin monelle haaralle. Niinpä nähdään Grythytten käräjäkunnan vanhimmasta säilyneestä tuomio-pöytäkirjasta (heinäkuun 14 p:ltä 1641), että vuorimestari "ilmoitti rahvaalle korkean esivallan tahdon ja käskyn, että kaikilta suomalaisilta tai torppareilta, jotka eivät vuorityötä tee eivätkä viljele peltoa tai niittyä, vaan kaatavat metsää, on heidän huoneensa ja rukiinsa poltettava".
Seurauksena näistä epäinhimillisistä käskyistä oli, että suomalaisten lähetyskuntia taas saapui Tukholmaan valittamaan heidän kärsimistään vääryyksistä. Läntisen vuorikunnan Grängen lähettiläät sanoivat, että he olivat kuningas Kustaa II Aadolfin ja maaherrojen luvalla perustaneet uudistorppia, jotka oli pantu verolle, ja että he olivat siihen työhön kuluttaneet paljon vaivaa, ja koska he eivät olleet kaataneet metsää enempää kuin oli tarpeen pellon ja niityn raivaamiseen, he pyysivät suojelusta. Asia lykättiin takaisin maaherran tutkittavaksi ja hänen ratkaistavakseen. Tästä annettu välipäätös loppuu käskyyn, että "katsanto ja silmälläpito pidetään jäljellä olevista, etteivät he mahtaisi hakata enemmän metsää kuin minkä verran he tarvitsevat tarpeellisiin rakennuksiinsa tai muutoin ehtivät raivata pelloksi, niityksi ja muiksi viljelysmaiksi".
Luultavasti samalta ajalta on säilynyt anomuskirja, jossa ei ole päivämäärää ja joka alkaa sanoilla: "Me köyhät veronalaiset Ljusnärin Finnmarkin suomalaiset kansalaiset". Ljusnärin vaskitehtaan suomalaiset kertoivat siinä kirjoituksessa, että kelpo herra Krister Bonde oli muutamia vuosia takaperin heidän hyvän käytöksensä takia ja tehtaan edistymisen vuoksi sallinut jokaisen talonpojan vuosittain kaataa puolen tynnyrinalan laajuisen kasken, mutta sitten kuin armollinen kuningatar oli antanut ankaria asetuksia suurien kaskien kaatamisesta, oli heitä sakotettu viisivuotisista kaskenpoltoista. Mutta nämä oli ilmoitettu kahta vertaa suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Senvuoksi he muutenkin suurien velkojen takia hätäytyneinä rukoilivat armahdusta sakkojen maksusta. Mitä nöyrimmin sanoin laaditun kirjoituksensa he lopettivat toivottamalla Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen henkistä ja ruumiillista hyvinvointia — jota heiltä itseltään toden totta puuttui!
Edellämainittu asetus (kesäkuun 22 piitä 1641) uudistettiin vielä, ensi kerran maaliskuun 16 p:nä 1642 ja toisen kerran elokuun 29 p:nä 1644. Viimein ilmestyi kuninkaallinen asetus maaliskuun 22 p:ltä 1647; siinä sanotaan 3 §:ssä:
"Ne torpat ja talot, jotka ovat luvattomasti rakennetut yhteismaalle, samoin kuin nekin, jotka ovat luvan saaneet, mutta ovat liian pienet, jotta niille voitaisiin määrätä neljännestalon vero (huomaa, että suomalaisten asunnot tavallisesti olivat verotetut kahdeksannesosiksi taloa, eli kahdeksanneksi osaksi manttaalia), on jätettävä asumattomiksi, saatettava autioiksi ja jälleen jätettävä metsää kasvamaan."
Tämän jälkeen sanotaan 8 §:ssä: "Kaikkia muita, jotka siellä kaskea viljelevät tai sinne asettuvat, koetettakoon esteettömästi ottaa kiinni ja tehdä heistä loppu niinkuin muista vahingollisista elukoista;" ja 9 §:ssä sanotaan:
"Ne suomalaiset, jotka vuoriteollisuudelle ovat enemmän haitaksi kuin hyödyiksi, heidän rakennuksensa ja torppansa revittäköön hajalle ja hävitettäköön, heidän halmeensa viljoineen otettakoon heiltä pois, ja missä vielä joku tavataan, hänet vangittakoon, hänen rakennuksensa poltettakoon, ja hän on samalla menettänyt työnsä tuotteet, ja mitä hänen luonansa ja hänen hallussaan on, jaettakoon kolmia, meille, maalle (s.o. kihlakunnalle) ja syyttäjälle."
"Ei sovi kieltää", lausuu eräs ruotsalainen kirjoittaja, "että ne rangaistusmääräykset, joilla heitä koetettiin pakottaa lainkuuliaisuuteen, olivat liian ankarat, ja kenties juuri tämä seikka, joka teki niiden toimeenpanemisen vaikeaksi ja aiheutti jäykkää vastarintaa, oli yksi niitä syitä, joiden vuoksi ne eivät tuottaneet tarkoitettua vaikutusta. Mutta niin ei asioita käsitetty siihen aikaan. Kun säädetty rangaistus ei saanut aikaan lainkuuliaisuutta, pidettiin siihen syynä sitä seikkaa, ettei se ollut kylliksi peloittavan ankara, ja sitä kovennettiin ihan järjettömyyteen asti."
Uuteen metsäasetukseen — maan oikeastaan vanhimpaan metsänhoitolakiin —, joka oli annettu maaliskuun 22 p:nä 1647, lisättiin sen vuoksi uusia ankaria määräyksiä suomalaisista. Muuan tämän lain pykälä sisältää seuraavan määräyksen:
"Missä jotkut suomalaiset viimeksi kuluneina vuosina ovat asettuneet suuriin metsiin läntisessä Norrlannissa, Taalain maakunnassa, Bergslagenissa ja Vermlannissa ja rakentaneet sinne, siellä tulee meidän maaherrojemme yhdessä laamannien ja lautakuntain kanssa toimittaa siitä tarkka tutkimus, ja jos he huomaavat, että joku on asettunut niihin metsiin ja maakuntiin, joihin voi rakentaa asuntoja ilman vahinkoa maalle, ja suomalaiset ovat raivanneet itselleen peltoja ja niittyjä tai vielä voivat sitä tehdä; missä myöskin on siihen tilaisuutta ja jos he varmasti vakuuttavat kruunulle tahtovansa raivata peltoa ja niittyä tai mennä vuoritöitä edistämään, siellä sallittakoon heidän pitää torppansa, tai varmat miehet antakoot heille maata asuttavaksi. — — — Mutta jollei heillä ole sitä tarkoitusta eivätkä teoillansa sitä osoita: Taikka myöskin, jos heidän asumisensa huomataan maalle ja vuorityölle enemmän haitaksi kuin hyödyksi, joka asia laamannien, kihlakunnantuomarien ja lautakunnan tulee tutkia ja tuomita, silloin hänen rakennuksensa ja torppansa on revittävä ja hävitettävä, heidän halmeensa viljoineen heiltä poistettava, ja missä vielä joku on, joka luvattomasti taas rupeaa siinä työtä tekemään, hänet on vangittava, hänen rakennuksensa poltettava, ja olkoon hän sen ohessa menettänyt työnsä sekä mitä hänen luonaan ja hänen hallussaan on, kolmijakoon, Meille, asianomaiselle maalle l. kihlakunnalle samoin kuin syyttäjälle."
Kun uusi asetus oli annettu, kuului sen jälkeen harvoin enää valituksia suomalaisten metsänhaaskauksista, sillä ruotsalaiset talonpojat ja tehtaanomistajat, jotka yleisessä laissa olivat saaneet puolustusta vaatimuksillensa, syyttivät suomalaisia kihlakunnanoikeuksissa ja vapauttivat itsensä heistä, sitten kuin katselmusmiehet olivat antaneet lausuntonsa ja oikeus tuomionsa. Eräässä toisessa pykälässä sanotaan:
"Jos joku talonpoika tämän jälkeen sallii jonkun suomalaisen tai jonkun muun rakentaa ja asua sillä tavoin (s.o. maan ja vuorityön haitaksi) omassa metsässään, niinkuin sanottu on, hän maksakoon sakkoa ensi kerralla 40 taaleria hopearahaa; jos hän useamman kerran rikkoo, silloin hänet on hirsipuussa rangaistava, jollemme Me tahdo häntä armahtaa."
Tämä kohtuuttoman ankara laki ja sen häikäilemätön toimeenpano herätti kansallisvihan vireille. Ruotsalaiset kokivat karkoittaa metsistään veroa maksamattomat suomalaiset, mutta nämä tekivät sitkeää vastarintaa. Tarinat ovat säilyttäneet muistissa monta veristä kahakkaa, joissa molemmin puolin oli päätehtävä kirveellä ja luodikolla. Mutta kun tappiolle jäänyt puoli tavallisesti kosti samalla mitalla, ei kummallakaan kansakunnalla ollut syytä soimata toista. Usein suomalaisten, jotka olivat olleet osallisina näihin kahakkoihin, täytyi maanpakolaisina paeta Norjan puolelle, missä he saivat suojaa heimolaistensa luona.
* * * * *
Metsäasetuksen ankaria määräyksiä kaskenpoltosta ei kuitenkaan voitu kauankaan noudattaa. Joulukuun 13 p:nä 1673 annettiin asetus, jossa rangaistusta lievennettiin; joka luvattomasti harjoitti kaskenviljelystä, sai raippoja. "Ja 1600-luvun loppupuolella koko valtakunnalle annettujen metsiä koskevien asetusten ohessa annettiin useita päätöksiä ja selityksiä, jotka koskevat yksityisiä valtakunnan osia ja sisältävät usein sangen tärkeitä poikkeuksia yleisesti voimassa olevista määräyksistä. Myöskin maaherrat lienevät sen vallan nojalla, joka heillä oli antaa taloudellisia määräyksiä läänissään, usein antaneet tärkeitä metsänhoitoa koskevia kuulutuksia." Kaikki tämä antoi metsälainsäädännölle paikallisoloja kuvastavan luonteen, ja sen toimeenpaneminen tuli riippumaan asianomaisten virkamiesten suuremmasta tai vähemmästä harrastuksesta.
Koko joukko erilaisia asetuksia ilmestyi sen ohessa, muun muassa eräs v. 1650, jossa kielletään suomalaisia pitämästä tammaa, "koska oriit eivät saaneet käydä rauhassa laitumella". Tämä kielto, joka oli voimassa 40 vuotta, eli vuoteen 1690, vaikutti, etteivät suomalaiset voineet kasvattaa vetojuhtia, vaan heidän täytyi ostaa hevosensa Norjasta. Siten norjalaisten hevoskauppa pääsi alkuun, ja sitä on kestänyt viime aikoihin asti.
V. 1671 kiellettiin 40 markan sakon uhalla metsästä ottamasta havuja sekä lehtiä vuohien ja lampaiden ruoaksi, ja viimein 1735 kiellettiin vuohia pitämästä.
Toisetkin asetukset sortivat suomalaisia ja talonpoikia ankarasti. Niinpä määräsi Vermlannin maaherra G. Soop, etteivät suomalaiset 40 markan sakon uhalla saa myydä polttamiansa sysiä sinne missä he saivat parhaan hinnan tai mihin oli lyhyin matka, vaan heidän oli kuljetettava sydet erikseen määrättyihin tehtaisiin, missä heidän täytyi tyytyä siihen hintaan, jonka tehtaanomistaja määräsi; siihen aikaan se oli 16 äyriä parmaalta eli kaksi penninkiä tynnyriltä. Kun suomalaiset tästä valittivat, Vuorihallitus hyväksyi tämän hinnan ja sen vahvisti kuningas Fredrik heinäkuun 27 p:nä 1726.
Samoin kiellettiin kaikki puutavarankauppa Norjan kanssa sillä uhalla, että tavara menetettiin ja sekä ostaja ja myyjä että se, joka oli avullisena puiden hakkauksessa ja kuljetuksessa, joutui 2 vuodeksi linnaan pakkotyöhön. V. 1682 annettu asetus sääti, että ne suomalaiset, jotka eivät oppineet ruotsia, oli karkoitettava maasta.
Voisi luulla, että edellämainitut lakimääräykset olisivat tehneet suomalaisten olemassaolon ja lisääntymisen aivan mahdottomaksi; mutta niin ei ollut asian laita. He edistyivät yhä vain. Arvattavasti lain valvojat huomasivat, että käskyt olivat järjettömiä ja joskus mahdottomia panna toimeen, sillä epäilemättä suomalaiset tekivät itsepäistä, sitkeää ja urhoollista vastarintaa osittain väkivallalla, osittain viekkaudella.
Eipä liene ollut aivan helppo panna toimeen rangaistusmääräyksiä kaukana asuviin suomalaisiin nähden, vaikka tuomiokirjat todistavat, että monen suomalaisen asumus oli poltettu ja moni suomalainen kaatunut puolustaessaan kotia, jonka hän oli suurella vaivalla hätää ja puutetta kärsien rakentanut. Ja kostoa pelättiin, sillä kodittomaksi jääneellä suomalaisella ei ollut enää paljon menetettävää, eikä tarvitse epäilläkään, etteikö kostonhalua olisi syntynyt, kun inhottava väkivalta oli tapahtunut.
Että suomalaiset heikompana puolena turvautuivat kavaluuteen, sen tiedämme; sillä osaksi suomalainen kävi vastustajansa kimppuun salaa, kun hänelle paikallisolot tuntevana siihen tarjoutui tilaisuus, osaksi hän vahingoitti tai hävitti vihamiestensä omaisuutta, Kaukana talonpoikien kodista metsissä kuljeksiva karja tarjosi monta hyvää kostontilaisuutta, ja tarinoissa kerrotaan, kuinka suomalaiset veivät pois, pistivät kuoliaaksi tai myrkyttivät talonpoikien karjaa.
Ikivanhoista ajoista asti on suomalaisilla ollut maine, että he osasivat taikakeinoja, ja tätä mainetta he käyttivät hyväkseen. Monen talonpojan lehmän, joka kuoli itsestään, arveltiin kuolleen noidannuolen kaatamana. Vielä minunkin muistini aikana tapahtui usein, että monen talonpojan elukka suojassakin sai myrkytyksen tai muulla tavalla surmansa hiipien kuljeksivan kostonhimoisen suomalaisen toimesta.
Suomalaisten jäykkäluontoinen rohkeus ja urhoollisuus heidän puolustaessaan kotiaan ja omaisuuttaan samoin kuin heidän kostonsa pelko lienevät vaikuttaneet, että niin hyvin lain valvojat kuin talonpojatkin jättivät heidät rauhaan ja ankarat käskyt jäivät suurimmalta osalta tehottomiksi. Jos asia olisi ollut toisin, suomalaiset olisivat hävinneet sukupuuttoon.
Wermlannin suomalaisia ruotsalaiset arvattavasti pahimmin ahdistivat, mutta sittenkin nämä lisääntyivät, arveltiin, että heistä oli hyötyä varsinkin sotien aikana. Sellaisissa tilaisuuksissa ei laiminlyöty käyttää heidän apuaan varsinkin rajaseuduilla, missä he olivat oivallisia vakoojia.
Fernowin kertomuksen mukaan otti muutamia satoja suomalaisia osaa ns. Hannibalin kahakkaan v. 1644. Tappelussa jäällä lähellä Edan linnoitusta olivat suomalaiset ja ratsuväki itäisellä sivustalla. Heillä oli sivuillaan korkeat vuoret, niin ettei vihollinen voinut päästä eteenpäin, ampuipa kuinka tuimasti tahansa. Taistelusta kertoo Fernow edelleen: "Mutta vaikkei heillä ollut ampumavaroja kuin aivan vähän, he eivät jättäneet solaa eikä maantietä, ennenkuin heidän kapteeninsa Lorentz oli haavoittunut olkapäähän; silloin jokainen vetäytyi pimeässä omalle taholleen niinkuin lampaat ilman paimenta, ja oli varsin laiha lohdutus, etteivät he olleet koko päivänä menettäneet enempää kuin 30 miestä, vaikka olivat surmanneet 300 norjalaista."
Monet kertomukset todistavat, että suomalaiset ovat kiitettävällä tavalla ottaneet osaa Wermlannin taisteluihin; he olivat taistelleet urhoollisesti ja myöskin kärsineet suurta mieshukkaa osittain jo mainitussa Hannibalin kahakassa, osittain Krabben kahakassa 1657-1660 sekä Gyllenlövin sodassa 1675, jota myöskin sanotaan nelivuotiseksi sodaksi, ja lopullisesti isonvihan aikana 1709-1720.