15. HYÖKKÄYS JA ILKITYÖ.
Kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä enemmän tuntui palaneen käryä, ja kulkua joudutettiin yhä. Kun oli tultu lähelle kotia käski Yrjänä Matun seisahtua; hän aikoi mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Pian hän palasi takaisin kasvot kalpeina ja vapisten. "Tulkaa!" sanoi hän, ja sitten kaikki menivät perille.
Ei ollut enää tupaa, ei ruista korjattavana: kaikki oli poltettu. Tuvan seinistä oli jäljellä vain muutamia loimuavia kekäleitä, ja tulenliekki nuoleksi vielä viimeisiä rukiinorsia halmeessa. He näkivät ja tunsivat, että nyt oltiin kodittomina ja koko vuodentulo oli hävitetty. Mattu väänteli käsiään, Yrjänä vapisi hillitystä vihasta. "Katso", sanoi hän, "tuossa ne konnat ovat pilkkoneet sytykkeitä polttaakseen köyhän suomalaisraukan viljahalmeen! Jumala meitä auttakoon! Mattu, aja elukat metsään. Ota lapset mukaan; minä katson, ovatko murhapolttajat läheisyydessä."
Kun Yrjänä taas tapasi vaimonsa, sanoi hän: "Ovat lähteneet tiehensä näiltä tienoilta, pelkureita ovat olleet; ovat juosseet kuin hirvet tehtyään ensin ilkityönsä. Heikki on heitä väijymässä, minun täytyy lähteä jäljestä". — "Ei, Yrjänä, älä jätä minua! Heikki on jo liian kaukana sinun edelläsi; et ehdi hänen avukseen. Jumala paratkoon, ei suinkaan hän enää koskaan palaa!" Ja Matun kyyneleet vuotivat virtanaan.
"Niin, mahdollista kyllä on, ettei Heikki enää palaa, niinkuin sanot; mutta voihan tapahtua, että hän tulee. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy lähteä pois näiltä mailta. Meillä ei ole kotia; meidän täytyy siirtyä Vermlantiin; siellä on herttua lähellä ja siellä saamme olla rauhassa. Rauhoitu, Mattu! Paljon täytyy tässä elämässä kokea. Hohhoi", huokasi hän, "jospa meillä olisivat täällä poikamme! He ovat nyt aikamiehiä. Meidän täytyy heidät löytää, luota minuun, Mattu! Tulkootpa sitten ruotsalaiset! Katsotaan, ovatko ne rosvot löytäneet säilöpaikkamme!" lisäsi hän ja poistui hetkiseksi. "Eivät ole, ole huoleti Mattu! Ne sammakot eivät ole löytäneet meidän kuivattuja lihojamme eivätkä rakennusseteliä. Onnettomuus ei ole niin suuri kuin miltä se näyttää. Nämä ovat laihoja maita; minä lähden täältä mielelläni."
Oli sytytetty nuotio ja asetuttu yötä viettämään; elukat oli sidottu kiinni läheisyyteen. Ne tavarat, mitkä olivat jääneet tulipalossa palamatta, koottiin, ja paraikaa järjesteltiin, mitä luultiin voitavan ottaa mukaan, kun Heikki saapui tulille. Hän oli kalpea ja veressä; pitkin oikeaa kylkeä ja säärtä olivat vaatteet verestä tahmeina.
Sen nähdessään kavahtivat sekä Yrjänä että Mattu joutuin pystyyn. Heikki, joka näki heidän levottomuutensa, nosti kätensä, viittasi ja käski heidän olla huoleti. "Se on vain vähäinen pintahaava; ei tullut sisäpuolelle sanottavaa vammaa; kyllä tämä pian paranee. Antakaa minulle vettä!"
"No istuuduhan nyt, Heikki! minä tahdon katsoa haavaasi", sanoi Mattu. — "No katso vain, mutta johan minä sanoin, ettei tässä ole mitään vaaraa." Ja niin olikin asian laita. Pyssyn luoti oli repäissyt muutaman tuuman lihaa ja vahingoittanut vähän kylkiluuta. Veri oli tauonnut vuotamasta, ja kun haava oli pesty puhtaaksi, ei se ollut vaarallisen näköinen. Haavan ympäri sidottiin märkä riepu ja Heikki pyysi jotakin syödäkseen. "Minä huomaan", sanoi hän, "että olette alkaneet tehdä lähtöä täältä. Joutukaa vain, sillä ennen päivän nousua meidän täytyy olla matkalla."
"Mitä tarkoitat, Heikki?" — "Sitä vain, että yksi ruotsalainen on vielä hengissä. Minä näin savua nousevan toiselta puolen jokea (Ore-jokea). Jos hänellä on kumppaneita siellä, niin ne ovat pian ajamassa meitä takaa." — "Yhden sanoit vielä olevan hengissä: montako heitä oli?" — "Kaksi vain, kuten tavallista, samat, jotka tapasimme ensi matkallamme ja jotka sinua pieksivät. Pitempi, mustaverinen mies, ei enää meitä ahdista. En minä häntä tappanut, mutta poissa hän on." — "No miten se tapahtui?"
"Kun tulin halmeen luo ja näin, mitä talonpojat olivat tehneet, suutuin vimmatusti ja juoksin suoraan aukean halki, ja silloin he näkivät minut juuri kun olivat lähdössä. He uhkasivat minua pyssyllä ja huusivat, että nyt he tiesivät, missä minä asun. Jollen minä nyt lähtisi täältä, he tiesivät, missä minä olisin. Silloin kauhistuin ajatellessani teitä, mutta sitten sisuni kuohahti, ja arvelin parhaaksi tehdä heistä lopun. Sen vuoksi hiivin heidän jälkeensä vaaniakseni hyvää tilaisuutta. Sitä en saanut, ennen kuin he olivat lähdössä lautalla joen yli. Silloin toinen meni lautan toiseen päähän, toinen tarttui seipääseen lykätäksensä lauttaa ulos rannasta, ja juuri kun hän nojasi seipääseen, viskasin kirveellä. Se sattui seipääseen, niin että se katkesi ja tuo musta peijakas keiskahti takaperin selälleen virtaan, ja hänen huutonsa kuullessaan kääntyi toinen katsomaan taakseen. En saanut pyssyä kuntoon, ennen kuin hän jo ampui. Luoti sattui minuun, säpsähdin ja kaaduin kyljelleni. Kuulin ampujan nauravan, ja samalla huomasin tulen joen toisella puolen. Silloin arvelin parhaaksi, etten ammu häntä, jos hänellä olisi kumppaneita.
"Minä arvelin, että kylläpähän virta vetää lautan koskeen ja säästyyhän ruutini, ja niin olin hiljaa paikallani katsastellen, oliko minulla vaaraa tarjona. — Ei maar! Parasta kaiketi olisi lähettää tuon murhapolttajan nahkaan luoti, niin pääsemme heistä kummastakin — ja laittausin valmiiksi ampumaan. Mutta samassa hän hyppäsi lautalta veteen ja alkoi uida. En tullut ampuneeksi, sillä lautta oli meidän välillämme, ja kun se oli ehtinyt ohi, oli liian pitkä matka, ja vielä pitempi oli välimatka kun ruotsalainen nousi maalle. Hän kyllä ymmärsi minun pitävän häntä silmällä, jos olisin hengissä, ja hän pui nyrkkiä minua uhaten.
"Silloin nousin seisoalleni ja tein samalla tavalla, ja sitten tähtäsin häntä pyssyllä, mutta silloin hän oitis pujahti kiven taakse, ja samapa tuo oli; minä tahdoinkin vain häntä säikähdyttää. Sitten minä huusin hänelle kysyen, missä hänen pyssynsä oli, ja nauroin, sillä nyt on ruotsalaisilla kahta pysyä vähemmän. Kaikissa tapauksissa tuli pyssyistä vahinko. Minä vain ihmettelin, mahtoiko hänellä olla kumppaneita. Siinä tapauksessa he ovat täällä huomenna. Jos he olivat kahden, voimme heille nauraa: he näkevät, että me olemme pitkien matkojen päässä, kun tulevat tänne. Mattu, väännä minulle pitkä vitsas; panen sen ympärilleni pitämään kiinni riepua, jonka asetit haavan päälle. Kiitos! Nyt rupeamme nukkumaan. Käykää vain levolle! Ruotsalaiset eivät koskaan ole liikkeessä yöllä."
Selvä asia oli, ettei uni heti tullut; jokainen ajatteli kärsittyä vahinkoa. Mutta ylipäänsä heillä oli nyt koko lailla paremmat olot kuin Oren metsiin tullessa; varsinkin elukat olivat suuri aarre. Aika kului; täytyi joutua, jos mieli saada asunto ennen talven tuloa.
Tuskin oli puoliyö ohitse, kun tuo pieni joukko jo lähti liikkeelle. Heikki kulki edellä; sitten Mattu lasten kanssa, heidän jäljessään karja ja viimeisenä Yrjänä. Hän seisahtui usein kuuntelemaan, ajoiko kukaan heitä takaa, mutta kun ei mitään kuulunut, hän riensi tavoittamaan edellä kulkijoita. Päivän koitteessa he olivat virran varrella, jonka yli heidän täytyi kahlata. Oli jo valoisa päivä, kun he kaikki pääsivät sen toiselle puolelle, sillä lapset ja vuohet täytyi kantaa. Helpotuksen huokaus pääsi jokaiselta, kun he olivat päässeet yli joen ja Yrjänä pysähtyi vartioimaan ylikulkupaikkaa. Tosin matkamiehet olivat pari penikulmaa ylempänä sitä paikkaa, jossa edellisen päivän tapahtumat olivat sattuneet, mutta sellainen matka on mitättömän pieni metsäseutulaiselle. Nyt tehtiin kulkujärjestyksessä sellainen muutos, että Mattu kulki etunenässä tytön kanssa, sitten karja, jota ajoi eteenpäin nyt kahdeksanvuotias Jussi. Heikki keihäineen ja jousineen jäi Yrjänän toveriksi. Miehet olivat varustautuneet taisteluun.
Uskollisesti he pysyivät paikoillaan, kunnes aurinko paahtoi helteisesti ja Mattu oli päässyt muutaman tunnin matkan heistä edelle. Silloin he riensivät jäljestä ja saavuttivat omaisensa laidattoman laajan rahkasuon reunalla, jossa elukoilla oli hyvä laidunpaikka.
Nyt oltiin varmoja siitä, etteivät ruotsalaiset vielä heitä ajaneet takaa, mutta päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa mitä suurimmassa kiireessä.
Viidentenä päivänä oli menty Itäisen Daal-joen poikki. He tunsivat itsensä nyt rauhallisemmiksi ja päättivät levätä, sillä sekä ihmiset että elukat olivat kovin väsyksissä kiireisestä marssimisesta, ja vaikkei Heikki sanonut mitään, niin näkyi kuitenkin selvästi, että hän kärsi suurta tuskaa haavastaan. Sattumalta matkamiehet olivat kulkeneet Daal-joen poikki sellaisesta paitasta, missä pieni lisäjoki siihen laski. Siinä oli paljon kaloja; niitä pyydettiin yli tarpeen eikä siis tarvinnut vähentää ruokavaroja; sen vuoksi kulkijat pian taas virkistyivät voimiinsa.
Yrjänä oli kolmantena päivänä heidän viipyessään tällä paikalla lähtenyt seutuja tarkastelemaan. Hän palasi kovin huolestuneena, sillä korkealta vuorelta, jonka laelle hän oli noussut, hän oli nähnyt koko tienoon olevan asuttua pitkin virran vartta sekä ylä- että alapuolella sitä paikkaa, missä he nyt olivat. Kaukana kaakossa päin hän oli nähnyt suuren alankomaan, hyvin aavan järven ja paljon ihmisasuntoja. Tämä herätti hänessä levottomuutta; hän kehoitti sen vuoksi toisia lähtemään jatkamaan matkaa, ja siihen he kaikki olivat kohta valmiit. Ei kukaan valittanut eikä pelännyt erämaan vaivoja; jokainen tahtoi päästä länteen päin, siellä oli se maa, johon kaikkien toivo veti.