16. ONNELLINEN TAPAAMINEN.
Muutamia viikkoja sen jälkeen tapaamme siirtolaiset Klar-joen rannalla omien maanmiestensä parissa. Heidän matkansa halki kaksikymmenpenikulmaisen metsän oli ollut arvaamattoman tukala, mutta sitkeydellä oli voitettu ne suuret vaikeudet, jotka kohtaavat noiden vaikeasti kuljettavain seutujen halki samoojaa. Nyt he olivat tavanneet omia hyväntahtoisia kansalaisiaan. Näiltä he olivat myöskin kuulleet sen ilahduttavan sanoman, että pojat, joita he niin suuresti kaipasivat, olivat olleet siellä heitä tiedustelemassa. Heillä oli sen vuoksi syytä toivoa pian tapaavansa heidät. Levättyään muutamia päiviä he lähtivät virran poikki kauemmaksi länteen päin, jossa heidän maanmiehensä olivat sanoneet heidän löytävän hyvää maata ja runsaammin metsänriistaa kuin muualla.
Niin he olivat saapuneet seudulle, jossa maa oli vähemmän vuorista. Mäet olivat pieniä ja matalia niihin vuoriin verraten, joiden yli he olivat tulleet. Siellä oli tasaisemmat maat, pieniä vesiä ja lehtimetsiä. Kun he jo tunsivat olevansa turvassa takaa-ajajilta, kulki Yrjänä matkueen etupäässä, ja hän aikoi juuri seisahtua lepäämään katsellakseen tarkemmin ympäristöä, kun hänen huomionsa kääntyi voihkivaan ääneen ja katkeilevien oksien rasahteluun, ja heti sen jälkeen syöksyi esiin suuri karhu. Yrjänän nähtyänsä se seisahtui, kiljaisi, hirveästi ja hyökkäsi kohti. Yrjänän luoti hillitsi hyökkäystä muutaman silmänräpäyksen; sillä välin hän hyppäsi hongan taakse suojaan. Vaikka karhu oli nähtävästi pahasti haavoittunut, teki se kuitenkin heti uuden hyökkäyksen, mutta nyt oli Heikki rientänyt apuun ja tavoitti petoa keihäällä. Kiivas ottelu syntyi, kun karhu ja metsämies joutuivat käsikärhämään, ja voitto oli jonkin aikaa epävarma, kunnes Yrjänä kirveen iskulla halkaisi karhun kallon ja peto samassa kaatui maahan. Voitto oli saatu!
Pian riensi Mattukin lasten kanssa paikalle ja sitten katseltiin saalista. Karhu oli tavattoman iso, sen vertaista eivät miehet ennen olleet nähneet. Mutta suomalaiset eivät täällä metsässä olleetkaan yksin: karhussa oli useita aivan tuoreita pyssynluotien haavoja. Hämmästyen katseltiin toisiaan levottomina, ja pian tuli näkyviin kaksi miestä, joilla oli mukanaan hihnaan sidottu koira.
Tulijatkin hämmästyivät nähdessään rotevat, pitkätukkaiset nahkoihin puetut suomalaiset. Nämä huomasivat heti, että äskentulleilla oli pyssyt; samoin tulijatkin älysivät kohdanneensa muukalaisia. Vanhempi ruotsalaisista kysyi ensin, olivatko vieraat suomalaisia; kun siihen oli annettu myöntävä vastaus, hän sanoi tuntevansa muutamia suomalaisia, jotka asuivat moniaan penikulman päässä hänen kodistaan itään päin Mangskogin metsäseudulla. "He ovat reippaita ja ystävällisiä ihmisiä, ja kyllä kai tekin olette samanlaisia", lisäsi hän vermlantilaisten tavanomaiseen suopeaan tapaan katsoen suomalaisiin avoimesti ja rehellisesti. "Vai niin!" virkkoi hän iloisesti kääntyen karhuun päin, "siinäkös röhötät maassa, senkin peto! Jumalan kiitos! Te olette tappaneet sen, ja kiitos teille siitä niin kauan aikaa kuin Matti Bryntenpoika elää, sillä tietäkää, että tuo kontio on ollut kauheana vitsauksena monet vuodet meille Träskogin talollisille, ja minulta raukalta se on kaatanut melkein kaiken karjan. Toissa viikolla se kaatoi kaiken nuoren karjan, ja silloin minä päätin tappaa karhun tai itse menettää henkeni. Nyt on tämä naapurini Pietari minun kanssani ajanut karhua viisi päivää. Vielä kerran sanon: Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia siitä, että te tapoitte tämän häijyn pedon."
Samalla hän astui esiin ja kätteli jokaista, yksin lapsiakin, ja samalla tavalla teki hänen kumppaninsakin. Jo ennen kättelemistä vermlantilaiset olivat panneet pyssynsä pois, ja nyt suomalaisetkin panivat pois aseensa. He tunsivat mielessään liikutusta ja kiitollisuutta noita miehiä kohtaan, jotka niin selvästi osoittivat heille luottamustaan ja hyväntahtoisuuttaan.
Yrjänä alkoi nyt pakinoida ja kertoi aikoneensa levähtää täällä, kun karhu syöksyi metsästä, ja nyt oli vielä enemmän syytä levätä. Hän kehoitti uusia ystäviään pysähtymään nuotiolle, niin hän auttaisi heitä karhun nylkemisessä. No, sen toiset kernaasti tekivät, sillä he olivat väsyksissä ja nälissään, mutta karhuun heillä ei ollut mitään oikeutta. Se oli suomalaisten oma, koska he olivat sen tappaneetkin; niin oli laki heidän keskuudessaan. "Jos lienee niin", virkkoi Yrjänä, "mutta nyt olette suomalaisten joukossa, ja heidän keskuudessaan on laki sellainen, että se, joka on ajanut karhun liikkeelle ja ampunut ensi laukauksen, saa pitää saaliin omanaan; joka sen on tappanut, saa ainoastaan toisen lavan."
"Ohoh!" virkkoi Matti, "onpa se kummallinen laki! Mutta kun asiaa oikein ajatellaan, niin onpa sillä perusteelliset syynsäkin, vaikk'ei tällä kertaa. Mutta koska niin tahdot, Yrjänä, niin voimmehan jakaa tasan." — "Nyt et, Matti, pitkälle ajattele. Me olemme matkalla. Mihin pysähdymme, sitä emme tiedä; mitäpä me voisimme kuljettaa mukanamme karhusta? Pikkuruisen osan; onhan metsä täynnä lintuja, ja meillä on syötävää, mihin vain tulemme. Ei, Matti, kyllä asia pysyy sellaisena kuin minä sanoin. Lavan minä vain saan. En olisi sitäkään huolinut, jollei tämä seutu olisi minua miellyttänyt. Viivymme täällä sen aikaa, että ehdin katsella ympäristöä. Sillä aikaa syömme minun osani, eikä nyt sen pitempiä puheita siitä asiasta, vaan ryhdymme karhua nylkemään ja paloittelemaan. Ehkäpä Matulla on antaa meille jotakin syötävää, jahka saamme karhun nyljetyksi!"
Ja sille puheelle asia jäi. Pari tuntia myöhemmin istuivat ruotsalaiset ja suomalaiset sulassa sovussa Matun keittopadan ympärillä ammentaen makeihin suihinsa hänen keittämäänsä lintukeittoa. "Teillä on kaiketi leipä nyt tiukalla?" kysyi ruotsalainen talonpoika, joka kaipasi leipää ateriassa. Mattu hymyili alakuloisesti sanoen: "Niin, eihän meillä nyt ole ollenkaan leipää, mutta talvella kyllä oli." — "Niin, kyllä se on hyvää olemassa, kun sitä vain riittää", arveli Matti, "mutta muutamina vuosina käy niin, että meilläkin leivänmurut ovat vähissä, mutta eipä tässä silti kuolla", lisäsi hän naurahtaen; "kyllä hätä keinon keksii. Mutta kuulepas, Pietari! Kyllä maar meidän selkäämme likistää, ennen kuin saamme kotiin kaikki karhunlihat; sillä tietäkää", selitti hän suomalaisille, "on koko päivän matka meille kotiin."
"Vai niin", sanoi Yrjänä salaa hyvillään, kun oli niin pitkä matka asutuille seuduille; "eikö ole muita asuttuja seutuja lähempänä?" — "Tuskinpa vain", tuumi Matti. "Länteen päin meiltä on Bortan, jossa asuu monta huonekuntaa. Se talo ehkä on jonkin verran lähempänä tätä paikkaa, mutta ei paljon." — "Entä eikö ole muualla päin ihmisiä?" kyseli Yrjänä. — "En tiedä! Lännessä meiltä on Norja. Sinne on kyllä matkaa ihmisasunnoille, ja pohjoiseen päin on pelkkää metsää, niin sanovat ne, jotka paremmin tietävät, mutta meistä itään asuu suomalaisia, järven ympärillä, jota he sanovat Kymmeneksi; mutta kuinka pitkän matkan päässä se paikka on, sitä minä en tiedä. Varsin pitkälti ei sinne sentään ole, sillä meidän paimenemme sanovat kuulleensa suomalaisten paimentorvien toitotusta. Etkö sinä, Yrjänä, tiedä heistä mitään?" — "Kyllä olen kuullut siellä asuvan meidän sukuista kansaa sen järven ympärillä, mutta me tulemme kauempaa pohjoisesta päin."
"Kuinka kauan aikaa siitä on, kun sinä lähdit kotoasi Suomesta?" — "No, en osaa sitä oikein varmaan sanoa; mutta kyllähän siitä on viitisen vuotta." — "Ohoh, miten hirveän kaukana se mahtaa ollakaan!" arveli Matti; "miten Herran nimessä olette päässeet tänne?" — "Ka, onhan tuota päästy sentään" — "Niinpä niin, Herra varjelkoon teitä!" puuttui puheeseen Pietarikin, "kylläpä teidän jo tarvitseekin päästä asettumaan rauhaan. Ruvetkaa asumaan näille seuduille, tämä on kyllä hyvää maata; eikä täällä varsin usein halla pane. Useimmiten vilja joutuu täällä, ja tämän seudun vertaisia metsästysmaita saatte kauan etsiä. Täällä on hirviä tuhansittain, mutta on täällä paljon petoeläimiäkin. Karhut kaatavat meidän raavaseläimemme, ja sudet raatelevat talvella kulkiessaan kaikki missä vain henki on. Ehkei teillä olekaan susia kotimaassanne?" lisäsi hän miettivästi. — "Kyllä niitä on sielläkin." — "No kyllä sitten tiedätte, millainen rasitus niistä on", lisäsi hän. "Kas niin, Matti, lähdetäänpä nyt liikkeelle! Otetaan nyt lihakantamukset selkään ja lähdetään viemään niitä kotiin."
"Hyvästi nyt näkemiin! Huomenna iltapuolella kaiketi olemme täällä taas, ja siihen asti pitää teidän viipyä täällä. Luvatkaa se meille!" — "Kyllä, kyllä", myönsi Yrjänä, "kyllä teemme, niinkuin tahdotte."
Kun reippaat ruotsalaiset talonpojat olivat menneet pois, kuljeskeli Yrjänä ympäri metsiä katselemassa, oliko maa viljelykselle soveliasta. Hänen iltapäivällä palatessaan olivat Mattu ja Heikki järjestäneet yöpymispaikan, ja padassa kiehui rasvaista karhunlihaa. Heikki kertoi vähän matkan päässä nuotiopaikasta löytäneensä pienen lammen, jonka rannoilla oli elukoille hyvää laidunta. Yrjänä tahtoi, että heidän kaikkien oli seuraavana päivänä lähdettävä yhdessä katsastamaan, jäisivätkö he sille seudulle asumaan. Itsellään hänellä ei ollut paikkakuntaa vastaan mitään muistuttamista, mutta hän ei tahtonut samana päivänä tehdä päätöstä.
Kun seuraava päivä oli ehtinyt iltaan, olivat suomalaiset päättäneet asettua tänne asumaan. He lepäsivät nuotionsa ympärillä miettien, miten toteuttaisivat tuumansa, kun eilispäiväiset ystävät saapuivat heidän luokseen. Näiden mukana oli roteva nuori naishenkilö, joka oli otettu mukaan avuksi lihoja kantamaan. Mattu oli kovin hyvillään, kun sai jutella toisen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja ystävyys vahvistettiin, kun talonpojan nainen lahjoitti hänelle useita leipiä.
Yrjänä ilmoitti nyt Matille ja tämän kumppaneille heidän, suomalaisten, yhteisen päätöksen asettua asumaan melkein niille paikoille, missä he nyt olivat. He olivat tutkineet maita ja tahtoivat noudattaa neuvoa, jonka toiset olivat edellisenä päivänä antaneet. Tämä tieto ilahdutti suuresti kumpaakin ruotsalaista. He sanoivat mielellään yksissä tuumin Yrjänän ja Heikin kanssa rupeavansa hävittämään vahinkoeläimiä, varsinkin karhuja.
Vähän mietittyään Matti arveli kuitenkin, ettei hän voinut käsittää, kuinka suomalaiset nyt, kun vuodenaika oli näin pitkälle kulunut, enää ehtivät saada asuntoa sellaiseen kuntoon, että voisivat tulla siinä toimeen yli talven. "Ja mitä te syötätte lehmillenne?" ihmetteli hän. "Heinä on jo liian vanhaa, ettekä saa sitä kuivatuksi. Ei se käy päinsä", sanoi hän innoissaan ja istui hetkisen ääneti. Mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti iloissaan: "Kyllä se sentään käy. Karhu kaatoi minulta karjan ja minulla on karjanrehua; otan teidän karjanne luokseni, ja sinä, Pietari, jolla on enemmän kuin puoli osuutta meidän myllytupaamme, voit antaa tämän väen asua siellä talven yli; se on koko lämmin, ja voihan sen sitä paitsi korjata lämpimänpitäväksi ennen talven tuloa. Suostutko siihen, Pietari?" — "No totta kai, kyllä minä suostun. Ovathan nämä miehet tehneet meille hyvän palveluksen, ja lahja lahjasta, se on oikein ja kohtuullista; lähtekää te vain meidän mukaamme!"
Suomalaisemme olivat aivan hämmästyksissään sellaisesta hyväntahtoisuudesta; mutta kun Yrjänä ehti malttaa mielensä, hän sanoi olevansa ruotsalaisille kiitollisuuden velassa, mutta metsässä he kyllä itse tulisivat toimeen; siihen he olivat tottuneet, mutta elukoista puhuen hän oli enemmän kuin hyvillään, kun sai ne jättää Matin luo talveksi, ja hän tahtoi siitä palkkioksi auttaa häntä ensi elonkorjuun aikana. "No saammehan siitä puhua toiste. Kaikkea karhunlihaa emme saa vielä tällä kertaa viedyksi mukanamme; minä tulen vielä kerran takaisin, sitten puhelemme tarkemmin."
Matin tullessa jonkin päivän kuluttua takaisin tekivät suomalaiset paraikaa turvemökkiä. Maata kaivettiin teräväpäisillä seipäillä; se oli vaivalloista urakkaa. Matti katseli sitä jonkin aikaa. "No sitähän minä arvelinkin", virkkoi hän, "ja siksi minä töinkin teille nämä". Samassa hän ojensi heille rautakangen ja pari kuokkaa. "Näitä te tarvitsette; ottakaa ne kernaasti, minulla on kyllä useampia omaksi tarpeeksi, kyllä teille sittenkin riittää työtä. Vai olette te asettuneet tähän asumaan! Eipä ollut hullumpi tuuma. Vettä on molemmilla puolin; maa ei ole vaikeaa viljellä, vaikka metsä on tiheä; ja sehän ei ole suinkaan huono merkki. Onnea vain työllenne! Jahka nyt tulee pakkasyöt, niin ajakaa elukat minun talooni: olen veistänyt pilkat puihin sinne saakka, kun järvi alkaa näkyä; silloin näette meidän asuntomme ja löydätte tien perille asti. Herran haltuun! Tulkaa kaikki tyynni meille!"