17. LUMITUISKUN PEITOSSA.
Lähtiessään Suomenniemen ystävällisten suomalaisten luota, Antti ja Pekka suuntasivat etelää kohti. He hiihtivät jotenkin suoraan poikkimaisin. Tiheä metsä esti heitä näkemästä kauas, ja he olivat yksimieliset siitä, että tämä oli kolkointa ja jylhintä seutua, missä he koskaan olivat liikkuneet. Tottuneina eränkävijöinä ja suomalaisten synnynnäisen paikallisvaiston turvin he sitten pysyivät oikeassa suunnassa. Äkkiä heiltä pääsi iloinen huudahdus: näköala avartui, he olivat saapuneet pitkän, kapean metsäjärven rannalle.
"Hei, Antti", huudahti Pekka, "nyt saamme katsella vähän ympärillemme. Hiihdetään pitkin järveä! Ohoi", huudahti hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui. "Katsopas, Antti, oletko nähnyt tällaista ennen? Vuori toistaan korkeampi, ja taas metsää, lunta, yhä lunta! Kaikki on valkoista, vitivalkoista. Ja katsopas tuota tunturia tuolla! Se on vielä valkoisempi, sinne minä tahdon! Tosin joudumme vähän liiaksi länteen, mutta mitäpä siitä! Mitäs siihen sanot?" — "Sen vain sanon, että jos isä ja äiti olisivat täällä, niin en hievahtaisi suksen pituutta etemmäksi; tähän tahdon asettua asumaan. Katsohan, tuolla kannaksella olisi meidän pirttiimme, ja täällä harjanteilla tahtoisin kuulla äidin laulavan, lehmäkellon kalahtelevan ja pikku karjan määkivän. Niin, onpa tässä maata suomalaisille. Kiireesti isää ja äitiä etsimään! Tule pois, Pekka!" Samassa reipas Antti painalsi matkaan kuin nuori varsa vihreällä niityllä.
Pari tuntia hiihdettyä Antti seisahtui osoittamaan Pekalle äsken siitä kulkeneiden hirvien jälkiä. "Mitäs arvelet, tapammeko niistä yhden itsellemme?" — "Ei, annetaan niiden olla rauhassa, emme tarvitse hirviä niin kauan kuin meillä on metsoja puiden latvoissa vaikka satamäärin. Pari metsoa kyllä riittää meille. Lähde sinä itään päin, niin minä menen länteen, ja tavataan taas tunturin juurella. Tänne, Rakki!" ja sitten hän lasketti eteenpäin aika vauhtia.
Vasta illan suussa he tapasivat toisensa. Nähdessään Antin metsästyssaaliin Pekka sanoi: "Antti, sinä olet ajattelematon. Olet ampunut enemmän lintuja kuin tarvitsemme! Ruutia haaskaat suotta ja nyt saamme turhan päiten raahata lintuja mukanamme. Tule nyt!"
Vähän aikaa hiihdettyä päädyttiin taas järven rantaan. Järvi oli tunturin juurella, jyrkkien metsäisten rinteiden keskellä. "Tahdotko asettua tänne?" kysyi Pekka. — "Eipä taida olla muutakaan neuvoa. Pimeä tulee tuossa paikassa, tunturin toiselle puolen emme tänään enää ehdi. Kukapa sen tiesi, miten pitkä se on." — "Ei, en minä sitä tarkoittanut; vaan tahtoisitko asettua tänne asumaan iäksi päiväksi?" — "Ka miksei! täällä on maa sen näköistä kuin oikeassa karhujen laaksossa. Olen varma siitä, että niitä on täällä sadoittain. Kun meillä vain olisi aikaa antaa Rakin etsiä, niin saisitpa nähdä; mutta nyt se täytyy jättää siksi, kunnes saamme isän ja Heikin kanssamme. Kyllä tänne vielä löydämme vastedeskin. Noustaan nyt tuonne rinteelle ja ruvetaan yöpuulle. Luulen melkein yksin syöväni kokonaisen metson tänä iltana, niin olen nälissäni. Poikkea nyt viistoon Pekka! Nyt on sinun vuorosi aukaista latua. Täytyy etsiä lähde ja puro; tänä iltana en malta istua lunta sulattamassa, tahdon saada padan heti kiehumaan, ja niin janokin on, että kurkkua kirvelee. Lähde nyt liikkeelle!"
Hämärän tullessa pata jo oli tulella. Antti näytti kovin tyytyväiseltä auttaessaan Pekkaa tekemään tulta, ja kun se oli tehty, hän tutki lihaa padassa. "Kuule Pekka, se on keittynyt kovaksi; eikö sinulla ole nälkä?" — "On kyllä, mutta jaksanhan odottaa." — "No jos sinä jaksat, niin kyllä minäkin", vastasi Antti heittäytyen havuvuoteelle. Hetken kuluttua hän jo oli nukahtanut. "Nuku vain", tuumi Pekka itsekseen; "mahdoit antaa minun vuorostani hiihtää edellä ja avata latua aamupäivällä, niin et nyt olisi noin väsyksissä."
Kun linnut olivat kiehuneet kypsiksi, sekoitti Pekka jauhoja liemeen. Se oli oikein kotimaan ruokaa, ja hän herätti Antin syömään. Tämä heräsi oitis, ja sitten nuoret matkamiehet söivät lujan aterian. Se oli kuitenkin varattu niin runsaaksi, että vaikka Rakkikin oli syönnissä apuna, jäi ruokaa vielä huomispäivän aamiaiseksi.
Herätessään seuraavana aamuna pojat olivat melkein ylejään lumen peitossa. Lunta satoi yhä vielä sakeasti, heidän täytyi ravistella lumi vaatteistaan ja kuivata itsensä tulen ääressä. Pian he olivat valmiit kiipeämään tunturille. Metsärajan yläpuolelle päästyä oli hanki yhä syvempää, kunnes päästiin tunturin laelle, jossa tuuli lakaisi enimmän lumen mukaansa. Nyt oli melkoista helpompi hiihtää, ja oli hauska nähdä, miten kiirunat pyörähtelivät lentoon ja nauraa räkättivät väsyksissä läähättäville metsämiehille. "Naurakaa te vain", sanoi Antti, "onpa hyvä, ettei kelkka ole mukana tässä pehmeässä lumessa vedettävänä, mutta olisipahan minulla uusi jouseni tässä, niin muutamaa vähemmän teitä olisi nauramassa. Kuulepas, Pekka, minusta nämä ruotsalaiset tuntuririekot ovat aika ylpeitä. Nauravat vain yhtäpäätä meille suomalaisille." — "Noo, enpähän tiedä", tuumi Pekka, "minusta nämä ovat ihan samanlaisia kuin suomalaisetkin; ei niillä ole väliä." — "On varmasti, sanon minä, ne ovat tyhmempiä kuin Suomen puoleiset. Katsopas tuotakin, joka istuu katsoa mulkoillen Rakkia, aivan kuin ei olisi ikänään koiraa nähnyt; mutta älähän huoli!" Ja samalla Antti varustausi ampumaan.
"Antti!" kuului Pekan ääni varoittavasti. Antti antoi pyssyn vaipua. "Niin, kyllä tiedän, sinä olet arka ruudin kulumisesta; ja ehkäpä on Niko-kirkkoherra sanonut tästäkin jotakin. Sinä, Pekka, olet aina niin järkevä, mutta kävi miten kävi, tuolla mäellä minä tahdon levätä." — "Niin minäkin", myöntyi Pekka, ja sitten lähdettiin sinne kilvassa. "Tuonne ison kiven taakse asetumme suojaan", ehdotti Pekka, ja sitten pojat sinne rientämään, Rakki edellä. Rakki syöksyi suoraan pieneen aukkoon, joka näkyi kiven ja lumihangen välissä, ja siellä se alkoi hiljaa vinkua ja kaivaa käpälillään.
Sen nähdessään pojat tarttuivat lujemmin pyssyihin ja menivät lähemmä. Rakkia ei enää näkynyt ollenkaan, ainoastaan tupruava lumi ilmaisi, että elossa se oli. Sitten kuului hiljaista vikinää ja Rakki tuli ulos hampaissaan jänis, jonka se oli purrut hengiltä. Pojat olivat arvelleet karhun olevan kiven takana. Jäniksen nähdessään molemmat purskahtivat nauruun. "Olipa se komea karhu", sanoi Antti, "mutta kaikissa tapauksissa se on onnen merkki, että saa jäniksen ampumatta ja vaivaa näkemättä, ja tämän tunturin minä ristin Jänistunturiksi." — Ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.
Nuorukaiset heittäysivät pitkäkseen pehmoiseen lumihankeen läähättäen rasittavasta tunturille noususta. He katselivat juuri jänistään ja kehuskelivat Rakin tarkkaa vainua, kun äkkiä huomasivat susiparven, joka oli samoinkuin pojatkin kavunnut tunturin laelle ja seisoi jonkin matkan päässä odottaen, nähdäkseen, mihin päin johtajasusi heitä veisi. Vainuten vastatuuleen tämä älysi pian pojat. Tuo vanha emäsusi oli komean näköinen tarkastellessaan poikia kuin miettien, oliko käytävä kimppuun vai paettava.
Sen asian kuitenkin ratkaisivat pojat. Pekka kuiskasi: "Ota sinä osallesi tuo iso, minä otan sitä lähinnä olevan!" Ja yht'aikaa lensivät heidän luotinsa maaliinsa. Ne olivat sattuneet hyvin. Kumpikin susi kellahti kuolleena hangelle. Samassa Pekka huudahti: "Pois pyssy ja kontti, ja toisia ajamaan!" Nopeasti kuin tuuli liukuivat suomalaiset tunturin rinnettä alas. Alussa, niin kauan kuin lumi oli verraten kovaa, ei tarkkasilmäisinkään katsoja olisi voinut sanoa, suksimiehetkö vai sudet pääsivät nopeammin eteenpäin, mutta sitä mukaa kuin sudet ehtivät lähemmäs metsän reunaa, missä hanki oli syvempi ja lumi nietoksiksi kasaantunut, saattoi selvästi nähdä hiihtäjien pääsevän voitolle. Niin tapahtui, että juuri kun hukat olivat pääsemäisillään metsän suojaan, saavuttivat heidät suomalaisten keihäskärkiset suksensauvat.
Yhteentörmäys oli niin ankara, että sekä metsämiehet että pedot syöksyivät suinpäin lumeen, ja Pekka kuuli Antin jotenkin äänekkäästi sadattelevan noustessaan pystyyn, syljeksiessään lunta suustaan ja ravistellessaan sitä korvistaan. Saman teki Pekkakin. Mutta kumpikaan ei ollut kuperkeikan heittäessään hellittänyt keihäästään, joka oli kerrassaan lävistänyt suden lapojen kohdalta. Susien ruumiista ei näkynyt mitään, ne olivat kokonaan lumen sisässä; koivet ja hännät vain tempoivat ja nytkivät ja ähkivä ulvahtelu ilmaisi, että henki oli pedoista lähtemäisillään.
Antti huudahti: "Enkös minä sitä jo sanonut! Jänis ennusti meille onnea. Olen kuullut kotona, että jos jänis juoksee tien poikki, kun ollaan johonkin menossa, niin matka onnistuu; mutta jos orava juoksee tien poikki, on paras kääntyä takaisin. Hei, Pekka, olipa tämä hauskaa kyytiä! Huomasitko, miten ilkeästi sudet irvistivät, kun kohotimme keihäämme ja ne näkivät, etteivät voineet päästä pakoon? Huh, se oli vähän ilkeää, mutta hauskaa leikkiä kumminkin; eikö sinustakin?" — "Tottahan toki; tällä ajolla me pelastimme monen köyhän talonpojan lampaat, ja siitä on mieleni hyvä, että saimme sudennahat. Olisipa hauska, jos meillä olisi jotakin sedän avuksi antaa, jahka hänet tapaamme." — "Niin kyllä, se ei ollut hullumpi ajatus; minä tuumin sitä asiaa minäkin."
"Puhkaise suden takakoiven kinnerjänteen väli ja pistä toinen käpälä siitä läpi, niin susi ei pääse juoksemaan tiehensä, jos sattuisi virkoamaan uudelleen henkiin", neuvoi Pekka. "Sen minä opin isältä, ja niin minäkin tein omalle kaatamalleni. Sitten haemme tunturilta kontit ja pyssyt. Sen jälkeen saamme vielä tehdä aika mutkan ja raahata ammutut hukat tänne; tuolla tunturilla puree tuulen viima kovin tuimasti; tule nyt!"
Päästessään tunturin laelle sen kiven luo, missä heillä oli tavaransa, pojat olivat kovin palavissaan ja hengästyneet, jonka vuoksi he lepäsivät hetkisen. Pekka kysyi: "Mitä arvelet tuosta raskaasta pilvenlongasta, joka näkyy tuolla koillisessa?" — "Mitäkö minä siitä arvelen? Samaa kuin sinäkin. Siinä on lunta eri määrät. Laskeudutaan metsään ja pannaan tapetut sudet tähän kivelle; sillä jos lumituisku ehtii tänne, ennen kuin olemme tulleet takaisin, ehkä emme niitä löydäkään."
Pojat eivät erehtyneet arveluissaan lumipilvestä. Iltahämärissä he jo olivat tekemässä seipäistä ja havuista suojakatosta. "Tehdään tähän majaan päätyseinäkin", virkkoi Antti. "Minusta näyttää ihan samanlaiselta kuin silloin, kun olimme kotimaassa vuorenharjanteella isän ja äidin kanssa matkalla rantamaalle. Saatpa nähdä, ettei lumituisku tänä yönä lopu. Kas niin", sanoi hän hetkisen kuluttua, "nyt potkimme lumen pois tuolta suojuksesta, panemme havut maahan ja levitämme sudennahat niiden päälle; sitten satakoon lunta kuinka paljon hyvänsä."
Näin tehtyään pojat heittäytyivät vuoteelleen. Nuotio paloi kirkkaasti ja valaisi joka sopen tuossa pienessä havumajassa sekä poikien kasvot. Saattoi nähdä, että he olivat päivän mittaan ponnistelleet lujasti, sillä hiki ja nuotion noki olivat saaneet heidän naamansa viiruja täyteen. Antti purskahtikin makeaan nauruun katsoessaan Pekkaa. "Sinähän olet samanlainen viirunaama kuin susikin", sanoi hän. "Nyt äidin pitäisi nähdä sinut." — "Kyllä kai, pitäisipä hänen nähdä sinutkin, sillä sinä olet ihan samannäköinen", vakuutti Pekka, lisäten vielä: "Äidin vuoksi siistimme nyt kasvomme", ja otti sitten kouransa täyteen lunta ja pesi sillä kasvonsa. Antti teki samoin.
Sitten ruvettiin levolle ja maattiin selvään päivään saakka. Pekka oli noussut, kun Antti kysyi: "Minkänäköinen päivä nyt on?" — "Lunta sataa niinkuin eilenkin, ja sitä on tullut yöllä kyynärän verran lisää. Jos tätä kestää kaiken päivää, emme pääse mihinkään." Nyt Antti nousi ylös. "Niin on, kuin sanoit", myönsi hän; "meidän täytyy jäädä tähän, kunnes lumentulo taukoaa; syödään nyt ja haetaan uusia pölkkyjä nuotioon."
Päivä kului hitaasti; pojat toivoivat parempaa säätä, mutta lunta satoi yhä vain runsaasti, ja sitä tuloa kesti kaksi päivää ja kaksi yötä lisäksi. "Kuule, Antti, tämä näyttää pahalta", tuumaili Pekka; "meillä on tuskin mitään syötävää; kaikki linnut ovat nyt nietosten sisässä; ei mikään liiku ennen kuin paha sää on ohi, — kenties sentään kiirunat", keskeytti hän itse oman puheensa. "Nyt täytyy mennä tunturin reunalle katsomaan, näkyisikö niiden jälkiä. Otapa, Antti, ansat, niin koetetaan."
Ylhäällä tunturin reunalla oli hanki vielä paksumpi; suksillakin vajosi lumeen polvia myöten, ja hyvin tukalaa oli pääsy eteenpäin. Nuorukaiset tarpoivat kuitenkin pajukkoon asti ja löysivät kaikeksi onneksi kiirunan jälkiä, jotka tuisku jo oli lakaissut puoleksi umpeen. He tekivät risuista pieniä, matalia aitoja ja asettivat ansoja niiden aukkoihin. Näytti kuitenkin siltä kuin ansat hautautuisivat kokonaan lumeen, ennen kuin kiirunat illalla lähtisivät iltasyönnilleen; toivottiin kuitenkin parasta, ja sitten painuttiin taas havumajaan.
"Eikö meillä ollut useampia ansoja?" kysyi Pekka; "minun mielestäni meillä olisi pitänyt olla niitä enemmän." — "Ei ole", vastasi Antti, "jollei sinulla ole kontissasi." Pekka tutki sitä; ansoja hän ei löytänyt, mutta otti sen sijaan esiin jotenkin pitkän nelikulmaisen puun, joka oli täynnä viivoja ja merkkejä. Tätä hän istuutui tarkastelemaan ja laskemaan. Hetken kuluttua hän sanoi: "Tiedätkö, Antti, mikä päivä huomenna on?" — "En, mistäpä minä sen tietäisin? En ole vielä oppinut noita harakanvarpaita." — "Niin, kahden päivän päästä on joulu. Olen toivonut, että sitä ennen löytäisimme jonkin suomalaisen uudispaikan; tuntuu oudolta olla joulunpyhät yksin." — "Kyllä kaiketikin", myönsi Anttikin ajatellen asiaa, "mutta meneehän tuo sentään. Minä en välitä kirkonkelloista, en kynttilöistä, enkä papista, kun vain saisin selon siitä, missä isä ja äiti ovat. Rupea nyt levolle; ehkäpä vielä ennätämme kahdessa päivässä Kuusivuorelle, jossa lähimmät suomalaiset asuvat; onhan täälläkin hyvä olla; nuku nyt!"
Kun pojat seuraavana päivänä tulivat takaisin nuotiolleen, heillä oli mukana muutamia ansoistaan saatuja kiirunoita. Siinä heillä oli jouluruokaa, sillä hanki oli niin pehmeä ja syvä, etteivät he katsoneet maksavan vaivaa jatkaa matkaa, ennen kuin pyry oli lakannut ja viima painanut lumen pinnan kovemmaksi. He tyytyivät siihen, mitä heillä oli, ja vaikka he olivat niin nuoria, heissä oli kummassakin toki sen verran miestä, etteivät he ruvenneet ruikuttamaan asiaa, jota ei voinut muuttaa.
Viimein koitti päivä, jolloin aurinko taas rupesi paistamaan, lumimyrsky asettui ja pakkanen kiristyi. Poikien pitkä vankeus oli päättynyt; he saattoivat taas lähteä hiihtämään iloisin mielin, kun "eväät" olivat hyvässä kunnossa; metsot, jotka lumituiskun aikana olivat olleet nälissään, kyhjöttäneet nietosten sisässä, istuivat nyt honkien latvoissa syöden sitä uutterammin paastopäivän jälkeen.