18. KUUSIVUOREN SUOMALAIS-UKKO.
Lähdettyään liikkeelle taas metsänkävijät osuivat kolmantena päivänä kelkan ladulle. "Hei vain!" huudahti Pekka; "näitä jälkiä me seuraamme; nyt emme ole kaukana ihmisistä. Täällä on ollut metsässä joku hakemassa sammalia elukoille. Potki lujasti Antti! Hei, Rakki! Nyt, poikaseni, pääset syvässä lumessa rämpimästä."
Sitten he seurasivat kelkan latua kahta vertaa joutuisammin kuin ennen. Vähän matkaa olivat he vasta hiihtäneet, kun he jo saavuttivat kelkan vetäjän. Kuullessaan suksien sihinän hangessa hän seisahtui ja häneltä pääsi säikähdyksen parahdus. Kelkkaa veti näet aivan nuori nainen. "Älä pelkää", rauhoitti Pekka, "emme tee sinulle mitään pahaa". Pekan puhe selvästi rauhoitti tyttöä. Hän kysyi, keitä he olivat ja mihin he olivat menossa. Kun pojat olivat muutamalla sanalla tyydyttäneet kysyjän uteliaisuuden, tämä sanoi, että he olivat lähellä Kuusivuorta ja että hän itse oli sieltä. Hän käski heidän hiihtää kelkan latua myöten niin he pian pääsisivät perille. Pojat ehdottivat, että mentäisiin yhtä matkaa. He tahtoivat laskea konttinsa kelkkaan ja sitten vetää sen taloon.
Kun näin oli tehty, lähdettiin taas liikkeelle. Matkalla tyttö kertoi, että hän oli tällä kertaa vain kahden nuoremman siskonsa kanssa kotona Kuusivuoren asukkaista. Isä ja äiti ja pari nuorta naapuria olivat menneet kylälle joulua viettämään ja kirkossa käydäkseen. Lumituisku oli estänyt heitä pääsemästä kotiin. Karjanrehu oli loppunut, hänen oli täytynyt tuoda elukoille sammalia, ja sitten tyttö iloisesti nauraen lisäsi: "Sillä matkalla sattui onnellinen tapaus. Olipa hauskaa, että te yhdytitte minut. Eipä näe usein vierasta väkeä täällä Kuusivuorella, joksi ruotsalaiset sanovat meidän taloamme."
Saavuttuaan tytön kotiin ja oltuaan siellä jonkin aikaa pojat kyselivät vanhempiaan ja kertoivat tarkemmin itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Tyttö ei tiennyt mitään vanhemmista Kailasista. Hän oli kyllä kuullut, että suomalaisia oli sinä vuonna saapunut meren poikki, mutta ne eivät olleet tulleet Kuusivuorelle, vaan menneet etelämmäksi. Hän itse ei ollut kylläkään käynyt missään muualla. Parasta oli poikien jäädä siksi kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Hän ei tiennyt aikaa milloin he palaisivat, mutta kun kerran nuoret miehet suoriutuvat metsässä, niin tottakai vanhatkin.
Kun nuorukaiset olivat päättäneet odottaa talon isäntäväen kotiin palaamista, heidän nuori emäntänsä lämmitti saunan ja käski heidät kylpemään. Kylvyn jälkeen pojat tunsivat itsensä virkistyneiksi viime päivien rasituksista.
Pari päivää he olivat oleskelleet vieraanvaraisen tytön mökissä, kun tämän vanhemmat ja heidän seurassaan oleva poika ja nuori miniä tulivat kotiin. He saivat heti kuulla poikien asian ja entiset seikkailut. Näiden omaisista he eivät tienneet mitään. Siitä he olivat varmoja, etteivät vanhemmat olleet näillä tienoin kulkeneet metsien halki, ja koska he eivät olleet näyttäytyneet Malmivuoren tienoilla eivätkä myöskään pohjoisempana Klar-joen laaksossa, he varmaan olivat asettuneet asumaan idemmäksi, jonnekin Taalain maakunnan metsäseuduille. Sieltä poikien oli haettava vanhempiaan, mutta sitä ennen tahtoi talonväki poikia jäämään heidän luokseen joksikin aikaa. Lunta oli nyt niin syvät hanget, että oli aika ryhtyä hirvenhiihtoon, ja siinä toimessa toivottiin pojilta apua. Kun olisi koirakin apuna, ei olisi vaikea neljän miehen kaataa niitä melkoista määrää. Tuoreita hirven jälkiä oli näkynyt matkalla; sen vuoksi he tahtoivat ryhtyä ajoon mitä pikemmin, sitä parempi.
Pojat suostuivat ehdotuksiin, ja jo seuraavana päivänä olivat kaikki neljä miestä hirvien jäljillä. Kuinka monta hirviä oli ollut, siitä he eivät voineet saada selkoa, koska hirvet astuvat tavallisesti peräkkäin toistensa jälkiä myöten. Aluksi ei ruvettu liikoja rehkimään, vaan hiihdettiin aivan hitaasti, kunnes tultiin paikalle, missä hirvet olivat hajaantuneet ruokaa etsimään. Pian huomattiin että tässä oli kokonainen parvi ajettavana. Päätettiin hankkia varma selko siitä, mihin hirvet olivat seisahtuneet, ja ajo lykättiin seuraavaan päivään, jolloin ne aiottiin kiertää, että koira sitten saisi ajaa ne liikkeelle. Tämä metsästystapa oli suomalaisten kesken aivan yleinen, jonka vuoksi ei sen enempää puhuttu. Ikänsä nojalla oli vanha Kuusivuoren ukko itseoikeutettu johtaja. Hirvet saatiin kierretyiksi illalla. Lähelle kierrosta asetuttiin yöksi nuotiolle tavalliseen tapaan.
Kun aamulla oli saatu varmuus, että hirvet vielä olivat kierroksen sisäpuolella, sijoitettiin ampujat sillä tavoin, että Kuusivuoren suomalaiset asettuivat sille paikalle, missä hirvien jäljet menivät kierroksen sisään, nuorukaiset taas toiselle puolelle heitä vastapäätä. Koira, joka päästettiin irti, tiesi hyvin, mitä siltä vaadittiin ja se juoksi iloisesti hyppien lumisen salon sisään. Pian jo kuului sen karkeaääninen haukunta kumahtelevan metsässä. Nuorukaiset huomasivat kohta, että ajo eteni kauemmaksi. He seisoivat hetkisen hiljaa kuunnellen, lähtisivätkö hirvet kenties tekemään mutkaa. Mutta kun koiran haukku siirtyi yhä loitommaksi, he lähtivät rientämään jäljestä. Kului hyvän aikaa, ennen kuin he löyhässä lumessa olivat ehtineet ajettujen hirvien jäljille. Siellä he tapasivat myöskin suomalaisten suksien ladut.
Hirvenajo oli täydessä vauhdissa, joten pojat painoivat perässä, minkä pääsivät. Tuntikauden hiihdettyään he saapuivat pienehkölle suolle, missä oli neljä miestä väittelemässä. Heidän ympärillään oli kaadettuja hirviä joka taholla. Molemmat Kuusivuoren miehet ja kaksi kyläkunnasta kotoisin olevaa ruotsalaista oli kovassa kiistassa juuri nuorukaisten saapuessa paikalle. Ruotsalaiset olivat olleet etsimässä hirviä, kun he kuulivat koiran haukunnan ja menivät sitä kohti, sillä he aavistivat suomalaisten olevan metsästämässä. Suomalaiset sitä vastoin olivat koirineen ajaneet nopeasti hirviä takaa, ja kun nämä hienolla vainullaan olivat huomanneet ruotsalaiset, ne olivat poikenneet syrjään juoksusuunnastaan ja joutuneet pienelle suolle, johon tuisku oli kasannut niin syvät nietokset, etteivät ne, peräti uupuneina, jaksaneet kahlata hangessa, vaan suomalaiset olivat ne siinä saavuttaneet ja tappaneet keihäillä ja kirveillä.
Samassa ruotsalaiset olivat saapuneet paikalle ja vaativat nyt osaa saaliista. Elukat olivat muka heidän; ne olivat syntyneet ja kasvaneet ruotsalaisten metsissä; suomalaisilla ei ollut niihin mitään oikeutta. Jolleivät siis suomalaiset antaisi heille sitä osaa saaliista, mitä ruotsalaiset vaativat, he kyllä osaisivat ajaa suomalaiset pois tai tappaa heidät. Kun rotevat nuoret miehet tulivat paikalle, menivät ruotsalaiset äänettömiksi ja suomalaiset saivat sananvuoron. He olivat etsineet ja löytäneet hirvien jäljet, ajaneet niitä ja tappaneet ne; koko asia ei rahtuakaan liikuttanut ruotsalaisia talonpoikia. Suomalaisilla oli esivallalta lupa asua ja viljellä maata metsäseudulla, ja jos nyt ruotsalaiset tahtoivat "tappaa heidät", niin sopihan koettaa; mutta jos he olisivat siivosti ja auttaisivat suomalaisia hirvien nylkemisessä, niin nämä antaisivat heille kummallekin kantamuksen lihaa. Jolleivät he niin tekisi, suomalaiset kyllä tietäisivät vapauttaa itsensä sellaisista metsämiehistä, jotka sekaantuivat heidän metsästykseensä. "Sanokaa nyt, kumman tahdotte, älkääkä luulkokaan, että päästämme teidät painumaan pensaisiin, mistä sitten ammutte meitä. Jos suostutte siihen, mitä olen sanonut", — virkkoi Kuusivuoren ukko — "niin pankaa pois pyssynne, me teemme samalla tavoin, ja olkoon sitten rauha meidän välillämme."
Hyvän aikaa mietittyään ruotsalaiset vihdoin suostuivat ehdotukseen, pistivät pyssynsä lumihankeen ja tulivat suomalaisten luo. Nämä tekivät samalla tavalla, ja sitten sovittiin, että kunkin oli nyljettävä yksi hirvi. Nuorukaiset hämmästyivät huomatessaan, että siinä oli kaadettuna kahdeksan hirveä. Heidän mielestään oli ajattelemattomasti tehty, kun oli kaadettu niin monta, paljon useampia kuin suomalaiset tarvitsivatkaan, He eivät lausuneet julki ajatustaan, mutta tämmöinen joukkoteurastus oli heistä inhottavaa. Tämä seikka juuri olikin yhtenä syynä ruotsalaisten vihaan suomalaisia vastaan.
Kun metsämiehet olivat saaneet urakkansa loppuun, vaativat ruotsalaiset itselleen niiden hirvien nahkoja, jotka he olivat nylkeneet. Heille huomautettiin, että se oli vastoin sopimusta. Lihaa he saivat ottaa sen verran kuin jaksoivat kantaa, mutta ei muuta, niin oli sopimus. Suomalaiset pitäisivät sanansa ja niin ruotsalaistenkin pitäisi tehdä. Ruotsalaiset, jotka näkivät suomalaisten ylivoiman, eivät enää uskaltaneet pysyä vaatimuksessaan, vaan ottivat kumpikin kantamuksen lihaa ja lähtivät tiehensä.
Juuri kun he poistuivat suolta ja katosivat metsään, sanoi vanha suomalainen: "Pian, pojat! ottakaa pyssynne ja seuratkaa minua!" Hänen äänensä ilmaisi, että nyt oli kiire. Samassa tuokiossa suomalaisetkin olivat metsän peitossa. Heidän johtajansa seisahtui äkkiä ja sanoi: "Hajaantukaa vähän, etsikää suojaa ja pitäkää vaaria näyttäytyvätkö ruotsalaiset. Minä menen katsomaan, mitä he aikovat tehdä."
"Antakaa minun mennä", pyysi Pekka; "koira tulee minun mukaani. Kyllä se antaa varoituksen, jos ruotsalaiset hiiviskelevät ympärillä ja yrittävät käydä meidän kimppuumme."
Pekka lähti, Rakki mukanaan. Palatessaan runsaan tunnin kuluttua takaisin odottavien suomalaisten luo, hän näytti vallan iloiselta. "Oikein älysitte, Pietari-vaari", sanoi hän, "lumessa olevista jäljistä näin, että ruotsalaiset olivat heittäneet kantamuksensa maahan ja kääntyneet takaisin; mutta kun he huomasivat, että me olemme varuillamme, olivat hekin lähteneet matkoihinsa. Ja nyt minä olen heitä seurannut lähes puolen penikulmaa, ja luulenpa, että he ovat luopuneet pahoista aikeistaan." — "Kuule, Pekka, sinä olet älykäs poika, mutta ei auta koskaan olla liian varma. Ota vain koira mukaasi ja mene takaisin heidän jäljilleen. Ole siellä kunnes me olemme saaneet taakat selkäämme; sitten me huudamme sinulle."
Niin tapahtui. Mutta kun Pekka tuli takaisin, ei hän löytänytkään hänelle itselleen valmistettua kantamusta. Kysyväisen näköisenä hän katsoi kumppaneihinsa, kun Antti sanoi: "Vaari ei ole ruotsalaisista varma; Pekka, sinun tulee meitä suojella!" — "Vai niin; no kyllä, mielelläni; mutta jaksatteko kantaa kaikkien hirvien nahat?" — "Kyllä jaksamme; tänne ei käy jättäminen yhtäkään; siitä saat olla varma, että ruotsalaiset ovat niitä ensi yönä nuuskimassa. Nyt sinun, Pekka, on jäätävä jälkeen vähäksi aikaa ja sitten seurattava meitä. Kun kuulet meidän äänemme, pysähdy taas; jos ruotsalaiset ajavat meitä takaa, niin huuda! Pidä vaari, että olet suojassa."
Oli hiihdettävä pitkä, vaivalloinen taival ennen kuin suomalaiset puoliyön aikaan saapuivat Kuusivuorelle. Muutamia kuperkeikkoja lukuunottamatta oli kuitenkin kaikki sujunut hyvin, ja nyt nautittiin ylen vankka ateria; syötiin kokonainen padallinen "mottia" eli koprakasta (= kaurapuuroa) ja paistettua karhunlihaa.
Syödessä ei puhuttu paljoa, mutta aterian loputtua suomalaisukko tuumi, että nuorten miesten oli paras paneutua vähäksi aikaa levolle, sillä hänen teki mieli mennä hirvien tappopaikalle aamun valjetessa — jos he jaksaisivat, lisäsi hän vähän ivallisesti. Kun ei kukaan vastannut mitään, hän puhalsi palavan päreen sammuksiin ja rupesi itse maata. Silloin tällöin kuuluva huokaisu kuitenkin ilmaisi ukon olevan valveilla.
Pitkälliseksi ei lepo tullut. Miehet herätettiin pian ja heitä kehoitettiin tarkastamaan aseensa, ja talossa olevat kaksi nuorta naista käskettiin mukaan lihoja hakemaan. Kaksi kelkkaa otettiin matkaan, ja sitten lähti koko seurue talviyönä metsään. Hiihdettiin entistä latua. Nyt paineltiin nopeaa vauhtia, niin että nuoret miehet katsoivat taakseen, jaksoivatko naiset pysyä mukana. Nämä olivat kuitenkin yhä heidän kintereillään: tytöt pysyivät suksilla yhtä hyvin kuin miehetkin.
Kun tultiin likelle sitä paikkaa, missä tapetut hirvet olivat, pysähdyttiin, ja ukko meni edeltä tarkastamaan, oliko mitään estettä. Hän palasi pian ja käski toisia tulemaan panemaan kuorman kelkkoihin ja tekemään itselleen kantamuksia. Itse hän rupesi Pekan kanssa pitämään vartiota. Auringonnousun aikana olivat suomalaiset jo paluumatkalla. Kaikki oli käynyt hyvin ja suuri osa hirvenlihoista peitetty lumen alle.
Tultiin varsin tyytyväiselle mielelle. Oli tehty onnistunut metsästysretki, sillä vaikkapa ruotsalaiset päivän kuluessa tulisivatkin suuremmalla miesvoimalla ottamaan pois jäljellä olevia hirvenlihoja, oli joka tapauksessa jo melkoinen joukko lihaa varmasti tallessa.
Kun sitten uudelleen tultiin metsästyspaikalle, kävi suomalaisukon aavistus toteen. Ruotsalaiset olivat tosiaankin vieneet pois jäljellä olevan osan hirvenlihoista ja vieläpä osan lumeen kätketyistäkin. Nuoremmat suomalaiset vaativat, että lähdettäisiin ajamaan varkaita takaa ja ottamaan oma pois; mutta isävanhus arveli parhaaksi, että tyydyttäisiin siihen, mitä oli saatu; kyllä metsässä hirviä oli, eikä kyläkunnan väestön kanssa kovin usein jouduttu riitaan.
Pari päivää levättyään aikoivat kiertomatkalla olevat nuorukaiset lähteä tiedustelujaan jatkamaan, mutta heitä pyydettiin vielä viipymään jonkin aikaa. Poika, nuori Pietari, aikoi nuoren vaimonsa kanssa lähteä käymään tämän kotitalossa muutaman penikulman päässä kaakossa päin Nain-järven rannalla; kenties he saisivat siellä kuulla jotakin tai löytäisivät etsittävänsä. Kun nyt oli tulossa talven ankarin aika ja pahimmat lumipyryt, oli poikienkin mielestä edullisinta suostua esitykseen. He voisivat kotitarpeiksi metsästellä lähitienoilla, eikä heidän siis tarvinnut elää talonväen kustannuksella.