19. PEURATUNTURI.
Kun ilmat vakaantuivat ja tuli hyvä suksikeli pojat lähtivät liikkeelle ystäviensä seurassa hyvin varustettuina lähinnä seuraavan ajan varalta. Heillä oli mukanaan kimppu näädännahkoja, jotka he olivat saaneet Kuusivuorella ollessaan ja jotka he aikoivat myydä soveliaan tilaisuuden sattuessa. Olisihan siitä vähän kuin tulijaista vanhemmille, jahka nämä tavattaisiin. Nopean, rattoisan hiihtomatkan tehtyään he saapuivat Nainiin, missä heidät ottivat ystävällisesti vastaan nuoren Pietarin appivanhemmat, jotka olivat sen ajan oloihin nähden hyvin toimeentuleva suomalainen perhe. He kuuntelivat tarkkaan nuorten kertomusta sukulaisistaan. Tarkempia tietoja ei heillä näistä ollut kuin että tiesivät jonkin suomalaisjoukon asettuneen pari penikulmaa Läntisen Daal-joen luoteispuolelle. Mahdollisesti olisi Yrjänä Kailanen seuralaisineen näiden joukossa. He neuvoivat sen vuoksi nuorukaisia käymään näiden suomalaisten luona.
Pari päivää myöhemmin nuorukaiset olivat ehtineet niin kauas, että he erään korkean vuoren huipulta saattoivat erottaa sen laakson, josta Läntinen Daal-joki virtaa vuorien välissä. Iloisin ja toivehikkain mielin he jatkoivat matkaa laaksoon päin, josta he kahden suon välillä löysivät virran rantaan vievän tien. He seurasivat tätä tietä ja pian jyrkässä mäessä tapasivat hevosen ja heinäkuorman. Kuorma oli kaatunut, sen alla lojui nuori taalalainen, näköjään hengetönnä. Kuorma oli iso ja raskas, mutta reippaiden, väkevien suomalaisten onnistui kuitenkin saada se nostetuksi pystyyn. Kun mies oli vapautunut kuorman painosta, nostettiin hänet ylös ja huomattiin, että hän vielä hengitti. Antti teki kaikessa kiireessä tulen. Heinistä tehtiin makuusija, ja Pekka alkoi varovasti hieroa tainnoksissa olevaa lumella. Kauan hän sai tehdä turhaa työtä; kuitenkin huomattiin, että mies hengitti vähän nopeammin, ja sitten nuotio korjattiin suuremmaksi. He alkoivat purkaa kuormaa laittaakseen miehelle vuoteen rekeen ja ajaakseen laaksoon, toivoen, että hevonen näyttäisi heille tien loukkautuneen kotiin.
Juuri kun tämä oli saatu tehdyksi, avasi mies silmänsä, kohottausi istualleen ja kakisteli suustaan muutamia hyytyneitä verimöykkyjä. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelle ja makasi hievahtamatta. Antti ojensi hänelle lumipallon, ja kun hän tuntemattoman silmistä näki tämän sitä haluavan, hän asetti sen toisen suulle. Kun mies avasi suunsa, Antti pisti hänelle suuhun lumisipaleita, jotka loukkautunut halukkaasti nieli. Silloin Pekka pani pannun tulelle, sulatti lunta ja antoi miehelle vettä juoda tarpeekseen. Kun nuorukaiset olivat asettaneet hänet vuoteelle, hän kuiskasi heikosti kiitoksen ja osoitti jalkojaan. Kengät ja sukat riisuttiin heti jalasta ja nuorukaiset huomasivat, että jalat olivat paleltuneet. He ryhtyivät senvuoksi heti hieromaan niitä lumella, ja ilokseen he näkivät, että ne parin tunnin kuluttua tulivat entisen näköisiksi ja lämpöisiksi.
He kysyivät nyt mieheltä asettavatko he hänet rekeen ja vievät kotiin. Reippaasti ja iloisesti antoi mies myöntävän vastauksen kysymykseen. Hänet asetettiin varovasti heinistä tehdylle vuoteelle; sitten nuorukaiset riisuivat takkinsa ja peittivät hänet niillä; niiden päälle pantiin taas heiniä, jonka jälkeen kaikki köytettiin kiinni reessä olevilla nuorilla. Hevonen valjastettiin, ja lähdettiin hiljaa ajamaan rinnettä alas virran vartta kohti. Kohta pojat tapasivat vanhan talonpojan, joka kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut, koska he ajoivat hänen hevosellaan.
Kun vanhus oli kuullut tapaturmasta, hän sanoi jo aavistaneensa jotakin sellaista, kun hänen poikansa oli viipynyt niin kauan. Hän olikin jo sen vuoksi lähtenyt poikaansa vastaan. Nyt hän kiitteli nuorukaisia avusta, jonka he olivat antaneet hädänalaiselle, ja lausui heidät tervetulleiksi hänen kotiinsa, jonne pian saavuttiin.
Kun nuorukaiset seuraavana aamuna tahtoivat jatkaa matkaansa, oli sairas virkistynyt sen verran, että kykeni puhelemaan heidän kanssaan. Hän toivoi, että he pian taas tulisivat sille seudulle; hän olisi aina aulis heitä auttamaan, jos he omaistensa kanssa asettuisivat lähistölle asumaan.
Niistä suomalaistorpista, joista pojat Nainissa olivat kuulleet, annettiin heille tarkat tiedot. Nämäkin suomalaiset vastaanottivat matkamiehet ystävällisesti, mutta heidän omaisistaan he eivät tienneet mitään. Suomesta lähtiessään olivat nämä suomalaiset kulkeneet suurena joukkona, mutta osa heistä oli asettunut asumaan idemmäksi, toinen osa oli jatkanut kulkuaan etelämmäksi. Nyt oli kulunut pari vuotta siitä, kun he olivat tulleet tälle paikkakunnalle. Joku suomalaisista kertoi erämatkoillaan kaukana pohjoisessa kuulleensa paimentorvien toitotusta ja karjan ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nämä äänet kuuluivat suomalaismökiltä, ja hän otaksui varmaksi, että asukkaat olivat sinne tulleet viime vuonna. Poikien oli syytä jatkaa matkaansa sinnepäin, ja jos he tahtoivat, hän lähtisi heidän mukaansa. Kenties he sitten seuraisivat häntä vuorelle, jossa hän tiesi olevan karhuja ja jossa sitäpaitsi oli runsaasti kaikenlaista muuta riistaa.
Tämäpä ehdotus miellytti poikia; sellaiselle retkelle he lähtisivät mielellään. Heidän metsästyskumppaninsa oli heti valmis, ja parin päivän kuluttua he saapuivat mökkiin, jossa he luulivat asuvan suomalaisia. Mutta siellä asuikin kaksi ruotsalaista perhettä, jotka olivat sinne asettuneet. Nämä tiesivät kuitenkin, että useita suomalaisia asui kauempana koillisessa. Nuorukaiset lähtivät sen vuoksi sinne, mutta eivät sielläkään löytäneet mitään jälkiä omaisistaan.
Väsyneinä he palasivat sille paikkakunnalle, jonne olivat aikoneet asettua metsästämään. Tosin heidän onnistui saada muutamia näätiä ja paljon lintuja, mutta karhuja ei löytynyt. He seurasivat sen vuoksi metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä, sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä. Hän vastaanotti heidät mitä ystävällisimmin; he olivat pelastaneet hänen henkensä, sanoi hän, ja nyt hän ei suinkaan laskisi heitä jatkamaan matkaa, ennenkuin he olivat kunnollisesti levänneet, ja samaan puheeseen yhtyivät perheen muutkin jäsenet. Osanottavaisesti kuunneltiin poikien elämän kohtaloita, mutta neuvoja ei heille osattu antaa. Sitä vastoin he tahtoivat kernaasti auttaa poikia, jos nämä perustaisivat uudispaikan heidän seudulleen. Mutta pojat eivät tahtoneet asettua mihinkään, ennen kuin olivat löytäneet etsittävänsä, ja nyt he aikoivat palata Suomeen, Korsholmaan, päästäkseen oikeille jäljille.
Vanha talonisäntä oli samaa mieltä kuin hekin. Se oli kyllä oikea keino, mutta tänä vuonna liian myöhäistä. Hän neuvoi heitä sen vuoksi hankkimaan matkavaroja joko työskentelemällä vuorikunnassa tai pyydystämällä turkiseläimiä kauempana pohjoisessa. Tunturien juurella oli majavia, tuntureilla peuroja tuhansittain. He voisivat varmaan lopputalven aikana uutterasti yrittämällä hankkia koko joukon majavan- ja peurannahkoja. Hänen poikansa Pietari oli nyt heidän avullaan pelastunut ja hengissä ja voisi nyt opastaa heidät sille seudulle, josta hän oli puhunut; ja sitten vanhus vielä neuvoskeli, miten he sinne löytäisivät.
Nuorukaiset aavistivat, että seutu mahtoi olla sama, josta vanha Pekkalainen oli puhunut. Heitä ei peloittanut lähteä Suomeen, sillä heillä oli vielä tallella kaksi Eerik-herran rahoista, mutta olivathan he jo ennen päättäneet koota varoja auttaaksensa vanhuksia. Ilman pitkiä arveluita he siis päättivät asettua metsästelemään mainitussa riistarikkaassa metsäseudussa.
Kun talon vanha isäntä kuuli heidän päätöksensä, hän lupasi, että hänen poikansa saisi, kuten oli puhuttu, lähteä heidän mukaansa. Jos he hänelle jättäisivät ne nahat, mitkä heillä nyt oli, niin hän ottaisi ne mukaansa Kopparbergiin ja vaihtaisi niillä heille sellaisia tarpeita, joita he tarvitsivat. Itsellään hänellä oli valmiiksi muokattuja turkiksia, jotka hän nyt aikoi myydä, sitä paitsi hän aikoi hankkia vähän rautatavaroita kaupatakseen. Korkeintaan parin viikon kuluttua hän palaisi takaisin; sillä välin heidän piti varustaa itselleen vaatteita. Siinä toimessa oli hänen Pietarinsa varsin taitava, "ja tuossa on teille aineksia", virkkoi hän ottaen esille muokatun hirvennahan.
Ukko lähti pian sen jälkeen Kopparbergiin ja Pietari ryhtyi nyt vaatteiden tekoon. Pekka, joka osasi puusepän työtä, sai ruveta kelkkaa tekemään ja Antin piti auttaa nahkahousujen neulomisessa. Puoli päivää rehkittyään hän kuitenkin selitti, etteivät hänen sepänkouransa siihen työhön soveltuneet. Jos hänen vielä pitäisi neuloa niin hän itse tekisi itselleen neulan ja hankkisi lujempaa ompelurihmaa, sillä tämä ei kelvannut mihinkään, — ja sitten Antti meni tiehensä kumppanien iloisesti nauraessa. Hän oli poissa näkyvistä iltaan asti, mutta silloin hän tuli takaisin hikisenä ja nokisena tuoden mukanaan sekä heidän omat että talonväen kirveet hyvin korjattuina. Tästä työstä hän sai kauniit kiitokset. Seuraavana päivänä hän teki atraimen ja tuulastuskouran. Hänelle tarjottiin nyt lankaa verkon kutomiseen, joka olisi mukavampi pyydys kuin hänen rautaiset kalastusneuvonsa, mutta hän syytti kouriansa siihenkin työhön sopimattomiksi, ja hänen annettiin sitten olla pajassa omissa oloissaan.
Kun vanha isäntä palasi matkaltaan, olivat nuorukaisten uudet vaatteet valmiit ja vanhat korjatut. Nyt hän arveli ajan soveliaaksi heidän lähteä matkaan. Nähdessään Pekan tekemän kelkan, hän ihmetteli. Se oli niin hyvin tehty, että hän tuskin uskoi silmiään. Hän piti Pekkaa onnenpoikana, sillä puusepäntyöllään tämä elättäisi henkensä mihin ikinä hän joutuisikin. Ja hän otti esille sahanterän ja pari höylänterää ja käski Pekan ottaa ne mukaansa siltä varalta, että ne päättäisivät raivata uudispaikan. Ukko teki nyt selkoa matkastaan. Nahoista hän ei ollut saanut niiden täyden arvon mukaista hintaa; hän neuvoi poikia vast'edes muokkaamaan, oikaisemaan ja kuivaamaan nahat paremmin. Mutta vaikka nämä eivät olleetkaan parhaassa kunnossa, hän oli kumminkin niistä saanut sen verran kuin he tarvitsivat matkaansa varten. Sitten he saivat ruutia, lyijyä, jauhoja ja suoloja, naskaleita, lankaa ja neuloja, ja siihen he voivat tyytyä.
Tavarat sälytettiin kelkkaan, ja Antti kutsuttiin pajasta. Hän toi mukanaan tavaramytyn, jonka sisällöstä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta hänellä oli toinenkin, ja siitä hän otti esiin ja lahjoitti miehille kullekin kelpo puukon. Tupet oli tehty pukinsarvesta, siis melkeinpä kulumattomat ja vahingoittumattomat. Se oli oikein perisuomalainen keksintö, jonka älykkyyden jokainen tunnusti. Sitten oltiin valmiit vastaanottamaan ukon viimeisiä neuvoja. "Kulkekaa virran vartta sinne asti kuin olen sanonut", virkkoi hän pojalleen, "älkääkä Liman asukkaiden kanssa ruvetko mihinkään tekemisiin! Heidän ei tarvitse tietää, menettekö te itään vai länteen päin, Herran haltuun! Tule pian kotiin taas, Pietari!"
Muutaman päivän kuluttua tapaamme nuo kolme matkatoveria tärkeässä keskustelussa. He olivat seisahtuneet virran varrelle neuvottelemaan. "Niin, tällä paikalla meidän täytyy kääntyä länteen päin. Tuolla näette kaksi tunturia vastakkain, ja tämän laakson halki katsoessa näkee sen tunturin huipun, mihin teidän on asetuttava metsästämään. Siis eteenpäin!" sanoi nuori talonpoika, tarttuen kelkan jukkoon. "Lykkää sinä, Pekka!" lisäsi hän, "Antti ja minä vedämme. Onpa tässä vielä potkimista, ennenkuin ylös päästään. Tarttukaa kiinni nyt!" — "Hyvin sujuu, pojat", virkkoi Pekka, "katsokaa, kuinka hanki kannattaa Rakin juosta; se pääsee nyt helposti metsässä eteenpäin. Mainio juttu, että tulimme kovalle hangelle! Kas niin, Rakkiseni, vainua nyt meille karhu! Nyt ei sinun tarvitse enää lumessa rämpiä. Hei, pojat, eteenpäin. Mieleni tekee päästä tuonne tunturille katselemaan ympärilleni. On niin synkkää kulkea tässä ahtaassa laaksossa, jossa olemme taivaltaneet niin monta päivää."
Mutta Pekan ei ollut suotu sinä päivänä katsella ympärilleen, sillä ennen kuin he ehtivät kiivetä ensimmäiselle tunturille, tuli jo hämärä, ja täytyi seisahtua laittamaan yöpymispaikka tavalliseen tapaan. Antti ja Pekka kaatoivat paksun hongan ja raahasivat toisen pölkyn nuotioksi. Tottuneesti ja ihmeen reippaasti he sitä liikuttivat ja asettelivat, niin että Pietari sanoi, että he hänen mielestään olivat tavattoman väkeviä miehiä. "Kyllä kai ajan pitkään käymme väkeviksi", sanoi Pekka. — "No, jos sinä voimistut yhtä väkeväksi kuin olet pitkä, niin ei sinulle moni piisaa voimissa." — "On maar se voimakas", selitti Antti; "kun on noin hoikka, niin en tiedäkään, missä voimat ovat tuossa ruumiissa; mutta nyt pata tulelle!" lisäsi hän, "minä olen nälissäni kuin susi. Olipa tyhjä laakso, jonka halki tänään kuljimme! Meillä ei ole lihapalaa pataan panna; mutta jahka tästä päästään huomispäivän iltaan! Olisipa ihme, jollei meillä silloin olisi muuta kuin pelkkää puuroa." Näin juteltiin edelleen työtä tehdessä.
Heti päivän tultua sai Pekka tyydyttää mielihalunsa, katsella ympäristöä. Oli tultu aukealle tunturin laelle, josta nuorten miesten hämmästyneiden silmien eteen levisi komea näköala. Tunturi kohosi toisensa takana lähellä ja kaukana, laaksoja ja kallioita, jäätyneitä järviä ja loppumattomia metsiä, mihin päin vain katseli! Oli päästy matkan päähän, ja aavistus sanoi, että täällä olisi hyvä olla. Lähimmällä naapuritunturilla näkyi kuin pieniä hyttysen kokoisia pilkkuja. Ne liikkuivat, vetäytyivät yhteen parviksi, sitten parvet taas hajaantuivat, ja taas ilmestyi uusia pilkkuja. Kaikki seisoivat ääneti ihmeissään, sitten Pekka huudahti: "Peuroja!"
Oliko mahdollista, että nuo sadat tummat pilkut olivat peuroja? Arveltiin, että niitä oli liian paljon. Täytyi mennä lähemmäksi saamaan siitä varmuutta. Huimaavaa vauhtia kiidettiin eteenpäin kepeillä suksilla kimaltelevaa hangen pintaa ja ylös lähimmän tunturin kuvetta. Ja katso! He eivät enää voineet epäillä, sillä mihin he vain katsoivat, näkyi tuoreita peurain jälkiä, ja päästessään tunturin harjalle he saattoivat helposti nähdä, että lähimmän tunturin kupeella kuljeskeli suuri peuralauma.
Suomalaiset olivat heti metsästyshimon vallassa. He tahtoivat heti päästä peurojen kimppuun, mutta heidän toverinsa ei sitä tuumaa hyväksynyt. Hän väitti, että ennenkuin he pääsisivät perille sille tunturille, johon hänen isänsä oli kehoittanut heitä asettumaan, kuluisi päivä loppuun. Hän oli luvannut seurata heitä sinne asti, ja sen hän tahtoi tehdäkin. Isälleen hän oli luvannut tulla pian takaisin, ja siksi hän nyt tahtoi jatkaa matkaa pysähtymättä, lisäten, että he luultavasti sielläkin tapaisivat peuroja. "Muutoin", lisäsi hän, "teillä on vielä koko kevättalvi edessänne. Kyllä siitä metsästyksestä ehditte vielä saada kylliksenne."
Pietari luuli sanoneensa enemmänkin kuin mitä tarvittiin hillitsemään suomalaisia sinä päivänä metsästämästä, mutta hänpä tunsi heitä liian vähän. Itsepäisyys on suomalaisen luonteenominaisuuksia. He kyllä myönsivät, että Pietarilla oli syytä niin sanoa, mutta he eivät tahtoneet kokonaan jättää metsästystä. "Mene sinä, Pekka", virkkoi Antti; "Pietari ja minä kyllä vedämme kelkkaa; kyllä sinä meidät tavoitat, ennen kuin meillä on nuotio valmiina illalla. Mene nyt vain, sanon minä", virkkoi hän uudestaan huomatessaan, että Pekka vielä arveli. "Ei sinun tarvitse meitä auttaa". — "No, kyllä me toimeen tulemme", vakuutti Pietarikin. — "Rakki", sanoi Pekka, "jää nyt Antin luo. Hyvästi nyt." Ja niin hän lähti viilettämään mäkeä alaspäin ja katosi pian metsään.
"Meidän täytyy kiertää pienemmän tunturin ympäri", virkkoi Antti. "Pohjoisen puolella kajastaa valoa; arvelen, että siellä päin tulemme tasaiselle maalle; annetaan mennä!"
Antti oli kumppaninsa keralla saapunut määrätylle tunturille ja saanut siellä nuotion valmiiksi; pata oli jo tulella kiehua pihisemässä. He olivat laskeutuneet havuvuoteelle ja tuumiskelivat, mihin Pekka oli joutunut. "Ehkä teimme väärin, kun annoimme hänen mennä yksin", tuumi Pietari. "Kenties hänelle on sattunut jokin onnettomuus." — "Ohoo, en minä sitä luule", vastasi Antti, "Pekka kyllä selviää vastuksista." — "Niin, kunhan vain ei hänelle kävisi samalla lailla kuin isän kumppanille silloin kun hän oli täällä viime kerran." — "No miten hänen kävi?" — "Sillä kertaa näet lumi oli löyhää. He saivat näkyviinsä peuralauman, joka tuli etelästä päin ja kulki pohjoista kohti. Silloin metsämiehet sopivat niin, että he kiipeävät tunturille, kaivautuvat lumeen ja siellä odottavat peurojen tuloa.
"Vuoren rinne oli jyrkkä ja lumi löyhää, niin että he pian hikeentyivät, ennen kuin pääsivät tunturille ja lumen sisään peittäytymään, ja sitten kului hyvän aikaa ennen kuin peuralauma tuli ampumamatkan päähän. Kun sitten isä ja setä ampuivat, ei Pietari Erkki ampunutkaan eikä tullut toisten ampumia otuksia katsomaankaan. Heidän täytyi lähteä katsomaan, mikä häntä vaivasi, ja tullessaan hänen luokseen he näkivät hänen makaavan. He kokivat silloin häntä herättää, mutta eivät onnistuneet. Hän oli ihan kuin kuollut, ja kuollut hän tosiaan olikin, vaikka ruumis oli vielä lämmin ja pehmeä. Niin se tapahtui, eikä ole meiltä sen koommin kukaan käynyt täällä tuntureilla."
Juuri kun Pietari oli lopettanut kertomuksensa, nousi Rakki pystyyn ja juoksi tiehensä. "No nyt Pekka on täällä tuossa paikassa", sanoi Antti, ja heti samassa Pekka tulikin raahaten suurta sutta, jonka hän huolimattomasti viskasi lumihangelle sanoen: "En päässytkään peuroja lähestymään ampumamatkalle, vaikka kaiken päivää yrittelin. Lopulta olin jo melkoisen lähellä, mutta silloin tämä peijakas hiipi luo ja säikytti peurat pois. Hengellään se kuitenkin sai sovittaa tyhmyytensä, kun sekautui minun metsästykseeni." — "Vai ei saadakaan peuranpaistia tänä iltana", tuumi Antti. "No, lohduta mielesi, Pekka! Istuudu, minulla on kaksi metsoa padassa. Tänne pojat nyt! Tulkaa! Täällä ei ole köyhyydestä tietoakaan!"
Erotessaan heistä seuraavana aamuna Pietari otti heiltä lupauksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuansa, he tulisivat hänen kotiinsa, ja jos tulisi ikävä yksin, he olisivat tervetulleet viettämään jonkin aikaa hänen luonansa. Tietenkin suomalaispojat tunsivat liikuttuvansa Pietarin puheesta. He vakuuttivat, etteivät unohda, mitä hän jo oli tehnyt heidän hyväkseen. Sitten he erosivat, ja nuorukaiset jäivät taas kahden.
Ensi työkseen he päättivät kyhätä jonkinlaisen asumuksen lähiajaksi. Tähän tarkoitukseen he valitsivat vuoren jyrkästä seinästä ulkonevan kallionkielekkeen, joka muodosti lujan ja vedenpitävän katon. Kahdelle sivulle rakennettiin seinä, kolmas sivu jätettiin avoimeksi ja siihen tehtiin nuotion sija. Kun lumi oli lakaistu pois ja lattia, joka samalla oli makuusijana, peitetty havuilla, metsämiehillä oli omasta mielestään varsin mukava ja hauska pieni koti. Tavaroitansa he, suomalaisten tapaan, eivät säilyttäneet asuinhuoneessa eikä aitassa, vaan piilottivat ne onttoihin puihin ja kallionkoloihin, joista kukaan ei voinut niitä löytää heidän poissa ollessaan.
Kun he illalla neuvottelivat tuumistaan ja tulevaisuuden aikeistaan, lausui Pekka, ettei peuroja ollut helppo lähestyä; mutta kun he vain saisivat yhden ammutuksi, hän kyllä tietäisi keinon, miten saataisiin useampia. Antti arveli, että he voisivat ajaa peurat alas tuntureilta. Kun ne joutuisivat pehmeään lumihankeen, niitä kyllä voisi ajaa kuin hirviäkin. Saisipahan nähdä, kun niitä on ajanut, miten se kävisi päinsä. Aluksi täytyi koettaa saada ammutuksi muutamia lintuja, jottei jauhoja kuluisi liiaksi.
Ensimmäisen metsästysretkensä he kuitenkin tekivät korkealle tunturille katsellakseen ympäristöä ja etsiäkseen peuroja. Koko joukon he niitä näkivätkin. Lauma kulki syömässä syvässä laaksossa, jossa vielä oli vähän metsää. Nuorukaiset päättivät heti koettaa päästä ampumamatkalle. Antin oli jäätävä paikalleen, kunnes hän näkisi Pekan päässeen toiselle tunturille. Silloin hänen piti laakson alapäästä lähestyä peuroja ja ahdistaa niitä rinnettä ylöspäin. Jos se onnistuisi, saisi Antti ampua, se näytti heistä selvältä.
Kun Pekka näkyi määräpaikalla, lähti Antti liikkeelle ja oli pian ehtinyt lähelle peuroja. Silloin hän jätti sukset pois ja koetti ryömien lähestyä laumaa, joka hitaasti kulki laaksoa ylöspäin, kuitenkin siksi joutuisasti, että Antilla oli täysi työ seuratessa eikä hän niitä kuitenkaan saavuttanut. Hän alkoi jo kyllästyä ja yritti näyttäytyä saadakseen sillä tavoin peurat säikytetyksi syöksemään ylämäkeen; mutta silloin lauma hiljensi kulkuaan ja Antti pääsi lähemmäksi. Mutta samalla peurat jostakin syystä, mitä hän ei voinut käsittää, äkkiä hypähtivät, seisahtuivat silmänräpäykseksi ja porhalsivat heti sen jälkeen yhtenä rykelmänä suoraan häntä kohti. Ei viipynyt kauan, ennen kuin hänen pyssynsä paukahti. Lauman etunenässä juokseva peura kaatui hengetönnä lumihangelle. Nyt Antti nousi seisomaan ja päästi suuren huudon. Peurat kääntyivät äkkiä pakenemaan pitkin laaksoa ylöspäin ja syöksyivät nopeasti kuin tuuli eteenpäin. Antti huomasi nyt, että hänen luotinsa oli sattunut toiseenkin peuraan, joka turhaan ponnisteli seuratakseen laumaa. Hän panosti pyssynsä joutuisasti ja oli tuskin ehtinyt sen tehdä, kun näki koko lauman vielä kerran syöksyvän alas laaksoa alamäkeen. Ne hajaantuivat joka haaralle ja kokivat päästä pois ahtaasta laaksosta. Suurin osa kulki kuitenkin Antin ohitse, ja nyt hän ennätti valita yhden suurimmista ampuakseen sen. Kun se kaatui melkein hänen jalkojensa eteen häneltä pääsi ilohuuto ja vielä toinenkin, kun hän näki ensimmäisestä laukauksestaan haavoittuneen sarvipään, jota Rakki ahdisti, kaatuvan vähän ylempänä laaksossa. Kiireesti hän sai sukset jalkaan ja riensi paikalle. Mutta ennen kuin ehti perille, hän näki Pekan tappavan keihään pistolla tuon haavoittuneen otuksen. "Jumalan kiitos, Antti!" sanoi tämä; "minä näin koko tapauksen. Me saimme neljä peuraa. Alku on hyvä. Niinhän sinä olit ovela kuin jos olisit kaiken ikäsi ajanut ja hiipien vaaninut peuroja." — "Ammuitko sinäkin, Pekka, tuolla ylhäällä?" — "Ammuin; mennään nyt sinne ja raahataan se tänne, niin saadaan kaikki saaliit samaan paikkaan."
"Mitä sinä Pekka ajattelit, kun sanoit että meidän piti nylkeä peura?" kyseli Antti heidän istuessa lepäämässä raahattuaan kaikki peurat samaan paikkaan. — "Näetkös", virkkoi Pekka, "isä kertoi kerran vanhalle metsämiehelle, joka oli meidän matkassamme, että kaukana pohjoisessa metsästäjät tavallisesti piilottautuivat peurannahkaan, johon he olivat asettaneet pään ja sarvet, ja siten he pääsivät konttaamaan keskelle peuralaumaa, niin etteivät elukat heitä huomanneet. Ne luulivat heitä oikeiksi peuroiksi, kunnes niillä äkkiä oli nuoli sydämessä."
"Vai kertoi hän niin: ehkäpä se luonnistuisi meillekin", tuumi Antti; "koetetaankos?" — "No, jos niin tahdot; meidän täytyy sitten nylkeä nahka niin, että se avataan takapuolelta; nahka jää sitten eheäksi; pääkallon ja sarvet jätämme paikoilleen."
Muutaman päivän kuluttua nahat olivat valmiit ja pojat olivat kovin innokkaita koettamaan onnea. Ryömiminen oli kuitenkin hyvin vaivalloista, ja peurat kulkivat poispäin. He eivät päässeet ryömimään niin nopeasti kuin ne kulkivat. Toiset peurat eivät kammonneet noita väärennettyjä tovereitaan, mutta eivät liioin päästäneet heitä liian lähelle. He olivat olleet liikkeellä kaiken päivää ja rupesivat jo kyllästymään, kun iltapuolella muutamia peuroja juosta hölkötteli suuremman lauman jäljessä. Kun ne tulivat lähelle noita valepeuroja, ne seisahtuivat osoittaen selvästi levottomuutta. Mutta ne olivat tulleet jo liian lähelle ja kaksi niistä menetti henkensä huolimattomuutensa takia. Noustessaan pystyyn Antti sanoi Pekalle: "Peurat ovat viisaampia kuin minä luulinkaan; tämä ei vetele." — "Eipä näy vetelevän, minä arvelen niinkuin sinäkin, että ne vainuavat suomalaiset. Parempi on vaania niitä lumeen hautautuneena". — "Kenties", tuumaili Antti, "kuitenkin se on vaivalloista hommaa. Vilua täytyy kärsiä; ja sitten saa ehkä ampua yhden laukauksen, ja samassa ovat kaikki peurat tiessään."
"Tässäpä on oikein iso honka", huudahti Pekka, "sen me otamme." Ja sitten he alkoivat kumpikin omalta puoleltaan hakata puuta poikki. Pian tuo ikivanha puu kovasti ryskyen kaatui maahan. "Kas nyt", virkkoi Pekka, "me halkaisemme tästä kappaleen, siitä teemme kannen liha-astiaamme, ja sitten katkaisemme ja koverramme ontoksi rungon sitä mukaa kuin tarvitsemme tilaa." — "Se käy hyvin. Jahka nyt saamme tämän suuren möhkäleen ontoksi latvaan asti, niin siihen kyllä mahtuu lihavaroja meidän tarpeeksemme moneksi vuodeksi."
"Nyt riittää", sanoi Pekka pyyhkien hikeä kasvoiltaan. "Tähän kyllä mahtuu paljon lihaa. Tuodaan nyt lihat tänne ja otetaan suolapussi esille. Kyllä tästä hyvä tulee", sanoi hän, kun lihat oli pantu astiaan suolaan. "Nyt pannaan kansi päälle ja sidotaan se kiinni vitsaksilla, niin eivät ketut eikä sudet vie meiltä palaakaan. Kun lumi sulaa pois, peitämme koko hongan sammalilla; silloin voimme olla siitä varmat, ettei kukaan ruotsalainen keksi meidän säilytyspaikkaamme. Ehkäpä joku suomalainenkin menee ohi sitä huomaamatta. No nyt, Antti, olemme tänä keväänä tarpeeksi pyydystäneet peuroja. Nahoista ei saa paljon hintaa; meidän täytyy keksiä muuta ansiota."
"No mitä sitten?" — "En tiedä, mutta kuljeskellaan täällä vuoristossa, niin saamme nähdä; ja totta kai lumikin kohta vähenee ja elukat rupeavat liikkumaan. Kuten sanottu, pistäydytään pohjoisessa päin, niin saamme nähdä, minkä näköistä maailma siellä on. Emmehän liene mitään unohtaneet", kysäisi Pekka ja katseli tarkastellen varastopaikkaa. "Olemme kyllä", sanoi Antti, joka jo oli ulkopuolella, "unohdamme odottaa soveliaampaa ilmaa. Ei nyt maksa vaivaa lähteä liikkeelle: kuule, Pekka, saamme sadetta. Tulepas ulos, niin näet. Sumua jo nousee tuolla tuntureilla, ja tuolta kohoaa iso pilvi. Tuntuu suojaavan, ja koetapas: tuoltapäin tulee lämmin tuulen henki. Rakki, mene vain takaisin sisään! Kas niin, tuossa jo tipahti sadepisara! Ei tänäpäivanä ole ajattelemistakaan lähteä ulos. Puolen tunnin kuluttua sukset jo takertuvat lumeen, sitten ollaan kiinni kuin tervassa." — "No sitten meidän täytyy odottaa", vastasi Pekka, "mutta pitkälliseksi käy sisällä istuminen, kun on täysin levännyt ja varustautunut liikkumaan."
Sitten nousi sumu, joka verhosi koko tienoon. Alkoi sataa; sumu tiheni ja sade kävi yhä rankemmaksi. Isoina paakkuina putoili lunta lähimpien puiden oksilta; etemmäksi ei voinut nähdä mitään. Suojelevalta kallionkielekkeeltä tippui ja lorisi vettä. Tuon tuostakin tuli tuuliaispää, joka tuprautti sekaisin tuhan, noen ja tulikipinät ja lykkäsi savua varastoaittaan. Metsä huokui raskaasti ja ikivanhat puut notkistuivat tuulessa; oli niin ikävää kuin ikänä olla taisi.
Oli monta päivää odotettu kaunista säätä, mutta eipä vielä näkynyt ilma ylenevän. Antti oli ottanut kätköistään kimpun hevosenjouhia, jotka hän nyt viskasi Pekalle. "Puno, Pekka, meille ongensiimoja ja linnun ansoja. Kohta tulee kevät. Se on minulle liian hienoa työtä. Minä menen ulos hakkaamaan uuden pölkyn nuotioon, sillä kohta tämäkin päivä loppuu." Ja sitten tuli pimeä, ja sade pieksi yhä rajummin kivikattoa heidän ruvetessa makuulle.
Äkkiä metsänkävijämme heräsivät hirmuiseen jyrinään. Jyrisi ja paukkui, niin että kalliokin vapisi. Jyrinä tuli yhä lähemmäksi ja oli jo tuossa tuokiossa heidän päänsä päällä. Kalliopaadet tutisivat, nuotio tupsahti ilmaan ja säkenet ja savu täyttivät vuoren onkalon. Yhtä pian kuin oli alkanut jyrinä loppuikin ja pimeys vallitsi pienessä metsäasunnossa, jota yöksi viritetty nuotio vastikään oli valaissut. "Antti!" huudahti Pekka. "Ohoi!" kuului vastaus. "Oletko vahingoittumaton?" — "Olenpa niinkin", vastasi toinen huolettomasti. "Herran nimessä, mitä ilvettä tämä oli?" — "Eipä mitään ilvettä. Saammepa kiittää onneamme, kun olemme säilyneet vahingoittumatta. Lumivyöry on kulkenut meidän päällitsemme. Koetetaan saada tulta. Pelkään, että me olemme täällä vankeina; täällä on kovin pimeä." Antti kuului haparoivan muutamia päreitä, ja kun hän ne oli löytänyt, hän sai pian tulen sytytetyksi. He nousivat kumpikin seisoalleen. Hetkisen he tuijottivat hämmästyneinä, kunnes Antti viimein virkkoi: "Niin on kuin sanot, Pekka; ja totta tosiaan olemmekin satimessa. Mutta ulos tästä täytyy päästä, ole siitä varma"; sitten hän pani pois palavan päreen ja syöksyi lumiseinää vasten, johon hän tunki toisen väkevistä olkapäistään. Lumiseinä antoi vähän matkaa myöten; hän alkoi silloin voimakkain käsin repiä lunta, niin että se ryöppysi ylt'ympäri. Pekka taas oli tarttunut suksisauvaansa ja pistänyt sen lumeen niin pitkälle kuin se meni. Ensin lumi teki vastusta, mutta sitten sauva hurahti helposti lävitse, ja hän sanoi: "Ole huoleti, Antti; seinä ei ole paksu. Tule tänne ja nouse minun hartioilleni; lumiseinä on lähinnä kalliota ohut: pian sinä sen saat puhkaistuksi." — "Ohoi", virkkoi Antti kovasti ähkien; "se jo antaa myöten; tunge eteenpäin, Pekka, tällä kohdalla!" ja samalla Antti kaatui suulleen. "Jo on tie täällä auki!" huudahti hän. "Hyi, kun jo melkein pelkäsin, että jäisimme tänne, kunnes kevätaurinko olisi sulattanut tien auki", ja samalla hän ryömi takaperin aukosta, joka oli puhjennut lumeen. "Jumalan kiitos, ettei lumi voinut pysähtyä tälle paikalle, vaan luisti tunturia myöten alemmaksi! Se olisi voinut haudata meidät alleen niin, ettemme olisi koskaan enää nousseet ylös."
"Antti, raivataan pois lumiseinä", sanoi Pekka, "ja pidetään huoli, että saamme taas tulen viritetyksi." — "Tuli ensin, seinä sitten", sanoi Antti tarttuen kirveeseen ja meni ulos lumessa olevasta aukosta.
Kului pitkä aika, ennen kuin hän palasi takaisin mukanaan puita, jotka hän heti sytytti palamaan. "Tuleepa olemaan hauska nähdä, millaista tuolla meitä alempana on, jahka päivä selvenee. Luulen melkein, että metsä on poissa." "Anna lumiseinän olla paikallaan; täällä tulee lämpöisempää kun se on kohdallaan. Tässä pimeässä emme saa nuotiotakaan sytytetyksi; täällä ei ole honkiakaan lähellä; asetu alallesi ja ole huoleti. Minkähän luulet olleen tähän syynä?" — "Varmaankin sade ja suojailma sai lumen irtautumaan tässä ylempänä tunturin jyrkimmällä kohdalla, ja kun se kerran joutui liikkeelle vyöry kasvoi kasvamistaan, kunnes seisahtui vasta laakson pohjalla."
Ja niin asia olikin. Suomalaisen selvä käytännöllinen ymmärrys ei pettänyt. Unta ei tänä yönä ollut enää ajatteleminenkaan. Aamun odottaminen koetteli kärsivällisyyttä, sillä vieläkin oli paksu sumu ja satoi rankasti. Tuli kuitenkin vihdoin päivä, ja nyt he kauhistuneina saattoivat nähdä lumivyöryn aiheuttaman hävityksen. Kallionkielekkeen yläpuolelta oli kaikki lumi poissa. Sen mukana oli seurannut kiviä, soraa ja pieniä pensaita. Leveä musta juova osoitti, mistä lumivyöry oli kulkenut. Heidän luolansa alapuolella oli hirveän näköistä. Metsä oli kuin lakaisemalla pois pyyhkäisty; siellä täällä vain jokin vanha honka ojenteli oksiaan syvästä lumesta, jossa pienemmät puut makasivat sikin sokin sulloutuneina, ja laakson pohjalla oli lunta pisimmän puun korkeudelta.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä hämmästyksestä nähdessään kauhean hävityksen, kunnes Antti virkkoi: "No, Pekka! Hyvästi nyt meidän peuranlihavarastomme! Ei se tule näkyviin ennen kuin kesällä."
Antin puheeseen ei Pekka vastannut mitään; hän vain katseli tarkkaan sitä paikkaa, jossa tiesi heidän suuren honkansa olevan. "Katsotaanpa, Antti. Minä luulen, että se on säilynyt, sillä ne hongat, jotka olivat sitä lähellä, ovat vielä pystyssä." — "Tunnetko sinä sen, Pekka, vielä?" — "Tunnen kyllä, ja tunnet sinäkin. Etkös näe tuon suuren kuusen katkenneita oksia? Meidän honkamme ne katkaisi kaatuessaan. Tulepas nyt." Sitten he menivät paikalle ja huomasivat ilokseen, että heidän lihansäilytyspaikkansa oli vahingoittumatta. Lumivyöryn syrjä oli vain vähän sipaissut sitä ja siirtänyt tuota jättiläispuuta pikkuisen matkaa.
"Huh, huh!" päivitteli Antti, "ei enää koskaan asetuta jyrkkien tunturien rinteelle. Tämähän oli vallan hirveätä. Parasta kaiketi lienee, että muutamme pois alamaahan." — "Ei vielä, tänä vuonna meillä ei ole enää mitään pelättävää; onhan maa meidän yläpuolellamme ihan paljaana. Ei, pannaan vain asunto kuntoon ja hinataan nuotiopölkkyjä nyt, kun emme voi muutakaan toimittaa. Minä arvelen, että kun on niin vedenpitävä katto kuin meidän, sille on vielä annettava arvoa, eikä kuiva paikka ole pois tieltä." — "No olkoon kuten tahdot", sanoi Antti, ja sitten ryhdyttiin raivaamaan lunta pois ja tekemään uutta nuotiota.
Ilma ei muuttunut moneen päivään. Lumi aleni ja mätäs toisensa jälkeen pisti esiin mustan päänsä, puut puhdistuivat lumesta, ja kerran aamulla noustessaan makuulta nuorukaiset kuulivat kaukaista kohinaa. "Koski", virkkoi Pekka, "tulva alkaa; jäät ovat lähtöä tekemässä." Päivän mittaan kohina koveni kovenemistaan, ja iltapäivällä oli laakso heidän alapuolellaan veden vallassa. Paksun lumisulun yläpuolelle oli muodostunut pieni järvi, ja alhaalta lähimmästäkin laaksosta kuului veden kohinaa.
Niin he sitten eräänä aamuna heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa; taivas oli kirkas ja sumu hälvennyt. Nyt he kiiruhtivat kiipeämään tunturin ylimmälle laelle. He hämmästyivät muutosta, sillä mihin ikinä kääntyi katsomaan, oli äsken vielä luminen metsä tummana ja totisena, samalla kuin korkeilla tuntureilla hohteli häikäisevän valkoinen lumipeite ja heidän oma tunturinsa oli kovan jään kattama. "Kuule, Antti, tällaista emme ole ennen nähneet", sanoi Pekka. "Ja katsopas, katso, Antti! Tuolla lentää hanhia. Kas nyt ne laskeutuvat tunturin laelle! Istukaa vain rauhassa, ei teitä kukaan häiritse. Tule nyt, Antti, minä tahdon mennä kotiin ja ulos taas. Minä olen niin hyvällä mielellä, mutta en tiedä itsekään siihen syytä!"
"Hyh!" huudahti Pekka heti samassa, "näetkö noita ilkiöitä?" Samalla hän osoitti susilaumaa, joka pitkänä jonona käveli tunturin alareunaa. "Ne tulevat tännepäin. Joutuin nyt noutamaan peurannahkamme! Koetetaan narrata susia. Ehkä se onnistuu paremmin kuin peurojen petkuttaminen. Joudu, Antti! Minä vihaan noita verenhimoisia petoja." — "Huhhei! siihen toimeen minäkin yhdyn", ja sitten metsämiehet riensivät kotaansa. "Hiljaa, Rakki, pysy aloillasi! Sinä et pääse mukaan", sanoi Pekka, ja sitten he riensivät takaisin vuoren huipulle.
Sudet olivat tunturille pääsemäisillään, kun nuorukaiset, peurannahat yllä tulivat näkyviin kontaten ja koettaen tehdä itsensä niin huomattaviksi kuin suinkin. Sudet eivät näkyneet heitä havaitsevan, kunnes lauman etunenässä kulkeva vanha johtajasusi äkkiä kyykistyi maahan ja alkoi ryömiä. Toiset tekivät samalla tavalla; mutta tultuaan notkoon ne näkyivät äkkiä hajautuvan ja rupeavan kiertämään. Pekan hiljaiseen nauruun yhtyi Anttikin.
He konttasivat yhä eteenpäin aina väliin seisahtuen kuin ruohonhakuhommassa. Susista näkyi sillein tällöin vain vilahdus niiden siirtyessä kivien välillä, joiden takana ne väijyivät. "Pidä varasi!" kuiskasi Pekka. Tuskin oli tuo sana lausuttu, kun sudet aivan kuin komennon mukaan syöksyivät peuroiksi luulemiaan kohti. Mutta silloin nämä äkkiä nousivat pystyyn. Sudet seisahtuivat juoksussaan, mutta luisuivat vuoren rinnettä alas iljanteella. Yht'aikaa pamahti kaksi pyssynlaukausta, ja kaksi lähinnä olevaa sutta kaatui ulvahtaen maahan.
"Hurraa, Pekka!" huudahti Antti; "tällä kertaa olimme me kavalampia kuin Karjalan metsämiehet. Sitä temppua ei saa jättää vast'edeskään käyttämättä. Se oli oikein teille, senkin ulvovat pitkähännät, jotka olette koko talven säilyttäneet turkkinne; mutta ettepä ole ennen sattuneet suomalaisten kohdalle. Hei, Pekka; tämän suden päänahasta tahdon tehdä isälle lakin; sinä saat tehdä Heikille."
"Ota sinä nyt sutesi, minä otan omani, ja mennään takaisin kotiin. Päivä kuluu pitkälle, aurinko lämmittää ja hanki pehmenee. Lähdetään nyt."
Kun he palasivat kojuunsa, vastaanotti Rakki heidät vihaisesti muristen, niskakarvat pystyssä. Se ei pitänyt susista enempää kuin sen isännätkään, mutta nähdessään pedot kuolleiksi, se vähitellen rauhoittui.