20. MAJAVANPYYDYSTÄJÄT.
Aurinko paistoi tuona ensimmäisenä kevätpäivänä lämpimästi ja ilma oli lauhkea. Lumi suli nopeasti, yhä kovemmin kohisi koski ja laaksoon lumipadon yläpuolelle syntynyt lampi kasvoi vain suuremmaksi. Nuorukaiset, jotka puuhasivat susien nyljennässä, eivät huomanneet mitään ennenkuin raju kohina, pauke ja ryske veti heidän huomionsa ja sai heidät katsomaan laaksoon. Ja sielläkös oli elämää ja vilkettä! Lumi, puut ja pensaat kohoilivat ja laskivat laineiden tavoin: lammikosta lähtevä puro oli syönyt aukon lumipadon lävitse ja vei sen nyt mukanaan. Koko laakso oli kuin ilmi elossa. Ryske ja kohina muistutti lumivyöryn pauhua.
Nuorukaiset seisoivat äänettöminä ihmetellen veden voimaa. Sellaista he eivät olleet ennen nähneet eivätkä ajatelleetkaan. Vuorotellen tuli lauhkeita ja kylmiä tuulahduksia. "Tämä ennustaa kevättä", sanoi Pekka. Kun aurinko laski ja kuvasi tunturit sinisenpunertaviksi, sanoi hän: "Ihmeellistä on oleskella täällä tunturiseudulla. Täällä viihdyn hyvin; mennään huomenna katsomaan koskea."
Ennenkuin aurinko vielä kultasi tunturien huippuja, olivat reippaat nuorukaiset jo matkalla. Yöllä oli kylmennyt, sukset luistivat hyvin ja Rakki hyppeli iloissaan kilpaa eteenpäin kiitävien metsämiesten kanssa. "No, Rakki, näytäppä nyt, löydätkö tänään mitään! Hae nyt!" ja sitten porhallettiin halki laakson pauhaavaa koskea kohti.
Pian oli tultu kosken rannalle. Vesi kohisi ja kuohui vaahdoten kivien ja kallioiden ympärillä; oli kuin koski olisi iloinnut jälleen saavuttamastaan vapaudesta. "Kuule, Antti, nyt lähdetään alas virtaa myöten; meidän pitää kulkea joen vartta järven rantaan asti. Minun tekee mieleni nähdä sekin", sanoi Pekka. "Tuolla alempana on suvanto; siellä jää on vielä lujaa. Mennään jäälle. Kuulepas Rakkia! Se on jo rannassa ja haukku kuuluu karkealta. Joudutaan!"
Päästyään virran jäälle pojat kuulivat Rakin haukkuvan lähellä rantaa. Koira oli yhdessä kohden ja haukkui äkäisenä. "Mitähän se on täällä löytänyt? Katsotaanpa." Koira seisoi rannalla, kolossa puun juuren alla ja kaivoi käpälillään. "Ei se iso elukka ole. Kolo on pieni. Pistetäänpä sinne suksisauvoillamme." Kun pojat pistivät sauvansa koloon, kuului sisästä kiukkuinen murina, ja Pekka huudahti: "Saukko! Pidä varasi nyt, Antti. Minä ajan sen ulos, jotta saat sen tapetuksi."
Sitten Pekka tarttui kirveeseen ja raivasi pois jään ja mullan kolon takaa, missä saukko oli. Nyt hän pisti sauvansa sisään ja samassa saukko syöksyi ulos niin arvaamatta, ettei Antti ehtinytkään pistää sitä kuoliaaksi. Saukko oli jo jäällä, kun Rakki sai sen kiinni. Pekalta pääsi iloinen nauru. "Muistatkos näätää, joka meidän piti ampua, kun Taneli-ukko oli mukana? Sinä olit liian hidas." Mutta samassa Antti iski keihäällään. Kuului kova vinkuna, ja hän nosti keilhäänkärkeen tarttuneen ylös. "Mitäs nyt sanot, Pekka?" nauroi Antti vuorostaan. "Nämä olivat pariskunta, joka oli aikonut asua ja elellä tässä virrassa, ja kalojen pitäisi olla hyvillään siitä, että me tulimme tänne. Mutta katsohan, Pekka, Rakista vuotaa verta! Katsopas, mikä sitä vaivaa." Pekka riensi "parhaan ystävänsä" luo, joka vielä oli saukon kimpussa pidellen sitä kiinni. "Ei Rakilla ole mitään vaaraa", rauhoitti Pekka. "Onpahan vain naarmu kuonon poikki; mutta se on kyllä syvä. Olipa tämä iso saukko! Kyllä se osasi purra, mutta nyt se on meidän. Nyljetään kumpikin saukkomme. Nahat kuljetamme helposti mukanamme."
He jatkoivat matkaa virtaa alaspäin, kunnes näkivät sen mutkassa levenevän lammen tapaiseksi. Äkkiä nuorukaiset jäivät seisomaan kuin kiinnikasvaneina, sillä heidän hämmästyneitten silmiensä edessä näkyi majavan pesiä toinen toisensa vieressä, niin pitkälle kuin katse kantoi pitkin virtaa.
"Käännytään takaisin ja hiivitään metsän läpi, ettemme säikytä noita elukoita. Täällähän näkyy olevan kokonainen kaupunki. Varmaankaan ihmiset eivät ole täällä koskaan hätyyttäneet majavia, koska niitä on näin paljon yhdessä paikassa. Tämä oli onni. Kierretään nyt koko seutu."
Auringonlaskun aikana nuorukaiset olivat pienen saaren rannalla, joka oli vastapäätä virran suuta jokseenkin suuressa järvessä, ei varsin kaukana majavien yhdyskunnasta. He istuivat kaatuneen hongan rungolla jutellen.
"Kas niin me teemme", sanoi Pekka. "Saaressa kasvaa tiheää metsää ja puut ovat niin lähellä toisiaan, että vain töin tuskin pääsee tunkeutumaan läpi. Tuonne tiheään viidakkoon raivataan aukea, rakennetaan sinne maja ja asutaan siellä koko kesä. Ihan varmaan saamme pyydetyksi suuren joukon majavia. Talvella lähdemme sitten myymään niiden nahkoja ja hajupussia ja tulemme rikkaiksi, ja sitten etsimme käsiimme omaisemme ja autamme heitä."
"Niin, niin on hyvä. Lähdetään nyt kotiin. Huomenna ryhdymme työhön, niin että saamme huoneen valmiiksi siihen mennessä, kun virta luo jäänsä ja majavat lähtevät liikkeelle. Sitten laitamme loukkuja, ja saatpa nähdä, että olen miettinyt sitä asiaa jo edeltäpäin. Sinä et ollut Tanelin ja minun kanssani majavia pyytämässä, mutta hän sanoi silloin minulle sellaista, jota en ole unohtanut; saatpa nähdä."
Jo seuraavana päivänä olivat kirveet saaressa heilumassa, metsänkävijät kaasivat puita ja raivasivat tilaa tulevalle asunnolleen. He tekivät työtä uutterasti. Ensimmäisen kirkkaan ja lämpimän päivän jälkeen ei kevät suurestikaan edistynyt. Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi kylmästi, taivas oli pilvessä. Aurinko ei jaksanut sulattaa lunta, yöt olivat tyynet ja kylmät, lumen sulaminen kävi hyvin hitaasti eikä kosken kohina ollut enää varsin kova. Hanhia ei enää lentänyt pohjoista kohti, mutta kurjet olivat tulleet ja kirkuivat kovasti joka aamu, ja niitä säestivät kuhertelevat teeret.
Työtä kesti yhä vain, kun Antti eräänä päivänä viskasi pois kirveen sanoen: "Kuule, Pekka, minä olen kyllästynyt puolisuolaiseen peuranlihaan; minun tekee mieleni metsästämään; ei tämä kelpaa!" — "Älä huoli, emme vielä ryhdy siihen. Jatka nyt vain hetkinen; minä tulen pian takaisin."
Pekka nousi suksille ja lähti hiihtämään järven poikki suolle päin. Palatessaan hän virkkoi: "Tule mukaan nyt, huomenna saat muuta kuin peuranlihaa." Sitten he menivät virran suulle, jossa oli avovettä. Jään reunaa pitkin he hakkasivat pieniä reikiä, ja Pekka virkkoi: "No, Antti, ota nyt koukkusi esille. Tässä ovat minun koukkuni", ja sitten hän otti sammaltukosta esille muutamia sammakoita, jotka oli pyydystänyt suolta lähteen ympäristöltä.
"Ohoh!" sanoi Antti iloisesti, "tuotapa en tullut ajatelleeksi. Oletpa sinä kekseliäs, vaikka olisit voinut keksiä tuon asian ennemmin; mutta ehkä ei tässä järvessä olekaan haukia." — "On kyllä, minä näin kaksikin ensimmäisenä päivänä, kun olimme täällä. Auringonpaiste oli ne houkutellut esille. Saatpa nähdä, että täällä on niitä petoja kyllä enemmänkin; harvoin niitä puuttuu mistään järvestä."
Seuraavana aamuna Pekan aavistus kävi toteen. Koukkuihin oli tarttunut monta haukea ja madetta. Nyt oli syötävää useaksi päiväksi, ja hyvä onni kehoitti jatkamaan kalastusta.
Eräänä iltana alkoi sataa lunta. "Nyt mennään kotiin", sanoi Antti; "paha ilma on tulossa; tässä ei kelpaa olla taivasalla. Meidän on mentävä majaamme." — "No, olkoon menneeksi, mutta sitten sinä taas saat peuranlihaa!" — "Luulenpa, että se maistuu taas hyvältä, sitä paitsi arvelen, että ehkä tapaamme kotimatkalla muutaman linnun."
Ja paha sää tulikin; ensin pyryilma ja myrsky ja sitten lauhaa säätä, sadetta, sumua ja taas sadetta. Metsästystä ei ollut ajatteleminenkaan, sillä lumi oli pehmeätä ja puoleksi sulaa, niin ettei metsässä voinut liikkua millään tavalla; syötiin vain ja maattiin.
Eräänä aamuna pojat kuitenkin heräsivät auringon kirkkaasti paistaessa, taivaan selkeänä sinertäessä; koski kohisi ja lintuset piipittivät — sir, sir! Sehän oli kevään ennustaja metsäseuduilla: peipponen! "Nyt ylös!" huudahti Pekka. "Kuulitko?" — "Kuulin kyllä; Jumalan kiitos, nyt tulee hauska elää! Minun täytyy lähteä jäälle pelastamaan koukut, ennen kuin virta syö jään pois. Tuletko mukaan?". — "En, minun tekee mieleni tunturille. Älä huoli minusta; ota Rakki mukaasi; tahdon mennä yksin." — "Vai niin, onko taas Mikkelin Niko-pappi mielessäsi? Hyvästi sitten. Missä tapaamme?" — "Täällä", sanoi Pekka ottaen sukset olalleen ja lähti nousemaan vuorelle.
"Pekalla oli mielessä jotakin, jota ei helposti ymmärrä", puheli Antti yksinään. "Parasta antaa hänen mennä. Hei, Rakki, lähdetäänpä liikkeelle nyt." Sitten hän antoi suksien luistaa alamäkeen sellaista vauhtia, että Rakilla oli täysi työ seurata perässä; pian hän oli korjannut sekä kalanpyydykset että saaliin, jonka jälkeen hän suuntasi kulkunsa korkealle metsäiselle mäelle kappaleen matkan päähän järvestä.
Saavuttuaan vuoren huipulle Pekka istahti silmäilemään ylt'ympäri leviävää avaruutta. Pian hänen päänsä vaipui, hän painoi kädet silmilleen ja kyynärpäät polviin nojaten istui kauan liikkumatta. Mitä hän ajatteli, sitä saattoi aavistaa ainoastaan se, joka itse on nuorena, voimakkaana ja vapaana yksin oleskellut suurenmoisella tunturiseudulla.
Pekan herätti mietteistä Rakin haukunta. Se kuului kajahtelevan tasaisesti, niin että hän päätti, että koira oli löytänyt jonkin eläimen kauempana metsäkunnaiden takaa. Hän sieppasi sukkelaan sukset allensa ja suuntasi kulkunsa sinnepäin, mistä koiran haukunta kuului. Joutuaksensa pikemmin hän kiersi tiheän viidakon ja hiihti vuoren aukeaa harjannetta, kunnes tuli koiran kohdalle. Rakki oli saanut otuksen ahdistetuksi seisahtumaan metsän reunaan. Nyt hän kiiti suoraan kuin haukka rinnettä alas otusta kohti ja näki ison komean karhun loikkivan aukean paikan poikki metsään. Hän ampui heti, ja karhu kaatui kuolettavasti haavoittuneena hangelle. Muutama heikko mörähdys, muutama kuolinkamppailun nytkähdys, sitten karhu makasi hengetönnä. Kun Rakki kuuli Pekan ampuvan ja näki karhun kaatuvan, se päästi iloisen ulinan ja iski kerta toisensa perästä hampaansa kontion karvaiseen turkkiin. Pekkakin ilmaisi ilonsa äänekkäästi huutaen: "Antti, Antti, ohoi! Tänne päin! Ohoi!" Mutta Antilta ei kuulunut mitään vastausta, ja Pekka taukosi huutamasta. "Hän on kaukana jäljessä päin", arveli Pekka itsekseen, "eikä kuule huutoa suksien kahinalta. Kyllä hän tänne osaa, kun seuraa jälkiä. Parasta lienee, kun nyljen kontion niin kauan kuin se vielä on lämmin", jatkoi hän yksinpakinaansa, ja sitten hän ryhtyi karhua nylkemään. "Onpas tämä oiva otus. Missäs sait sen eteesi. Rakki? Mutta miksi ei Antti tule? Ohoi, Antti!" — Ei kuulunut mitään vastausta.
"Olisikohan karhu haavoittanut häntä?" Kun tämä ajatus johtui Pekan mieleen, hän aivan tyrmistyi. "Eihän toki, siinä tapauksessa Rakki ei olisi häntä jättänyt. Jokin muu on siihen syynä. Minun täytyy lähteä järven rantaan; siellä hän paremmin kuulee minun ääneni." Ja sitten hän viskasi lujasti kokoon käärityn karhun nahan hartioilleen ja painui järvelle päin. Perille tultuaan hän koetti vielä kerran keuhkojensa voimaa, ja nyt hän iloksensa kuuli Antin vastauksen, joka oli melkein kuin röhkimistä. Ilomielin Pekka huusi vielä uudestaan, mutta ei kuullut vastausta, jolloin hän hiihti heidän majaansa saarelle. Siellä häneltä pääsi ilohuuto, sillä siellä oli iso karhunpenikka, jota Rakkikin katseli ihmetellen. "Ymmärrätkös, Rakki, tätä?" Rakki ei siihen osannut vastata muuta kuin huiskuttaa pitkää häntäänsä. "Niin, Rakki, auringonpaisteella meillä on hyvä onni; viime auringonpaisteella me saimme saukot ja tänään kaksi karhua. Nyt mennään Anttia vastaan. Tule, Rakki! Tässä on hänen jälkensä, kyllä hänet helposti löydämme."
Ja sitten Pekka tunkeutui viidakon halki järven rantaan. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun jo seisahtui. Tuollahan Antti jo oli hiljaa tulossa jäätä myöten; mutta hän oli melkoista leveämmän ja suuremman näköinen kuin ennen. "No, Rakki, niin totta kuin elän, niin siellähän se tulee ja tuo vielä yhden karhunpenikan lisäksi! Ohoi, Antti!" — "Täältä tullaan!" Ja sitten hän tuli. "Missä sinä, Pekka, olet ollut kaiken päivää?" — "Etkös ole kuullut minua?" — "Kuulin nyt äsken, mutta en sitä ennen." — "Sinulla, Antti, on näemmä kaksi karhua; kuinka se tapahtui?"
"No, näetkös, tällä tapaa. Kun olin nostanut kalanpyydyksemme, menin Rakki mukanani tuolle korkealle vuorelle, jonka näet tuolla, ja parast'aikaa kiivetessäni rinnettä hyökkäsi koira suuren kaatuneen kuusen alle ja alkoi hurjasti haukkua. Minä kyllä olin lähellä, mutta siellä oli tuulenkaatoja paikat täynnä, niin etten päässyt niin pian perille. Mutta juuri kun pääsin puun juurelle, syöksähti kolosta esiin suuri karhu. Ällistyin, en saanut pyssyä kuntoon, mutta syöksin keihään sen jälkeen. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, ja karhu katosi puiden väliin. Samalla tuli vielä toinen karhu ja koki päästä esiin, mutta mieleni ei enää tehnyt laskea karkuun useampia. Sen takia pistin keihään pedon läpi ja pitelin kiinni, kunnes tunsin, että siitä oli henki lähtemässä. Silloin otin kirveen, iskin kontiota päähän ja huusin sinua. Mutta arvelin, ettei maksanut vaivaa huutaa; sitten panin kirveen viereeni, tartuin karhuun kiinni ja raahasin sen ulos kolosta. Silloin taas hämmästyin, kun näin kolmannenkin karhun ryömivän esiin, ja iskinpä kirveellä pään halki siltäkin, niinkuin tässä näet. Nyt ihastuin ja huusin sinua vielä kerran ja huusin koiraakin, mutta se oli joutunut niin kauaksi, että kuulin sen haukunnan aivan heikosti ja sitten katoavan vuoren rinteen alapuolella. Silloin kannoin ensimmäisen karhun tänne."
"Tiedätkös, Antti, miten kolmannelle karhulle kävi?" — "En tiedä, mutta sen me huomenna pyydämme, jahka tulee päivä, sillä jäljet kyllä näkyvät; ja se onkin oikea karhu, tiedä se, ole siitä huoleti." — "Etkös kuullut, että minä ammuin?" — "En." — "No, tulehan katsomaan."
Nähdessään suuren kauniin karhunnahan Antti seisoi tuokion ääneti, mutta remahti sitten äänekkääseen nauruun. "Meillä on onni päivänpaisteella! Mutta miten sinä, Pekka, sait karhun?" Kun tämä oli kertonut hänelle seikkailunsa, Antti lisäsi: "Kuule, meidän asiamme ovat edistymään päin. Kokonainen hirvilauma on viime yönä ollut syömässä järven rannalla; ne me pyydystämme." — "Niinkö arvelet? Minun mielestäni meillä nyt on tarpeeksi lihaa; isosta karhusta tulee monta kantamusta." — "Taidat olla oikeassa; jätetään hirvet rauhaan, ne ovat joka tapauksessa meidän."
Auringonpaistetta riitti edelleenkin ja virran suulla sula suureni yhä. Sorsaparvi toisensa jälkeen laskeusi siihen ja hanhiparvi toisensa perästä kävi siinä lepäämässä yötä lakkaamatta kaakottaen. Metsämiehet jättivät linnut rauhaan ja käyttivät kauniit päivät pienen asuntonsa rakentamiseen. Hirsikerros kohosi toisensa jälkeen, ja Antti sanoi: "Siitä tulee liian korkea; minä arvelen, että sinä aiot asua täällä koko ikäsi!" — "Niin, kukapa tietää", vastasi Pekka miettiväisesti.
Muutaman päivän kuluttua rakennus oli valmis, par'aikaa veistettiin siihen lavitsoita. "Meidän on pidettävä kiirettä", arveli Pekka, "kohta virta luo jäänsä, ja silloin on käytettävä aika majavainpyyntiin. Siinä meidän rikkautemme! Majavainnahoilla hankimme varoja auttaaksemme omaisiamme. Saatpa nähdä, että majavista viimein tulee lehmiä ja lampaita." — "Ohoh, Pekka, kuinka sinä puhut oivallisesti! Se on tietty, että meidän on pidettävä kiirettä."
Hanget sulivat, jäät lähtivät virrasta, rastas lauleli kuusenoksilla, lehtipuut puhkesivat hiirenkorvalle, yöt kävivät lauhoiksi ja valoisiksi, sääsket tanssivat ilmassa: kevät oli tullut.
Majavat olivat jo muutamia päiviä sitten lähteneet ulos pesistään kaatamaan puita virran varsilta elatuksekseen ja rakennusaineikseen, ja jo oli muutamia majavannahkoja äsken rakennetun tuvan seinillä kuivumassa. Varhain ja myöhään pyyntimiehet olivat liikkeellä, ja salaperäisestä tavaramytystään Antti kaivoi Pekan suureksi kummastukseksi parit polkuraudat eli sakset, jotka hän oli valmistanut taalalaisen talonpojan luona ollessaan. Tässä nyt oli se salaisuus, jonka Pekanhuhdan Taneli oli hänelle neuvonut. Nyt ne oli pantava veteen, siihen paikkaan, mistä majavat liikkuivat pesiinsä ja niistä pois.
Ensi kokeet onnistuivat hyvin. Kolme majavaa saatiin perätysten. Mutta toiset tulivat nyt hyvin varovaisiksi. Nyt rautoja muutettiin pesän edestä toisen eteen ja tuon tuostakin onnistuttiin saamaan jokin otus metsämiesten suureksi iloksi. Sitten pyydykset pantiin majavain poluille metsiin, ja sieltäkin saatiin, samoin kuin pölkyistä tehdyillä loukuilla, hyvät saaliit. Nahkamytty kasvoi, samoin karttui hajupusseja, mutta työtä riitti yhä vain, sillä ovelat otukset oppivat pian välttämään väijytykset ja kulkivat uusia teitä. Mutta metsämiestenkin kokemus ja älykkyys lisäytyivät yhtärintaa, ja yhä uusia otuksia saatiin pyydyksistä.
Tuon tuostakin täytyi myös kalastaa ja kokea lintuansoja.
Niin meni kevät menojaan, kesä tuli sijaan, ja kesällä lintujen pyynti taukosi. Majavatkin kulkivat pitkien matkojen päähän, joten saalis väheni ja nuorukaisille jäi runsaasti joutilasta aikaa. Kerran pojat olivat kiivenneet tunturin huipulle katsellakseen ympärilleen kirkkaassa aamuilmassa, kun he huomasivat sinertävän savukiemuran järven toisella puolen. Kukahan oli sinne tulen virittänyt? Pian sen jälkeen he näkivät veneen, jossa oli miehiä, lähtevän rannasta nuotion läheltä ja soutavan järvelle.
"Kuule Antti", sanoi Pekka, "meidän täytyy saada selko siitä, mitä väkeä nuo ovat. Meidän pitää hiipiä heitä lähelle. Niinkuin muistat, vanha Pietari varoitti meitä karttamaan Liman asukkaita. Kenties tulemme savu on meidät ilmaissut!"
"Ei, sitä en luule. Savu on pirtistämme ulkoilmaan tullessaan jo hajaantunut; tuvan ympärillä kohoavat puut ovat korkeat, enkä minä sen vuoksi luule heidän sitä huomanneen." — "No, mennään sitten järven ympäri katsomaan, mitä väkeä vieraat ovat."
Muutaman tunnin kuluttua he istuivat leimuavan nuotion ääressä vilkkaasti keskustellen tulokkaiden kanssa. He olivat vanhoja tuttavia: Suomenniemen ukko Pekkalainen poikineen. He olivat olleet alempana olevalla järvellä kalastamassa. Nyt he olivat tavattoman suurella vaivalla vetäneet veneensä vastavirtaan kalastaakseen ylempänä olevassa järvessä ja olivat saaneet runsaan palkan vaivoistaan. He olivat hyvillään tavatessaan nuoret maanmiehensä. Nämä kertoivat nyt elämästään siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Suomenniemestä. Lopetettuaan kertomuksensa he ehdottivat Pekkalaisille, että nämä tulisivat heidän metsäpirttiinsä asumaan siksi aikaa kuin oleskelisivat tällä järvellä. Siihen nämä heti suostuivatkin, ja sitten mentiin yhdessä saarelle. Ukko Pekkalaisen mielestä paikka oli kalastusta ja metsästystä varten hyvin valittu, mutta tulevaksi uudispaikaksi se ei ollut sovelias. Hän onnitteli poikia heidän onnistuneen karhunpyyntinsä johdosta ja katsoi irvistäviä karhun pääkalloja, jotka riippuivat sileän ja korkean hongan kylkeen naulattuina. Nähdessään poikien nahkakimpun hän ihan ihmetteli. Siitä lähtisi runsaasti rahaa, kun he veisivät nahat Norjaan. Se olisi paljon edullisempaa kuin myydä ne Ruotsissa. Ensi talvena heidän piti itsensä viedä ne sinne. Hän oli itsekin aikonut mennä sinne, ja silloin he voisivat kulkea samaa matkaa.
Erotessa hän kehoitti toista heistä tulemaan mukaansa, niin hän antaisi heille jauhoja, joiden puutteessa he kauan olivat olleet. Koska tarjous tehtiin ihan viime hetkellä, päätettiin, että toinen heistä seuraisi jäljestäpäin. No, sehän oli samantekevä. Heidän piti vain seurata myötävirtaan, sillä Pekkalaisen torppa oli saman virran suulla.
Nyt neuvoteltiin siitä, kumpi lähtisi jauhoja hakemaan, vai menisivätkö molemmat yhdessä. Pekkaa ei haluttanut lähteä, ja pitihän majavanpyydyksiäkin kokea. Antin piti sen vuoksi lähteä matkalle yksin. Hän olikin siihen halukas. Pekka arveli, että hänen piti ottaa mukaansa jonkin verran suolattua peuranlihaa ja karhunihraa vaihtokaupassa jauhojen maksuksi. Sitä tuumaa Anttikin piti hyvänä. Hän meni nyt hakemaan lihaa, joka edelleenkin oli tallessa hongan sisässä heidän entisen asuntonsa luona tunturilla.
Pekka halusi saattaa toveriaan katsastaakseen ympärilleen tunturilla. Tultuaan vanhan majansa luo he erosivat. Antti lähti kontti selässä hongan luo, Pekka ja Rakki suuntasivat kulkunsa tunturin huipulle päin.
Pitkälle ei Pekka ehtinyt, kun kuuli Antin huutavan ja meluavan, ja pian sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Rakki syöksyi takaisin kuin ammuttu nuoli, ja yhtä kiire tuli Pekallekin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua Pekka kuuli Rakin käyvän karhun kimppuun. Siitä tuli kiivas ottelu, ja väliin kuului Antti täyttä kurkkua yllyttävän Rakkia. "Käy päälle, Rakki! Karkaa kiinni! Kas niin, se on oikein! Usus, ota kiinni!"
Nyt oli Pekkakin saapunut paikalle eikä voinut pidättää nauruaan nähdessään hullunkurisen näyn. Paksun kuusen juurella oli karhu istuallaan torjuen Rakin alituisia hyökkäyksiä, ja ylhäällä kuusessa istui Antti sadatellen tyhmyyttään, kun oli aseetonna lähtenyt tunturille. Pekan oli täysi työ pysyä tyynenä, sillä koko juttu tuntui hänestä niin naurettavalta, ja kun Rakki näki Pekan, se haukkui karhua entistä kiukkuisemmin.
Pekan luoti sattui karhuun, mutta peto ei heti kaatunut, vaan nousi pystyyn, syleili etukäpälillään puuta, johon Antti oli kiivennyt, mutta lysähti sitten maahan. Se oli kontion viimeinen voimanponnistus.
Karhun noustessa pystyyn Anttikin oli kiivennyt yhä ylemmille oksille, pitäen kaiken aikaa melua ja sättien sekä karhua että itseään. Mutta nähtyään kontion kaatuvan, käski Pekka nauraen Antin tulla alas puusta. Epäluuloisena tämä laskeutui vähän kerrassaan, mutta nähdessään karhun olevan kuollut, hän oli kohta maassa.
Hän kertoi nyt, kuinka hän tultuaan hongan luo, jonka sisässä lihat olivat, oli nähnyt karhun repineen kannen auki ja kaivamassa parhaillaan lihakappaleita, joita viskeli sinnetänne. Hän oli silloin suuttunut ja ruvennut meluamaan sekä viskelemään kivillä kontiota, joka taas vuorostaan oli ruvennut karjumaan ja hätyyttämään häntä. Silloin hän oli kiivennyt kuuseen, pauhannut ja kiroillut karhua käskien sen painua tiehensä. Mutta sen sijaan tämä olikin noussut istumaan ja ollut ilkeän näköinen. Silloin oli Rakki tullut, mistä Antti tietysti oli ilostunut, mutta jos hän olisi tiennyt, ettei karhu ollut sen suurempi kuin hän sen nyt huomasi olevan, hän kyllä olisi pitänyt puolensa. Lihansäilytyspaikalle hän ei enää koskaan aikonut mennä ilman pyssyä, sillä voisihan tapahtua, että useampia petoja olisi osunut sinne.
Kun karhulta oli turkki nyljetty ja Antti ilokseen pistänyt karhunkin lihat hongan onteloon, hän otti sen verran peuran- ja karhunlihoja, kuin hänen oli määrä viedä Pekkalaisille.
Pekka vei Antin järven yli jo keväällä valmistetulla lautalla ja käski Antin huutaa, jollei Pekka häntä huomaisi hänen palatessaan. Antin mentyä lähti Pekka mielipaikalleen tunturin huipulle ja viipyi siellä kaiken päivän. Seuraavana aamuna hän oli varhain liikkeessä. Hänen kirveensä iskut kajahtelivat metsästä kaiket päivät, ja kun Antti melkoisen ajan kuluttua korotti karhean äänensä, souti Pekka häntä vastaan somasti tehdyllä, siistillä ruuhella, joka oli rakennettu vanhasta, ontosta hongasta.
"No hei vain, Pekka, oletko tehnyt tuon sillä välin kuin minä olin poissa? Oletpa ollut reipas ja uuttera. Mutta miten sait sen järveen?" — "No ymmärräthän, että valitsin hongan järven rannalta." — "Niinpä kyllä, mutta kuitenkin?" — "Se on nyt tässä; tule tänne vain!" — "Niin", sanoi Antti, "joka vuosi sinä vain tulet väkevämmäksi ja pitemmäksi. Sitä vain ihmettelen, mahtanevatko äiti ja isä meitä nyt enää tuntea." — "Ei sinua ainakaan", sanoi Pekka nauraen, "sillä olethan sinä paksu ja leveä kuin heinähaasia, ja niskakin sinulla on vahva kuin vanhalla sonnilla, ja entäs kourasi sitten! ne ovat leveät kuin ruuhen puolikkaat." — "Olkoonpa niin, mutta kyllä äiti minut kuitenkin tuntee."
Niin kului kesä. Päivät yhä lyhenivät ja yöt pitenivät. Majavat alkoivat taas mennä loukkuihin ja metsästäjät kävivät uutterammiksi.
"Kuulepas", sanoi Pekka kerran, "nyt emme kaiva majavain ruumiita maahan, vaan teemme karhunpyydyksiä sinnetänne vuorenharjanteille, ja panemme majavain raadot syötiksi. Tulee jo se aika, että karhu rupeaa syömäriksi, niin kuin Tanelin oli tapana sanoa; koetetaanpa nyt."
Ja sitten tehtiin karhunloukku toisensa jälkeen. Työtä oli tarpeeksi asti, mutta vaivoistaan pojat saivat kyllä palkkion. Sekä karhun- että majavanpyydyksillä saatiin hyvät saaliit. Ja sitten alkoi taas näkyä peurojakin tuntureilla. Niitäkin piti yrittää pyytää, ja nyt kun lumi oli poissa ja maa paljas, onnistui metsämiesten piiloutua maassa oleviin syvennyksiin, kivien ja mättäiden taakse. Peura toisensa jälkeen joutui heidän saaliiksensa, kunnes pakkanen ja lumentulo teki lopun niiden pyynnistä.
Molemmat metsästäjät olivat iloissaan talven tulosta ja rupesivat katselemaan pyytämiensä metsänotusten nahkoja. He havaitsivat, että niiden kuljettamiseen tarvittiin kaksi kelkkaa. Vanha kelkka oli siis korjattava ja uusi tehtävä lisäksi. Tarvittiin vielä uudet suksetkin. Tarvepuut tuotiin metsästä, ja Pekka sanoi Antille ottavansa osalleen puusepän työn, jos Antti lähtisi metsälle hankkimaan muutamia näädännahkoja. No, siihen Antti kyllä suostui, sillä puun veistämiseen ja vuolemiseen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Jos hän saisi takoa rautaa, ei hän piittaisi metsästämisestä, mutta nyt hän aikoi tehdä parastaan. Ja parastaan hän tekikin, sillä muutamia päiviä metsässä oltuaan hän palasi saaliinaan neljä näädän ja yksi myyrännahka sekä koko joukko lintuja.
Pojat olivat nyt koonneet kasaan ja kätkeneet omaisuutensa hyvin, eivätkä he ottaneet mukaansa enempää kuin mitä heillä oli päällään. Kelkat olivat nahkoja täynnä, ja varhaisena talviaamuna he jättivät hyvästit saarelle. Mahtoivatko he sinne koskaan palata?