21. OIKEUDENKÄYNTI ERÄMAASSA.
Tullessaan Suomenniemelle vanhan Pekkalaisen luo pojat kuulivat maanmiehistään surullisia uutisia. Muudan suomalainen oli polttanut ja viljellyt halmeen Dalbyn seurakunnan luoteiskulmalla. Hän oli raivannut hyvän uudispaikan ja rakentanut sen hyvään kuntoon. Tämä herätti Ofvansjön seudun ruotsalaisten kateutta. Kesällä oli heiltä kadonnut joitakin raavaseläimiä, ja suomalaista syytettiin, että hän oli ne "noitunut". Sitten kokoonnuttiin joukolla ja poltettiin suomalaisen asumus, hävitettiin hänen talouskapineensa ja ruokavaransa. Suomalainen vetosi heimolaisiinsa saadakseen apua ja, jos mahdollista, voidakseen hankkia takaisin ryöstetyn karjan. Suomalaiset olivat tulleet kokoon, neuvotelleet ja päättäneet, että mentäisiin Dalbyhyn hankkimaan suomalaiselle oikeutta hyvällä tai pahalla. Kaikkien taistelukuntoisten suomalaisten piti lähteä mukaan, olipa ajateltu hakea näitä nuoria miehiä, jotka nyt tulivat juuri sopivaan aikaan.
Nuorukaiset eivät epäröineet, vaan seurasivat maanmiehiään, koska asia kerran oli tällä kannalla. Lähtöpäivää ei ollut vielä määrätty. Tahdottiin käyttää hyväksi vuodenaikaa ja lumen vähyyttä, jolloin tuotaisiin metsistä kotiin kesällä kootut eläintenrehut, ja siihen toimeen Pekkalainen pyysi nuorten miesten apua.
Parin viikon kuluttua oltiin Suomenniemellä valmiina. Pyssyt ja muut aseet oli tarkastettu, ruokavaroja kerätty ja odotettiin vain sana, että naapurit olisivat valmiit lähtemään.
Tällainen sana saatiinkin pian; virran varrella asuvat suomalaiset saapuivat eräänä iltana Pekkalaisen luo.
He olivat varustautuneet ja valmiina retkelle. Pari hiihtäjää lähetettiin edeltäkäsin viemään sanaa alempana asuville, että pohjoisemman seudun suomalaiset olivat tulossa. Niin kuljettiin sitten hiljakseen virranvartta Kärrbakin rantaan. Siellä juuri asui se suomalainen, jonka talo oli hävitetty. Sitä paikkaa sanottiin nyt yleensä Kateenharju'ksi (Avundsåsen), ja se nimi sillä vieläkin on. Joukkoon oli lyöttäytynyt vielä monta suomalaista, heitä oli nyt jo karttunut neljätoista miestä. Johtajiksi valittiin Pekkalainen ja Vetalainen — sen niminen oli vahinkoa kärsinyt suomalainen — ja retki järjestettiin niin, että ruotsalaisten talonpoikien taloihin tultiin puoliyön aikaan.
Taloja oli kaksi lähellä toisiaan. Ne piiritettiin ja Pekkalainen kolkutti Tutstan isännän ovelle, sillä tämä oli ollut ilkityön alkuupanija. — "Tule ulos, Janne!" huusi Pekkalainen.
Kun ei kuulunut vastausta, huudettiin uudelleen "Tule ulos, Janne!
Meillä on terveisiä Vetalaiselta."
Janne oli jo kauan sitten noussut ylös, mutta kuullessaan suomalaisen äänen ja huomatessaan, että talo oli piiritetty, hän kauhistui eikä uskaltanut vastata.
"Tule ulos, Janne!" kuului vielä kerran pahaenteinen ääni, "vai tahdotko jäädä makaamaan omille makuusijoillesi?"
Janne vastasi nyt, ettei hän tule. "Te aiotte tehdä minut kylmäksi."
Sillä hetkellä tuli paikalle Jannen naapuri, joka oli pakotettu seuraamaan mukana Jannen taloon. "Jöns, sano Jannelle, että hän tulee ulos!" käski Pekkalainen ankarasti.
"Antaudu, Janne!" kehoitti Jöns, "tässä ei ole muuta neuvoa kuin maksaa sovinnot." — "Aiotko sinä Jöns maksaa sovinnot?" — "Aion."
Sitten kuului sisältä rukoilevaa ääntä ja Janne tuli ulos, ylpeänä, iloisena ja tuiman pöyhkeänä. "Mistä syystä minulta vaaditte sovintoja?" — "Siitä, mitä teit Harjun suomalaiselle." — "Hän oli tehnyt talonsa minun maalleni, ja omalla maallani minä teen, mitä tahdon."
"Älä suotta suurentele Janne!" varoitti Pekkalainen. "Meillä suomalaisilla on esivallan kirjallinen lupaus, että saamme asettua asumaan metsiin mihin tahdomme; siellä sinulla ei ole mitään maata. Nyt olemme tulleet tänne kysymään tahdotko maksaa korvauksen siitä pahasta, minkä teit, muutoin saat kärsiä saman, minkä teit Vetalaiselle. Sano pian, kumman tahdot!" — "No mitä minulta sitten vaaditaan?" kysyi Janne kiukkuisesti.
"Ensiksi sinun täytyy antaa takaisin karja, jonka anastit; sitten sinun täytyy elättää Vetalainen ja hänen perheensä elonkorjuuseen asti, ja lisäksi sinun täytyy ruokkia ne miehet, jotka rakentavat talon, ja maksaa heille kaksi säkillistä rukiita ja neljä säkillistä ohria. Se on kohtuullinen vaatimus. Sano nyt, miten tahdot tehdä!"
"Tahdon miettiä asiaa."
"Ottakaa, pojat, kirveet ja pilkotkaa sytykkeitä ja tehkää tuli sillä välin kuin Janne miettii asiaa", sanoi Pekkalainen istuen pölkyn päähän selin Jannen oveen.
Kun suomalaiset olivat vieneet mukaansa Jönsin, oli lähetetty sana naapureille kauemmaksi etelään, ja näitä oli kokoontunut koko joukko, jatka nyt seisoskelivat vähän etäämpänä ja kuulivat Jannen ja Pekkalaisen keskustelun. Jannen tuvassa oli hiljaista. Kuului kuitenkin kuiskauksia, joihin sekaantui itkua ja nyyhkytyksiä.
"Isä, nyt meillä on puita", sanoi Pekkalaisen vanhin poika. — "Pankaa ne seinää vasten!" käski Pekkalainen. Nyt astui kokoontuneesta miesjoukosta pari ruotsalaista esiin ja tuli avomielisesti Pekkalaisen luokse. He tervehtivät: "Jumalan rauha!" ja sitten toinen huusi: "Tule ulos, Janne!" Janne oli heti ulkona ovensuussa Pekkalaisen vieressä. "Maksa pois sovinnot, Janne", kehoittivat miehet; "muuten olet ansainnut itse saman, mitä olet muille tehnyt."
"Mitä sinä Jöns maksat sovinnoiksi?" kysyi hän rikostoveriltaan. —
"Rehuja Vetalaisen elukoille." — "Syöttäköön itse elukkansa" tokaisi
Janne ylpeästi. — "Sinun pitää suorittaa kustannukset puoliksi
kaikesta!" — "En!" vastasi Janne.
"Käydään sisään", sanoivat vieraat miehet Pekkalaiselle, "ja otetaan Jöns mukaan; näettehän, että me olemme aseettomia". — "Niin, menkää vain sisälle, ketä haluttaa", vastattiin. "Kiskokaa, pojat, päreitä ja sytyttäkää jokainen soihtunne", sanoi Pekkalainen istuutuen jälleen paikalleen.
Pian sen jälkeen leimusi kolmekymmentä tulisoihtua, jotka valaisivat laajan piirin. Silloin Pekkalainen huusi kovalla äänellä: "Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha tulla ulos", ja avasi heti oven.
"Kaikilla naisilla ja lapsilla on rauha!" huusivat suomalaiset jokainen isolla äänellä.
Nyt tulivat vieraat miehet ulos, asettuivat Pekkalaisen luo ja sanoivat: "Te suomalaiset olette kyllä ankaria toimissanne, mutta teillä on oikeus puolellanne, sen vuoksi saatte sen korvauksen, jota vaaditte. Siitä me Svabakin asukkaat menemme takaukseen. Lähtekää rauhassa takaisin metsiinne! Kaikki tapahtuu niinkuin olette sanoneet", ja samalla hän ojensi Pekkalaiselle kätensä.
Kohta sen jälkeen lähtivät suomalaiset tiehensä, mutta heidän tulisoihtunsa loistivat pitkänä jonona osoittaen, mitä tietä he olivat kulkeneet.
Kylänmiehet sitä vastoin jäivät paikoilleen ja katselivat suomalaisten jälkeen, kunnes tulisoihdut katosivat kauas etäisyyteen. Mutta Jannelle ja Jönsille he sanoivat: "Pitäkää vain huoli siitä, että täytätte, mitä me lupasimme teidän puolestanne! Muutoin kyllä tunnette meidät!"
Näin päättyi ensimmäinen yhteenotto Dalbyn väestön ja suomalaisten välillä. Niin kertoo tarina, mutta siihen se ei loppunut. Kotimatkalla suomalaiset sopivat heti yksissä neuvoin rakentavansa Vetalaisen talon uudelleen, ja kun Antti ja Pekka olivat vapaita, itsenäisiä miehiä, kysyttiin heiltä, eivätkö he tahtoisi ruveta vakinaisesti Vetalaista auttamaan rakennustyössä. Pekka vastasi heti myöntävästi, ja siihen mukautui Anttikin. Mutta pian oli joulu tulossa, ja työ päätettiin jättää siksi, kunnes juhla oli ohi.
Joulujuhlan nuorukaiset viettivät Pekkalaisen luona. Pyhien loputtua he menivät Kateenharjulle ja ryhtyivät työhön. Työtä tehtiin ja vilua kärsittiin, mutta työ edistyi, sillä ympäristön suomalaiset kävivät vuorotellen auttamassa. Nuorukaiset ja torpan omistaja vain olivat yhtä mittaa työssä.
Sitten eräänä päivänä tuli Dalbyn eteläkulmalta sama vieraanvarainen suomalainen, joka edellisenä vuonna oli poikia kestinnyt. Tyytyväisyys oli suuri, kun he taas tapasivat toisensa. "No olipa hauskaa, kun teidät tapasin! Kyllä minä kuulin, että pari itsellismiestä oli mukana retkellä Jannen luo, mutta en tullut ajatelleeksikaan teitä. Nyt saatte rakkaita terveisiä, vanhemmiltanne: Yrjänä Kailanen ja Heikki Närkkiläinen ovat kesän aikana kulkeneet länteen päin."
Pekan silmät säihkyivät hänen kuullessaan miehen kertomat uutiset, ja Antti iski jättiläisvoimin kirveensä pölkkyyn. "Pekka", sanoi hän, "lähdetään! Isä ja äiti tarvitsevat meitä. Vetalainen, tule jo toimeen ilman meidän apuamme: meidän täytyy nyt lähteä!"