22. JÄLLEENNÄKEMINEN.
Riemastuneet nuorukaiset riensivät vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle. Heidän täytyi ilmoittaa hänelle ilonsa ja hakea sieltä kelkkansa, sitten he tahtoivat heti painua matkaan tavatakseen kauan kaivatut rakkaat omaisensa.
Ukko kuunteli tapansa mukaan tyynenä nuorten miesten puhetta, ja kun he ilosta hehkuvin silmin olivat lopettaneet sanottavansa, hän virkkoi: "Älkää sentään hätäilkö innoissanne! Yrjänä Kailanen on asettunut talveksi rauhaan. Närkkiläisen kanssa hän pitää huolta, ettei äidille eikä lapsille tule puutetta. Teidän täytyy vetää kelkkanne metsien halki. Arvaatte hyvin kuinka paljon aikaa ja vaivaa se kysyy; sillä tavoin tuskin voitte tavata omaisianne ennen kuin vasta keväällä. Se omaisuus, jonka olette hankkineet, ei voi heille tuottaa mitään hyötyä sellaisenaan, ette liioin te itsekään, sillä kaskea ette voi hakata, niin kauan kuin lunta on näin paljon. Ei, pysykää vain siinä aikeessa, johon olitte päättäneet ryhtyä! Viikon kuluttua laittaudun teidän vuoksenne valmiiksi lähtöön, sitten menemme yhtä matkaa Norjaan. Kun olette myyneet kokoamanne turkikset ja saaneet rahaa, teillä on sellaista, jolla tosiaan voitte heitä auttaa. Siten pääsette myös vapaiksi turhasta tavarankuljetuksesta, ja silloin voitte nopeammin matkata halki metsäseutujen. Ja sitten kuljette lännestä itään, mikä teille aina on eduksi, jos, kuten aavistan, Yrjänä on lähtenyt sinnepäin. Teillä on kyllä aikaa ja tapaatte hänet kyllä tarpeeksi aikaisin ehtiäksenne kaatamaan metsää ja rakentamaan asumusta ennen talven tuloa."
Vaikka nuoria suomalaisia ajoi kova halu tapaamaan omaisiaan, he olivat sentään kylliksi järkeviä noudattaakseen vanhan Pekkalaisen neuvoa. Mutta pitkiltä päivät tuntuivat.
Vanhan Pekkalaisen kelkassa olevat tavarat olivat kokolailla erilaisia kuin nuorukaisten. Siinä oli vain pienehkö osa nahkoja; suurimpana osana oli kuormasta voipyttyjä, jäätyneitä lintuja ja pieniä tuohiesineitä. Kelkkaa vetivät Pekkalaisen nuoremmat pojat, kunnes tultiin vanhemman pojan Martin kotiin pari penikulmaa lännemmäksi. Hänellä oli hevonen ja reki, ja siihen nyt tavarat muutettiin. Nuorukaiset saivat sälyttää rekeen omia tavaroitaan niin paljon, ettei heidän tarvinnut ottaa mukaansa kuin toinen kelkka.
Niin kuljettiin sitten metsien halki; hevosella oli jalassa lumianturat, joita ruotsalaiset nimittivät "trygor", miehet hiihtivät. Glommen-virran laaksossa tavattiin ajokelpoisia teitä ja kulkijoita, joiden joukossa oli suomalaisiakin. Kuta lähemmäksi merta ja Osloa tultiin, sitä enemmän tavattiin ihmisiä maanteillä ja sitä enempi oli nähtävää. Oslossa mentiin Pekkalaisen tunteman kauppiaan luo, ja hänen talossaan saatiin asua majatuvassa (bondestuen). Kauppias itse oleskeli siellä usein ja pakinoi suomalaisten kanssa, tarjoili hintoja heidän tavaroistaan, ostikin, kun kaupoissa sovittiin, ja tarjosi tavaroita velaksikin.
Petollisesta kohtelusta epäluuloisiksi käyneet suomalaiset eivät hätäilleet kauppoihin ruvetessaan. He kuljeskelivat kaupungissa paikasta toiseen keskustelemassa. Nuorukaiset, joilla oli nahkapuku ja päässä sudennahkalakki, herättivät huomiota, niin että monet vastaantulijat seisahtuivat heitä puhuttelemaan, hieroskelivat kauppoja ja tahtoivat nähdä heidän turkisnahkojansa.
Sitten koitti se merkillinen päivä, jolloin Pekkalaisen välittäessä tehtiin heidän isäntänsä kanssa kaupat. He saivat omasta mielestään melkoisen rahasumman, joka huolellisesti pantiin talteen poveen.
Kun pojat olivat ostaneet kumpikin kudotun villamekon ja tulipunaisen huippulakin, ei heidän ulkoasussaan ollut sanottavasti eroa norjalaisten tunturiasukasten pukuun verraten. Ainoastaan heidän parkitsemattomista hirvien koipinahoista tehdyt jalkineensa olivat oudot, vaikk'eivät aivan tuntemattomatkaan, sillä samanlaisia oli muilla suomalaisilla ja Norjankin talonpojilla.
Pekka tahtoi nyt lähteä paluumatkalle, mutta Antti oli tehnyt tuttavuutta pyssysepän kanssa ja tahtoi jäädä kaupunkiin vielä lumen lähtöaikaan asti oppiaksensa tekemään pyssynpiippuja. Pekka mukautui tähän saatuaan työtä kauppiaalta. Ukko Pekkalainen, joka ei myöskään hätäillyt lähtöä kotimatkalle, hyväksyi Antin päätöksen, mutta muutaman päivän kuluttua hän erosi nuorukaisista ja lähti taivaltamaan kotiin. Kuormassaan hänellä oli joukko arvokasta tavaraa, etupäässä suoloja, patoja, ruutia ja lyijyä omiksi ja naapurien tarpeiksi.
Erotessa ukko kehoitti nuorukaisia käymään häntä tervehtimässä tulevana talvena. Sitä he eivät uskaltaneet luvata, mutta käskivät hänen kotiin tultuaan käydä hakemassa ja pitää ominaan peuran suolatut lihat, jotka pojat olivat tallettaneet säilytyspaikkaansa suuren hongan sisään. Pekkalainen oli siitä kiitollinen, ja niin he erosivat.
Antti asui nyt sepän luona, Pekka teki työtä kauppiaan varastossa ja hakkasi puita. Aika kului, meri aukeni. Laivoja tuli ja lasteja purettiin. Pekka oli usein laivalaiturilla kantamassa säkkejä ja vierittelemässä tynnyreitä. Kauppias toivoi saavansa väkevän suomalaisnuorukaisen vakituiseksi rengikseen, mutta kuullessaan semmoisia esityksiä tämä oikaisihe suoraksi ja kieltäytyi.
Sitten päivänä muutamana joku löi Pekkaa lujasti olalle. Se oli Antti. Ilosta loistaen hän ojensi pyssynpiipun Pekalle ja sanoi: "Nyt, Pekka, lähdetään!" Tapansa mukaan Pekka kohotti kätensä ja hänen kasvonsa loistivat yhtä iloisina kuin Antinkin. "No niin, lähdetään vain. Mene sinä kauppiaaseen; minä tulen pian jäljessä."
Kun työ illalla oli lopussa ja Pekka ilmoitti kauppiaalle aikovansa lähteä, sai hän maksamatta olevan osan palkastaan, ja käskettiin vielä tulla aamiaiselle seuraavana päivänä ennen lähtöä. Sitä paitsi kauppiaalla oli hänelle erityistä puhuttavaa.
Pekka oli kauppiaan palveluksessa ollessaan toimittanut yhtä ja toista askaretta talon palkollisille. Nyt palvelustyttö pyysi häntä hukuttamaan pari koiranpenikkaa, joita kauppiaan iso metsäkoiranarttu ei saanut enää pitää. Ne olivat nyt liian suuria ja vaativat ruokaa, mutta talon rouva ei tahtonut niitä ottaa elätettäviksi. Pekka kysyi, saisiko hän itse pitää penikat. Se hänelle kernaasti luvattiin, mutta kaikki arvelivat, että hänellä oli tarpeeksi asti yhdestäkin koirasta, tuosta häijystä Rakista, joka ei koskaan ollut hyvä kellekään.
Kevät oli tullut, lumi ammoin sulanut. Teeret kuhersivat puiden latvoissa, kurki kirkui suolla ja pikkulinnut visertelivät joka oksalla.
Oli varhainen aamupäivä. Aurinko paistoi jo lämpimästi, kun tapaamme nuorukaiset kaukana synkässä salossa asettuneina tuuheiden kuusten juurelle, jossa oli pehmeä, paksu sammal ja pieni puro juosta lorisi. He loikoivat maassa pitkänään ja syödä nakertelivat kuivaa lihaa. Rakki seisoi kuunnellen tarkkaan pienten koiranpenikoiden, joita Pekka uskollisesti oli kantanut avarassa tuohikontissaan, pyöriessä ja leikkiessä kuivilla kuusenkävyillä.
Äkkiä molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn ja kuulostivat, ja Antti huudahti kiihkeästi: "Pekka, Pekka! Jollemme olisi Norjassa, niin minä väittäisin, että äiti siellä laulaa. Olehan hiljaa!" Pian kuului taas naisen ääni, joka huhuili karjaa.
Sanaakaan sanomatta Antti juoksi kiireen vilkkaa halki metsän sinnepäin, mihin paimenen huhuilu häntä ohjasi. Pekka sillä välin keräsi joutuin kamppeet kokoon ja riensi perässä.
Pienellä niityllä, jossa lehmiä ja vuohia kävi laitumella, istui kaatuneen hongan rungolla nainen, ja polvillaan, pää naisen sylissä, oli Antti.
Pekka ei voinut erehtyä, nainen oli Mattu. Nyt tämä lähti häntä vastaan ilosta loistavin silmin, ojensi äänettömänä Pekalle kätensä ja veti hänetkin luokseen. Kauan oltiin ääneti, kunnes Antti äkkiä hypähti pystyyn, otti eukon syliinsä, pyörähdytti häntä ympäri ja juoksi sitten metsään päin ääneen nauraen. Heti samassa hän palasi takaisin kontti kädessä, tempasi sen auki ja otti esiin leivän: "Äiti, syökää!" kehoitti hän; "se on kaukaa tuotua leipää; syökää!" virkkoi hän värisevällä äänellä: "on minulla sisaruksillekin."
Nämä sanat kuullessaan Mattu vuodatti runsaita kyyneliä ja huudahti:
"Mennään kotiin! Isä ja Heikki tahtovat nähdä teidät!"