23. BOGEN.
Palaamme takaisin kertomuksemme siihen kohtaan, jolloin jätimme Yrjänän rakentamaan turvemökkiä.
Vasta sitten kun ruotsalainen tilallinen Matti oli lähtenyt pois, kävi hidasaatteisille suomalaisille selväksi, kuinka huolehtivaa myötätuntoa tuo ystävä oli heille osoittanut.
Kuokilla ja rautakangilla maakuoppa saatiin joutuin syvennetyksi. Muutamia päiviä uurastettua se oli tarpeeksi avara. Tehtiin tulisija ja laitettiin lavitsat, ja sitten pantiin riukupuista välttävä katto. Kaiken päälle luotiin paksu kerros. Sitten pantiin uuniin palamaan suuria kuivia honkapölkkyjä, ja niin oli talviasunto valmis. Siihen asetuttiinkin heti asumaan.
Nyt tehtiin seinä, johon sovitettiin ovi niin tiiviisti kuin mahdollista, ja varustettiin porstua, joka tilkittiin risuilla ja mullalla ja johon sijoitettiin suomalaisten vähäiset tavarat. Eteinen sitäpaitsi esti lämmintä haihtumasta. Yksissä neuvoin tehtiin muutamia yksinkertaisia, tarpeellisimpia talouskapineita. Sitten tuli luminen talvi.
Tämä oli uudisasukkaille hyvin onnellinen tapaus, sillä ruokavarat olivat vähissä, viime aikoina oli syöty pelkkiä lintuja. Miehet kiiruhtivat nyt etsimään hirviä ja heitä onnesti niin hyvin, että jo kolmantena päivänä palatessaan heillä oli hirven nahka ja lihoja mukana. Lapset saivat hyvän makuupaikan ja runsaasti syödäkseen. Rohkeus ja toivo elähdytti taas uudisasukkaita eikä se suinkaan vähentynyt, kun Matti ja Pietari pian sen jälkeen tulivat taloon mukanaan karhukoira. He olivat hakemassa suomalaisia mukaan metsäretkelle; aikomuksena oli hävittää seudulta niin monta vahingollista petoa kuin suinkin löytäisivät.
Suomalaisten suureksi iloksi heillä oli mukana myös melkoinen jauhopussi ja suoloja. Suomalaiset suostuivat mielellään heidän tuumaansa, ja sitten tulokkaita kestittiin, syötiin yhdessä hirvenlihaa ja leipää. Tätä herkkua talolliset jakoivat runsaasti suomalaisille.
Tehtiin metsästyssuunnitelma, saaliin jako määrättiin niin, että koirankin piti saada yksi osa. Saalis oli siis jaettava viiteen osaan. Tämä oli karhunnahan myymistä ennen kuin peto itse oli kaadettukaan, mutta tällä kertaa se sentään onnistui, ja jouluun mennessä oli tapettuna monta karhua ja hirveä.
Silloin talolliset lopettivat metsästyksensä ja lähtivät kotiin. Lunta oli tullut niin runsaasti, että oli melkein mahdoton päästä metsässä liikkumaan ilman suksia, mutta niitä he eivät osanneet käyttää. Hiihtäminen taas on aina ollut suomalaisten tapa liikkua talvella metsässä. Erotessaan ruotsalaiset talolliset tarjosivat suomalaisille koiransa lainaksi, ja tarjoukseen Yrjänä suostui mielihyvin. Kun talolliset olivat jättäneet suomalaisille loputkin vähät ruutinsa ja luotinsa, mitä heillä oli jäljellä, he toivottivat näille hyvää metsästysonnea ja lähtivät kotiinsa.
Uudisasukkaiden tulevaisuus näytti valoisalta, ja elettiin tyynessä rauhassa. Miehet kävivät metsällä, ja Mattu oli usein päivät pitkät yksin lasten kanssa turvemökissä. Talvi tuli ankara, lunta karttui paljon ja miesten täytyi pysytellä kotosalla. He olivat kyllä terveitä, mutta lasten tila sai heidät levottomiksi. Näissä oli jo kauan ollut yskä, ja nyt ne alkoivat valitella ja kuihtua. Ei kukaan tiennyt mitään parannuskeinoa. Se oli "oikeata Jumalan tautia". Siitä asiasta ei paljoa puhuttu, mutta kaikki tunsivat mielensä alakuloisiksi ja toivottomaksi. Mattu itki hiljaisuudessa, mutta kyynelet ehtyivät, kun kuolema päätti lasten tuskat muutaman päivän väliajoin.
Kun kevätaurinko sulatti päällimmäistä lunta ja kylmät yöt jäätivät hangen pinnan kovaksi, pantiin pienokaisten ruumiit kelkkaan ja vietiin metsien halki suomalaisten suosijan Träskogin Matin taloon. Hänen kävi Yrjänää sääli, mutta hän sanoi, ettei tämä nyt saanut lapsia haudatuiksi, koska pappi asui kaukana Nyn pitäjässä ja tulisi Gunnarskogiin vasta keväällä. Kirkolle Matti aikoi lähteä Yrjänän mukaan. Siellä oli hauta, johon talvella pantiin kaikki ruumiit keväällä haudattaviksi, sitten kuin pappi tulisi. Silloin Yrjänänkin pitäisi olla läsnä ja tuoda mukanaan "setelinsä" ja vielä lampaanvuona tai muutamia metsoja, sillä sen pappi otti hautauspaikaksi. Kun lapset oli laskettu hautaan, palasivat Mattu ja miehet turvemökkiin.
Nyt seurasi ikäviä työpäiviä, kunnes Mattu lumen sulamisen aikaan, jolloin pienet purot alkoivat liristä, synnytti Yrjänälle pojan. Entistä alakuloisuutta seurasi nyt rohkeus ja luottamus tulevaisuuteen, ja uuden kodin ensimmäiseksi kaskeksi kaadettiin reippaasti metsää.
Aikanaan Yrjänä lähti jälleen pitäjän kirkolle, sai lapsensa haudatuiksi, "setelit" tarkastetuiksi ja papin palkan maksetuksi, jonka jälkeen hän haki karjansa ystävien luota Träskogista. Yrjänä oli parhaillaan hakkaamassa kaskea Heikin kanssa, kun hän eräänä päivänä kuuli Matun huutavan ja ihmetteli, minkä vuoksi tämä tuli kotiin tähän aikaan päivästä, vaikka oli varustautunut paimeneen päivälliseen asti. Odottaessaan miehet taukosivat hakkaamasta. Mutta vielä enemmän he ihmettelivät nähdessään Matun seurassa kaksi outoa rotevaa, nuorta miestä, raskaat taakat selässä. Vieraat astuivat Yrjänää ja Heikkiä kohti, ja Antti ehätti toisten edelle sanoen: "Jumalan terveeksi, isä!"
Yrjänä seisoi hetkisen aivan ääneti; sitten hän ojensi pojalleen kätensä, ja silmiin nousivat vedet hänen lausuessaan: "Vähältäpä piti, etten olisi sinua enää tuntenut; ja entäs Pekka sitten, kuinka oletkaan kasvanut pitkäksi!" lisäsi hän. "Mutta rakkaat pojat, olettepa te uljaan näköisiä: villamekot yllä ja punaiset huippulakit päässä!" — "Hyvää päivää, pojat!" toivotti Heikki ylen onnellisena nähdessään heidän rotevat, muhkeat vartalonsa. "Nyt on hauska olla Ruotsin metsässä, ja onhan teillä pyssytkin ja koira. Oletkos Yrjänä semmoista aavistanutkaan."
"En", vastasi tämä. "Levätään tänään, Heikki; nyt saadaan Bogeniin apuväkeä", naurahti hän. "Tietäkääs, pojat: minä ja koko mökki olemme saaneet uuden nimen!" Ja sitten hän kertoi, että ruotsalaiset talonpojat, jotka eivät voineet muistaa Kailasen nimeä, mainitsivat keskenään häntä Bogen-nimellä, muistoksi heidän ensimmäisestä tapaamisestaan, jolloin Yrjänä oli tappanut karhun eikä ottanut siitä työstään muuta palkkiota kuin yhden lavan (= bogen). "Ja nyt minun mökkini nimi on Bogen. Siinä on alku… Arvelen, että siitä nyt paisuu koko ruhokin. Mattu, mennään sisään!"
Kun miehet tulivat pirttiin, istui siellä nuori naishenkilö. Se oli Träskogin Matin sisar, joka oli tuonut elukat Yrjänän mökille. Hän oli jäänyt muutamaksi päiväksi suomalaisten pariin Matulle suureksi iloksi ja hyödyksi; sillä sillävälin kun Mattu kestytteli karjaa ja totutti sitä näihin paikkoihin, oli Priita hoidellut Matun pientä lasta. Ennen kuin miehet olivat menneet mökkiin, kertoi Yrjänä nuorukaisille lasten kuolleen ja varoitti heitä kyselemästä näitä Matulta.
Kun Mattu oli talon monille miehille valmistanut sen varoihin nähden runsaan aterian, istuuduttiin mökin edustalle, ja nyt nuorukaiset kertoivat pitkän eron aikaiset elämänvaiheensa. Lopetettuaan kertomuksensa he antoivat Yrjänälle ansaitsemansa rahat. Tämä istui kauan ääneti, sitten hän laski ristiin karkeat kouransa ja sanoi: "Jumalalle olkoon kiitos!"
Pojat, niinkuin Mattu nuorukaisia vieläkin nimitti, ottivat nyt esiin monenlaisia pieniä tavaroita, joita he olivat tuoneet mukanaan Norjasta, ja antoivat ne nyt kotonaoleville. Lahjat olivat melkein samaa lajia kuin ne, jotka Yrjänä oli antanut Matulle palatessaan herttuan luota, mutta näitä oli useampaa lajia; paitsi kirveitä ja puukkoja oli Pekalla mukana saha ja höylä sekä muita puusepän työkapineita, Antilla taas koko joukko sepän työaseita, ja viimeksi otettiin esille pyssynpiippukin ja koiranpennut. Silloin ilo nousi ylimmilleen. Antti vakuutti, että Heikkikin saa pyssyn. Sen hän lupasi pian laittaa valmiiksi ja pennut opetetaan metsäkoiriksi, niin että nälkää ei nähtäisi Bogenissa.
Näin iloittiin ja juteltiin koko ilta, sitten nuorukaiset pyysivät Yrjänää kertomaan, miten aika oli häneltä kulunut. Kumpaiseltakin pojalta pääsi koston sanoja niitä vastaan, jotka olivat polttaneet heidän vanhempiensa talon ja viljahalmeen, ja he toivottelivat, että olisivat olleet siinä tilaisuudessa läsnä; mutta Mattu kiitteli onneaan, kun asiat olivat nykyisellä kannallaan.
Muutamaan päivään ei Bogenissa tullut sanottavasti mitään työtä tehdyksi, oli liian paljon puhuttavaa. Pian kuitenkin päätettiin ryhtyä rakentamaan. Siitä vain oltiin eri mieltä, mitä olisi ensin rakennettava. Mattu tahtoi saada ensiksi navetan, miehet taas asuintuvan. Matun mielipide voitti, ja niin alettiin hakata ja kuljettaa paikalle rakennuspuita. Elukat olivat yön aikana paljaan taivaan alla; niiden suojana oli ainoastaan pikipäin kyhätty aitaus. Mattu oli levoton, mutta miehet olivat huoletta; he luottivat itseensä sekä pyssyihinsä. Siitä he kuitenkin saivat rangaistuksen. Kerran yöllä he heräsivät karjan hätääntyneeseen mölinään ja Rakin vimmattuun haukuntaan. Syöstiin ulos, mutta tultiin liian myöhään — karhu oli tappanut pukin. Koiran kiukkuisesti hyökätessä kimppuun pedon täytyi tosin se jättää, mutta ennen kuin ampujat olivat valmiina, oli karhu jo ehtinyt metsään, jossa sitä pimeässä oli mahdoton saavuttaa.
Siitä alkaen tuli työhön kiirettä. Aamuvarhaisesta iltamyöhään kuului kirveiden kalke, ja vuorotellen valvottiin yökaudet; viimein karhu heitti kuin heittikin henkensä.
Vasta syksyn tultua saatiin rakennetuksi asuintupa, sillä paljon aikaa oli kulunut rehujen kokoamiseen. Niillä rahoilla, jotka pojat olivat uutteruudellaan koonneet, voitiin hankkia useampia elukoita, ja niillekin tarvittiin rehuja paljon. Yrjänä lähti kyläkuntaan ostamaan pari lehmää ja muutamia lampaita. Hänen kotiinpaluutaan odotettiin levottomasti, ja kun hän vihdoin palasi ostamansa karja mukanaan, niin oli suuri ilo uudispaikalla, sillä nyt voitiin luottavasti katsoa tulevaisuuteen.
Sitten kului talvi, joka miesten oli kulutettava metsästäen. Tuli kevät ja uusia töitä. Seurasi uuden kasken poltto, palon siemennys, sitten kalastusta, metsästystä ja heinäntekoa sekä maanviljelystä, kunnes maanpinta taas jäätyi, jo keväällä oli Matun täytynyt hankkia apua karjan paimentamiseen. Heikki oli käynyt Mangskogissa asuvien suomalaisten luona ja saanut sieltä nuoren tytön Matulle avuksi.
Kaikki oli hyvin, ja niin kului pari vuotta uupumattomassa työssä; mutta Bogenpa oli nyt jo pienehkö talo. Kylvettiin sekä ohraa että pellavaa ja nauriita, olipa ehditty hankkia yhtä ja toista tarpeellista huonekaluakin. Rupesi jo olemaan vähän joutohetkiäkin. Nuoret miehet alkoivat puhella, että olisi lähdettävä käymään vanhassa asunnossa tunturiseudulla. He ikävöivät taas vapaata metsäelämää. Pekka varsinkin innokkaasti muisteli ihanaa aikaa, jonka he olivat siellä viettäneet, ja nythän talo oli sellaisessa kunnossa, että vanhemmat kyllä tulivat toimeen ilman nuorten apuakin. He olivat aikeissa ottaa tämän asian puheeksi vanhusten kanssa, kun aavistamatta Träskogin Matti toi sanan, että tanskalaiset olivat ryhtyneet ahdistamaan vanhaa kuningasta ja että norjalaisia oli nähty valtakunnan rajalla. Hänet oli lähetetty kehoittamaan suomalaisia varustautumaan niin pian kuin mahdollista ja lähtemään hänen mukaansa. Oli lähetetty sana kaikille suomalaisille kokoutua pitäjäläisten kanssa Edaan, jossa miesten oli määrä liittyä esivaltaan.
Tämä sanoma oli nuorten miesten mieleen. Itse puolestaan heillä ei ollut mitään norjalaisia vastaan, mutta he halusivat päästä viettämään liikkuvaa elämää. Sen vuoksi he olivat perin tyytyväisiä ja Matun suureksi suruksi iloitsivat sotaan pääsemisestä. Mattu oli nähnyt sotaa ja saanut sen takia kärsiä, nyt hän tunsi mielensä levottomaksi poikien puolesta. Ja vielä ikävämmäksi kävi hänen mielensä, kun Yrjänäkin alkoi varustautua. "Heikillä ei ole pyssyä", sanoi tämä; "hän saa jäädä kotiin".
Reippain mielin ja täydet eväskontit selässä lähtivät suomalaiset torjumaan norjalaisia. Matti kulki edellä ja niin tultiin hänen kotiinsa. Sieltä olivat kaikki miehet menneet jo edeltä, sillä heille oli Bortanin talosta lähetetty jalansyten sanoma, että norjalaiset olivat naapuritalossa Helgebodassa, jonka vuoksi viimeksi saapunut joukko riensi sinne. Sen läheisyydessä he tapasivat talonpojat, jotka olivat menneet edeltä, ja nämä kertoivat, että kun norjalaiset olivat nähneet heidän suuren joukkonsa, nämä olivat palanneet takaisin rajan yli, jonne talonpojat eivät tahtoneet heitä seurata, vaan aikoivat nyt palata kotiinsa. Matti vastusti ehdotusta. Kaikki he olivat saaneet käskyn saapua Edaan, ja sinne heidän piti lähteä tapaamaan esivallan miehiä; ja kun Matti oli varakas mies, hänen puhettaan toteltiin, jonka jälkeen koko joukko marssi Edaan.
Perillä he tapasivat paljon väkeä ja voudin sekä pari sotamiestä. Kyseltiin, oliko nähty norjalaisia ja sitten kerrottiin, mitä tiedettiin, vaikk'ei siinä ollut paljoa kertomista. Talonpoikia oli paljon, mutta suomalaisia vain kolmisenkymmentä. Näillä oli useimmilla pyssyt. Kenellä pyssy oli, hänelle annettiin ruutia ja lyijyä, ja pian sen jälkeen viritettiin koko joukko pieniä nuotioita. Ryhdyttiin heti valamaan luoteja. Sitten sotamiehet valitsivat yhden pyssymiehen ja kaksi keihäällä tai kirveellä varustettua, ja asetettiin vartioita. Kului useita päiviä eikä norjalaisista kuulunut mitään. Sitten lähetettiin vakoilijoita, ja siihen toimeen olivat suomalaiset kuin itsestään määrätyt. Yrjänä ja hänen poikansa lähetettiin tiedustelemaan, mihin ne norjalaiset olivat menneet, jotka oli nähty Helgebodan luona. Parin päivän kuluttua he palasivat tuoden tiedon, että joukko oli hajaantunut. Suurin osa oli poistunut länteen päin Norjan sisämaahan, toinen, pienempi parvi, jossa oli vain neljä, viisi miestä, oli kulkenut koilliseen päin. Heitä suomalaisten piti seurata; kenties he olivat menneet Fryksdalin puolelle yhtyäkseen johonkin toiseen joukkoon. Koiran avulla Yrjänä saattoi seuralaisineen varsin helposti seurata norjalaisten kulkusuuntaa. Nämä olivat menneet pitkin rajaa. Kerran aamulla tiedustelijat tulivat aivan lähelle norjalaisia. Yönuotion savu ilmaisi näiden olinpaikan. Hiivittiin hiljaa eteenpäin. Tulen ääressä ei ollut ketään. Norjalaiset olivat menneet tiehensä, mutta monesta merkistä päättäen oli selvää, että he olivat täällä viipyneet useita päiviä ja huvikseen metsästelleet. Oli aivan selvää, että norjalaiset olivat vain vähän matkaa heitä edellä. Nyt lähdettiin nopeasti liikkeelle.
Taivalta tehtiin reippaasti, ja levottomuudeksi huomattiin, että oltiin aivan lähellä omaa kotia. Olikohan norjalaisilla aikomus hävittää se? Pikajuoksua tultiin halmeen reunaan. Siellä norjalaiset näkyivät kaikessa rauhassa loikoilevan päivänpaisteessa ja lähellä seisoi Mattukin pakinoimassa. Heikki istui kivellä jotakin vuoleksimassa. Mitä nyt oli tehtävä? Viimein norjalaiset nousivat seisomaan, hyvästelivät ystävällisesti, ja johtaja sanoi, että hän mielellään tahtoisi antaa Matulle jotakin, mutta ikävä kyllä hänellä ei ollut mitään antaa.
Silloin Yrjänä ja pojat astuivat esiin ja puhuttelivat "vihollisiaan" ystävällisesti, ja pian keskusteltiin sodasta aivan rauhallisesti. Norjalaiset sanoivat lähteneensä rajalle, koska oli kerrottu, että ruotsalaiset aikoivat tehdä hävitysretken Norjan puolelle. Huomattuaan, että ainoastaan talonpoikia oli heitä vastassa, he olivat palanneet Norjaan. Nämä viisi miestä olivat saaneet käskyn kulkea muutamia päiviä pohjoiseen päin pitkin rajaa tiedustelemassa, uhkaisiko vaara. He aikoivat nyt palata kotiin. Tanskalaiset ja ruotsalaiset tapelkoot mielensä mukaan, norjalaisten ja suomalaisten välillä ei ollut mitään riidan aihetta.
Sen sanottuaan norjalaiset lähtivät matkoihinsa ja Yrjänä poikineen julisti sodan heidän puolestaan päättyneeksi, jonka jälkeen he kertoivat uutisensa kotona oleville. Näilläkin oli uutisia kerrottavana. Bogeniin oli tullut eräs suomalainen vaimoineen aikoen asettua sinne asumaan, ja jos tarkkaan kuulosti, niin saattoi kuulla, kuinka siellä kaadettiin uudistorpan rakennuspuita. Tämä oli nuorille miehille iloinen uutinen, ja he onnittelivat Mattua, kun naapuriin oli tullut naishenkilö. No niin, eihän se ollut pahemmaksi Matunkaan mielestä, kunhan vain naapurin vaimo, joka oli Vappu nimeltään, olisi ollut toista maata. Hänellä oli pahat silmät, ja kyllä kaiketi hän oli suuri noita.
Tämä ei ollut ainoa uutinen, mikä Matulla oli kerrottavana. Heikki ja Katri olivat keskenään tehneet kaupat, päättäneet mennä yhteen. Kovin nuorihan tuo Mangskogin tyttö vielä oli, mutta ei asiassa auttanut vastusteleminenkaan: ketkä tahtovat mennä yhteen, ne menevät yhteen; antaapa heidän tehdä tahtonsa mukaan. Heikki oli niin monta vuotta auttanut Yrjänää; nyt oli Yrjänän vuoro auttaa Heikkiä, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Nyt he kyselivät Heikiltä, miten hän tahtoi elämänsä asetettavaksi, ja sitten hän lähti Yrjänän kanssa katsomaan paikkaa, mihin olisi tehtävä kaski ja asuinpaikka.
Kuitenkin pidettiin tarpeellisena, että esivallalle annettiin tieto siitä, mitä norjalaiset olivat Yrjänälle ilmoittaneet, ja tähän toimeen valittiin Pekka, joka oli joutuisin kävelemään. Pekka palasi pian ja tiesi kertoa, että talonpojat olivat saaneet luvan palata kotiin, mutta heidän piti pysytellä varustautuneina siltä varalta, että norjalaiset taas näyttäytyisivät, mikä ei ollut mahdotonta, sillä nyt tiedettiin, että nuori perintöruhtinas oli voittanut tanskalaiset Smoolannissa.
Sitten ryhdyttiin taas uutteraan työhön. Kaikki miehet rakensivat nyt Närkkiläisen mökkiä, ja joskus autettiin myös Grillsiä, uutta naapuria. Närkkiläisen torppa tuli valmiiksi ennen lumen tuloa, ja siellä sai Grills vaimoineen asua, sillä Heikki ja Katri menivät Mangskogiin Katrin kotiin. Ja sitten Yrjänä ja Mattu jäivät yksin täysi-ikäisten poikien ja pikku Matin kanssa, josta oli tehty Träskogin isännän kaima. Yrjänä alkoi samoin kuin Mattukin jo vanheta. Hän oli väsynyt ja pysyi kotosalla tänä talvena; mutta nuoret miehet sitävastoin oleskelivat melkein kaiket ajat metsässä, josta he toivat kotiin paljon saalista, jakaen siitä usein myöskin Grillsille. He saivat suuren maineen metsästystaidostaan, ja joskus hakivat lähiseudun suomalaiset ja ruotsalaiset talolliset heitä kaatamaan vahingollisia petoja, joita naapurit itse eivät saaneet tapetuiksi.
Nuoret koirat oli jo opetettu metsästykseen, ja harvoin tapahtui, että niiden ajama otus pääsi pakoon nopeilta hiihtäjiltä. Osittain sukulaistensa ansiosta osittain sen vuoksi, että olivat sotaretkellä tavanneet muita suomalaisia, nuoret miehet tunnettiin, mihin ikinä he tulivat, ja matkoillaan halki metsien he olivat hyvin tervetulleita sekä itsensä takia että sen metsänriistan vuoksi, jota he aina toivat mukanaan, ja kun nuorukaiset olivat nähneet maailmaa enemmän kuin useimmat muut suomalaiset, he osasivat antaa arvokkaita selityksiä ja joskus hyviä neuvojakin.
Kymmenjärven itäpuolella oli paikka, jossa nuorukaiset olivat usein vieraina ja johon varsinkin Antti poikkesi mielellään. Siellä asui vanha suomalainen seppä, joka vuosien kuluessa oli hankkinut pajan ja työkalut. Sivuansiokseen hän korjaili suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien pyssyjä. Tämän miehen luona Antti viihtyi hyvin, ja joskus sattui, että Pekka sai yksin kuljeksia metsästelemässä. Suomalaisukko oli leskimies ja hänen talouttaan hoiti kaksi tytärtä. Nuorten miesten oleskellessa siellä tavoitti heidät eräs Gräsmarkenin suomalainen kauan aikaa heitä etsittyään. Nyt hän omasta ja naapuriensa puolesta tuli pyytämään, että Pekka ja Antti lähtisivät hänen mukanaan auttamaan kaatamaan hirmuista karhua, joka oli useina vuosina tehnyt heille suurta vahinkoa ja viime viikkoina repinyt kolmea metsästäjää, joista yksi oli kuollut. Mielihyvin metsästäjämme suostuivat siihen, ja heti lähdettiin matkaan. Matkalla suomalainen arveli, että se karhu varmaan oli noiduttu ja "nostatettu" ihmisten turmaksi, sillä siihen ei pystynyt luoti eikä se mennyt loukkuun. Viime syksynä se oli ollut pyydyksessä, mutta oli repinyt sen hajalle niin kuin haukka pyyn. Suomalainen toivotti, että hänellä olisi perintönä saatu hopearaha. Kun hän siitä kovertaisi vähän hopeaa ja valaisi sen luodin sisään, niin karhu kyllä kaatuisi.
Niin, tosiaankin peloittavia tietoja metsästäjämme saivat tuosta karhusta. Antti ei tiennyt, missä olisi perittyä hopearahaa, mutta kyllä hän olisi mielellään sellaisen ottanut. Pekka vastasi, että niilläkin luodeilla, joita heillä oli, he olivat tappaneet niin monta karhua, että nekin kyllä yhtä hyvin auttaisivat. Muutoin hän ei uskonut, että kukaan tätä nykyä osasi noitua. "No, nyt on taas Niko-pappi mielessäsi", virkkoi Antti; "hän se varmaankin on nuo jutut pannut päähäsi. Kyllä saat olla varma, että sellaisia on, ja toivoisinpa olevani sellainen tietäjä kuin Vappu, silloin ei meitä yksikään karhu välttäisi."
"Ehkä tahdot kääntyä takaisin?" kysyi Pekka aivan totisena. Tähän hän ei saanut mitään vastausta, mutta Antti potkaisi suksensa sellaiseen vauhtiin, että hän mennä pyyhälsi toisten edelle, ja sitten painettiin kaiken päivää eteenpäin täyttä kyytiä.
Yönuotion ääressä Antti oli entisellään. Puheltiin enemmän seudusta kuin karhusta, ja syödessä hän sanoi Pekalle, ettei hän aikonut palata kotiin, ennen kuin lumi oli sulanut tai hänellä oli selässään tuon miestenturman karhun nahka.
Gräsmarkeniin tultua metsästäjiä kestittiin kelpo tavalla, ja kun oli levätty päivä, lähdettiin metsälle. Lähtiessä oli koko joukko pyssymiehiä läsnä, mutta vain kaksi seurasi metsästäjiämme. He tulivat näyttämään karhun kierrosta ja kantoivat metsästäjien kapineita. Sitten tultiin perille ja seurattiin kierrosta kappale matkaa. Kierros kulki tiheän lumisen viidakon reunaa. Siellä irtautui varpaallinen Antin toisesta suksesta, ja hänen oli seisahduttava korjaamaan, Pekan ja toisten suomalaisten jatkaessa matkaa, varmasti luottaen siihen, että Antti heidät pian saavuttaa. Hiihdettyään muutaman minuutin he kuulivat Antin huutavan ja meluavan, ja heti sen jälkeen kuului karhun karjuntaa. Koirat laskettiin silmänräpäyksessä irti, ja niiden kiukkuiseen haukuntaan yhtyi nyt karhun ärjyminen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli Pekkakin ehtinyt taistelupaikalle, ja siellä hän näki Antin päälaellaan syvässä hangessa kasvot alaspäin ja karhun hänen päällään. Toinen koirista oli haavoittuneena kyyristynyt vähän matkan päähän, toinen haukkui vimmatusti etempänä. Pekka ampui heti luotinsa tuon tavattoman suuren otuksen rintaan, jolloin peto, kita auki, kauheasti kiljuen syöksyi häntä kohti.
Pekka oli varustautunut ottamaan karhua vastaan. Kontio sai niin ankaran keihäänpiston, että horjahti, ja nyt alkoi elämästä ja kuolemasta taistelu, joka oli metsän kuninkaan arvoinen.
Pekka tunsi voimiensa vähenevän, mutta sai apua taholta, mistä oli sitä kaikkein vähimmin odottanut: Antti seisoi yks'kaks hänen vieressään pistäen karhua keihäällään kerran toisensa jälkeen, vuoroin nauraen, vuoroin taas syytäen haukkumasanoja. Tätä karhu ei enää kestänyt; se kaatui pitkäkseen niin että jysähti, kun Pekka viimeisen kerran survaisi keihäällään.
Ottelu oli ollut ankara, ja metsämiesten täytyi huoahtaa ennenkuin saivat sanotuksi: Jumalan kiitos! Kului vähän aikaa, ennen kuin Antti siitä toipui, mutta sitten hän nauroi taas ja sanoi olleensa vähän aikaa aivan pökerryksissä, ja vieläkin tuo väkevä mies ihan vapisi.
"Miten Herran nimessä tämä tapahtui?" kysyi Pekka, kun Antti oli täydelleen toipunut. — "Sitä tuskin tiedän itsekään", sanoi Antti. "Olin kumarruksissa sukseani korjaamassa ja kiskoin hampailla varpaallista lujempaan, kun sain takaapäin semmoisen sysäyksen, että kaaduin suinpäin hankeen ja tunsin jonkin repivän itseäni takapuolelta. Katsopas, tuosta!" — ja hän näytti, että lujat hirvennahkaiset housut olivat repaleina — "ja sitten repi päätäni, niin että ratisi, ja lakki meni päästäni; ja samalla sinun pyssysi pamahti. 'Oihoh!' arvelin minä, 'kylläpähän nyt neuvo keksitään'. Sitten tunsin olevani vapaa karhusta ja katsahdin ylös ja näin, miten sinä painiskelit pedon kanssa. Silloin minä sanoin: 'Lempo soikoon', ja lähdin minäkin keihäs kädessä leikkiin. No, miten sinun laitasi on, Rakki? Onnutko? Tule tänne, poikaseni, ja sinä Teppo, olet myös reipas poika, sen kyllä näen; mutta Pekka, missä minun lakkini on?" Ja sitten hän kouraisi päätään ja sai verta sormiinsa. "Katsopas, Pekka, miten täällä on laita!" — "No, siinä on vain pari valkoista ja yksi punainen hiukseton juova. Tuo ukko vähän vain kampasi päätäsi, ja lakkisi on kolmena kappaleena."
"Hitto vieköön mokoman syöttilään! Voi sentään minun vanhaa sudennahkalakkiani! No, se on nyt mennyttä kalua. Mutta missä meidän kumppanimme ovat? Vai tuolla! Tulkaa tänne vain, kaikki kävi hyvin hopeita luotiin valamattakin. Tulkaa tänne, täällä on teidän mörkönne maassa; nyt siitä pääsette rauhaan." Toiset suomalaiset riensivät esiin katsomaan otusta. He eivät voineet kyllin kehua nuorten metsästäjien voimaa ja rohkeutta sekä karhun suuruutta ja varsinkin Pekan tavatonta voimaa, hän kun kykeni vastustamaan karhun tunkiessa päälle. Ja kovatpa ponnistukset lienevät olleetkin, sillä Pekan suksien varpaalliset olivat poikki ja sukset uponneet maahan asti. Karhulle ei nyt tehty mitään. Suomalaiset tahtoivat hakea hevosen ja vedättää karhun kotiin, että kotoväkikin saisi nähdä tuon kauhean pedon. Nytkös nuorten miesten maine paisui suureksi. Yleisesti puhuttiin, ettei heidän vertaisiaan ollut ruumiin voimissa, rohkeudessa ja metsästysonnessa.
Kun metsämiehemme olivat paluumatkalla, sanoi Pekka leikillään Antille, ettei tämän tarvinnutkaan jäädä lumenlähtöön asti: olivathan he saaneet karhun ilmankin sellaisia tietäjän keinoja, joita Vappu osasi. "Niin", myönsi Antti, "kyllähän meitä onni auttoi, mutta Vappu on sittenkin tietävämpi muita akkoja; en tahtoisi vain joutua hänen vihoihinsa, ja varo sinäkin Pekka sitä!" — "Minä en siedä hänen silmiään, vaikka hän onkin kaunis ja muhkea ihminen; en tottavie siedäkään; enkä ihan hevillä mene Grillsin mökille, se on varma." — "Et ole hyvällä tuulella tänään", virkkoi Antti; "minun mielestäni Vappu on kuin muutkin naiset". — "Se on tietty, hän on kuten sanot, kauniimpi ja ylpeämpi; ehk'ei hän sille taida mitään. Minusta nähden olkoon mimmoinen tahansa."