24. KAMALA VIERAS.
Tuli taas kevät ja kesä. Oltiin alinomaa työssä, ja niin Heikki sai kotinsa kuntoon ja kaskensa kaadetuksi. Kesä oli sateinen ja kylmä. Yrjänän kaski paloi huonosti, rukiin leikkuu onnistui huonosti ja ohran vei halla. Tosin saatiin mielen lohdutukseksi kohtalaisen hyvin karjanruokaa, mutta arveluttavalta näytti talven tulo. Sen lisäksi oli lintuja vähän ja seudulla liikkui useasti metsämiehiä. Elettiin kuitenkin kevääseen. Kevät tuli tuoden mukanaan kaunista päivänpaistetta ja lämmintä. Ruoho kasvoi nopeasti, niin että elukat saivat syötävää, kaski saatiin poltetuksi ja ruis kylvetyksi. Mutta sitten tuli helteisen kuuma aika. Ruis ei itänyt, touot kuivuivat, entiset ruokavarat olivat lopussa, pettuleipään oli jo kauan sitten käyty käsiksi eikä halmeesta saatu kuin olkia. Ruoan puutteessa karjakin laihtui, ja missä heinää niitettiin, siinä se oli poudan kuivaamaa ja surkastunutta. Hiljaisuudessa tehtiin työtä ja ryhdyttiin keräämään hätävaraksi karjalle lehtiä ja sammalia; viimeksimainituista ainakaan ei ollut puutetta, ja Yrjänä oli kyllin viisas kootakseen niitä suuret määrät.
Par'aikaa oltiin siinä toimessa, kun Katri juosta touhusi huutaen, että paras hieho oli kuolemaisillaan. Se täytyi teurastaa, ja sen sisuksista löydettiin kova pallo, jossa oli karvoja ja muuta roskaa. Sehän oli noidan taikapala. "Vappuko?" tuumi Antti, mutta ei kukaan vastannut. Sitten tuli vielä uusi pahanonnen sanoma: iso lehmä oli mennyt suohon. Se vedettiin ylös: jalka oli poikki, lehmä täytyi teurastaa. Antti epäili taaskin Vappua. Mattu katsahti häneen ja lähti viimein Grillsin mökille.
"Siellä ei ole mitään hätää", kertoi Mattu palattuaan takaisin; "siellä syödään vielä selvää leipää, eikä meidän tarvitse heille antaa lihoista". — "Anna heille kuitenkin", sanoi Yrjänä, ja sitten tuli Grills itse tuomaan suoloja, joita tiesi heidän tarvitsevan teurastetun lehmän lihoihin. "Vappu käski kiittää ja sanoa terveisiä; hän arveli, että kylläpä te usein teurastelette." Mattu huokasi ja kertoi syyn. Grills arveli, että heille voisi tulla puutetta talven aikana. Sen kyllä jokainen ymmärsi, ja Yrjänä virkkoi: "Sitä saavat kyllä kaikki suomalaiset tänä vuonna kärsiä. Kuinka teillä asiat sujuvat?" — "No meneehän tuo, olemme vain kahden; kyllä tulemme toimeen, jos vain saamme olla terveinä."
Sitten saatiin sadetta; äsken kylvetty ruis nousi oraalle ja mylly saatiin käymään; petäjänkuoret ja oljet saatiin jauhetuiksi ja niin oli taas leipää, ja yhä vain kesti sadetta. Kaloja saatiin pyydyksistä, se rohkaisi mieltä paremmin, saatiinpa vielä joitakin lintujakin ansoista.
Niin olivat Antti ja Pekka kerran ulkona ja tuumiskelivat, mitä keinoja olisi keksittävä, että jotakin saataisiin taloon hankituksi. Silloin tuli Vappu, maireen ja pulskan näköisenä: "Kuulepas, Pekka, jauhattaisitko minulle säkillisen rukiita? Grills on mennyt kylälle enkä minä ymmärrä myllyä käyttää." — "Kyllä minä jauhatan", lupasi Pekka, ja sitten Vappu meni sisälle.
"Heillä kyllä on rukiita", sanoi Antti, "ja niitä jauhamaan pyydetään sinua. Varo nyt vain noitaa; ei kukaan muu kuin hän ole antanut taikapalaa hieholle ja ajanut isoa lehmää suohon; ole siitä varma!" Nyt Vappu tuli takaisin. "Tuletko, Pekka, samaan matkaan?" — "Tulen." Sitten he lähtivät yhdessä. "Lähdetkö ilman pyssyä?" sanoi Antti. "Ota tästä pyssy mukaasi, onhan siellä pyitä myllyn luona." Pekka otti pyssyn ja niin hän lähti Vapun kanssa Grillsin mökille.
Illalla Pekka palasi myllystä. Jyvät oli jauhettu ja hän laski jauhosäkin kotaan. Vappu tuli ulos ja katseli jauhoja. "Kuule, Pekka, sinä jauhatat paremmin kuin Grills; tule sisään ja istahda lepäämään; tässä on sinulle vähän illallista." Ja Vappu toi pöytään paksua ruisleipää, voita ja juustoa. Sellaisia herkkuja ei Pekka ollut isoon aikaan syönyt. "Olettepa te rikkaita", sanoi Pekka. — "Mitäpä tässä rikkauksista, mutta kyllähän meillä ruokaa on", vastasi Vappu; "ja tässä on vähän suopursuolutta juodaksesi", ja sitten hän antoi Pekalle tuopin istahtaen itse penkille hänen viereensä. Pekka ryyppäsi, joi vielä toistekin: juoma maistui tavattoman hyvältä. Sitten hän laski tuopin penkille ja sanoi: "Kyllä mar sinä osaat juomaa valmistaa!" — "No, se taito on minun suvussani", kehaisi Vappu. Pekka oli syönyt kyllikseen ja Vappu kehoitti: "Juo vielä!" — "Kyllä se on hyvää", vastasi Pekka, "mutta kovin väkevää."
"No, väkevähän itsekin olet; juo pois vain!" Sitten Pekka tyhjensi koko tuopin ja sanoi Vapun antaneen hänelle liikaa. "Niinkö arvelet, Pekka? Eipä suinkaan; mutta etkö tahtoisi jäädä meille talveksi? Kyllä se, mitä meillä on, riittäisi sinullekin." — "Tahtoisitko sitä, Vappu?" virkkoi Pekka katsahtaen toista kiitollisesti silmiin. — "Kyllä minä tahtoisin!" — "Minä kysyn sitten kotiväeltä, mitä mieltä he ovat", sanoi Pekka. — "Tarvitseeko sinun siitä kysyä keltään?" — "Kyllä tahdon heidän kanssaan neuvotella; arvelen, että he tarvitsevat minua." — "Se on kyllä mahdollista", tuumi Vappu, "mutta olethan sinä jo siinä iässä, että voit tehdä oman tahtosi mukaan. Hyi, kuinka kolkkoa onkaan, kun on sateiset ilmat ja Grills on poissa kotoa; sinä voit kernaasti jäädä meille yöksi", sanoi Vappu ja istuutui Pekan polvelle. — "En mar", sanoi tämä nousten kiivaasti seisomaan ja avasi samalla oven. "Maltahan!" uhkasi Vappu, ja nyt hänen silmänsä välähtelivät vihreinä; "minä lähetän sinulle sellaisen, joka sinut taivuttaa!" ja samassa hän viskasi tuopin Pekan jälkeen ja päästi raa'an naurun.
Ulos tultuaan ei Pekka ensin voinut pimeässä erottaa mitään. Hän tähysteli tietä, kunnes hänen silmänsä tottuivat pimeään. "Jos peloittaa", huusi Vappu, "niin tule takaisin!" Pekka ei vastannut mitään, mutta halmeen reunaan tultuaan hän seisahtui ja totuttuun tapaansa tarkasti pyssynsä ennenkuin meni metsään. "Olisikohan mahdollista, että Antti on oikeassa väittäessään Vappua noidaksi?" tuumi hän itsekseen. "Mattu-muori sanoo hänen olevan semmoista sukua, ja kyllä tunsin mieleni kummalliseksi, kun hän tuli minun syliini, mutta: päästä meitä pahasta' sanoi Niko-pappi", ja samalla Pekka teki ristinmerkin, mikä tähän aikaan ja kauan jälkeenkinpäin suomalaisten keskuudessa oli tavallista. Samassa hän näki edessään mustan esineen ja kuuli kauhean mörähdyksen. Ohoh, tuon hän kyllä tunsi. Heti samassa hänen pyssynsä paukahti, niin että kaiku jymähteli harjusta harjuun. Kun Pekka, jonka silmiä hänen oman pyssynsä leimaus huikaisi, kykeni taas katsomaan eteensä, voihki siinä henkitoreissaan suuri karvainen möhkäle. "Jumalan kiitos!" sanoi hän ja oli kuulevinaan takanaan jonkun hiljaa hipsuttelevan tiehensä.
Pekka seisoi hetkisen miettien mitä hänelle oli tapahtunut. Silloin hän kuuli nopeita, raskaita askeleita, joku juoksi mäkeä ylös. "Hoi!" kuului huuto. "Täällä ollaan!" vastasi Pekka.
"Mitä kumman vehkeitä täällä on, kun ammuskelet pilkko pimeällä yöllä?" — "Ei hätää mitään, tule vain tänne." Kun Antti näki karhun ja sai kuulla, että se oli hyökännyt Pekan kimppuun näin lähellä ihmisasuntoa, hän seisahtui ja virkkoi: "Vappu!"
Mentiin kotiin ja kerrottiin Yrjänälle, mitä oli tapahtunut, ja sitten raahattiin karhu yksissä neuvoin kotiin. Mattu viskasi sen yli tulisia hiiliä, sanoen: "Se karhu oli nostatettu Pekkaa repimään. Sinä olet onnenpoika, eikä tällä paikkakunnalla ole kuin yksi, joka osaa karhua nostattaa, yksi vain on sellaista sukua." — "Vappu!" virkkoi Antti taas. Mattu ei puhunut sen enempää, mutta veti suuren ristin sekä tuvan oven että navetan oven kamanaan. Se oli vanha taattu suojeluskeino noidannuolilta.
Tuli taas talvi ja sen mukana pakkanen ja lunta maahan, niin että otusten jäljet näkyivät. Nuoret metsämiehet olivat alati metsästämässä, mutta syötävää metsänriistaa oli niukalti. Linnut olivat kadonneet melkein olemattomiin ja hirviä ajoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset. Saaliista kiisteltiin, jaettiin sitä sovinnolla, ja puute yhä yltyi. Heikki ja Katri olivat menneet Katrin vanhempien kotiin siinä toivossa, että näillä olisi paremmat olot, ja päätettiin, että nuoret metsämiehet vievät ne nahat, mitkä oli tähän asti saatu, länteen Norjaan, hankkiakseen jauhoja ja mahdollisesti siellä metsästääkseen, sillä ruokavarojen arveltiin karjanantimien kera riittävän Yrjänälle, Matulle ja pikku Matille kevääseen asti. Kotiin jätettiin talven aikana saatu sudennahka. Yrjänän piti lähteä kylälle vaihtamaan sudennahalla vähän jauhoja.
Oli jo keskitalvi nuorten miesten lähtiessä Norjan-puoleisiin metsiin, mutta siellä oli metsänriistaa yhtä niukalti kuin Ruotsinkin puolella. Pari näätää saatiin sentään ammutuksi, ja niiden lihalla elettiin jonkin aikaa. Sitten onnistuttiin saamaan joitakin lintuja, ja kuta lähemmäksi tultiin merenrantaseutua, sitä runsaammin tavattiin metsänriistaa, ja oli oikea onnen päivä kun saatiin ilves. Koirat olivat nälkiintyneet eivätkä jaksaneet enää ajaa, mutta nyt parin päivän kuluessa virkistyttiin, ja sitten päästiin Osloon, jossa etsittiin sama kauppias, jonka kanssa oltiin tuttavat vanhastaan. Hän tunsi vielä hyvin nuoret miehet ja kuunteli heidän asiaansa ja hädänalaista tilaansa. Hyvän hinnan hän lupasi heille maksaa nahoista, mutta ehdotti, että he jäisivät sinne kevääseen asti työskentelemään hänen sahalaitoksessaan. Siellä he, noin voimakkaat ja reippaat miehet, voisivat ansaita kelpo päiväpalkat. Tähän tarjoukseen he suostuivat, toivoen voivansa ruokavaroilla hyvin varustettuina palata taas metsäseudulle.
Kun lumi hupeni ja hanki alkoi kannattaa, nuoret miehet lopettivat työnsä. Niin oli käynyt kuin kauppias oli sanonut: he olivat ansainneet hyvin, ja vaikkei heillä ollutkaan säästössä läheskään sen vertaa kuin edellisellä kerralla Oslosta lähtiessään, oli heillä kuitenkin kelkka lastattuna täyteen jauhoja, suoloja, ampumavaroja ja joitakin muita pikkutavaroita, niinkuin mekkoja, lankaa, neuloja ja työkapineita.
Sekä miehet että koirat olivat nyt levänneet ja virkistyneet, hyvissä voimissa ja täysin reippaat. Eikä paluumatkalla vitkastelutkaan. Parin viikon kuluttua oltiin kotona ja mentiin halmeen poikki mökille. Täällä miehet hämmästyivät, sillä ovi oli pönkitty kiinni, ja ympärillä olevasta hangesta saattoi nähdä ettei tuvassa ollut asuttu isoon aikaan. Mitä oli tapahtunut, ja missä vanhukset olivat? Kiiruhdettiin navettaan, johon kulki jälkiä, ja siellä elukat olivat, tosin hyvin laihoina, mutta terveinä ja täysilukuisina.
Mitä tämä merkitsi? Nuorukaiset seisoivat neuvottomina katsoen toisiinsa. Silloin tuli Grills. "Jumalan terveeksi!" tervehti hän rehellisesti ja vakaasti; "tuletteko minun mukanani meille?" — "Emme; missä isä ja äiti ovat?" kysyi Antti. — "Olisi parasta, kun tulisitte meille, niin saamme puhua." — "Ei, Grills, pyydämme, vastaa meidän kysymykseemme", sanoi Pekka. — "No, kun niin tahdotte. Yrjänä ja Mattu ovat kumpikin kuolleet, mutta pikku Matti on meillä kotona." — "Ovatko molemmat kuolleet?" kysyi Antti. — "No, kun ette tahdo tulla meille kotiin, niin istuutukaa; kerron teille, miten kaikki tapahtui."
Kun miehet olivat istahtaneet ääneti ja miettiväisinä, alkoi Grills kertoa: "Tapasin Yrjänän muutamana päivänä teidän lähtönne jälkeen. Silloin hän oli lähdössä kylään myymään sudennahkaa ja paria pukinnahkaa, sillä hän tarvitsi jauhoja. Hän palasi takaisin muutaman päivän kuluttua. Silloin tulin tänne kyselemään kuulumisia. Yrjänä oli sängyssä ja valitti olevansa sairas. Menin silloin kotiin saatuani Yrjänältä lupauksen, että hän tulee meille, jahka on levännyt tarpeekseen. Sen jälkeen oleskelin joitakin päiviä metsässä, ja kun palattuani kysyin Vapulta, oliko Yrjänä käynyt meillä, vastasi hän, ettei tätä ollut näkynyt. Silloin lähdin Yrjänän luo, ja kun tulin tänne, tupa oli kylmä ja sängyssä pitkänään Yrjänä, Mattu ja poika. Lapsi kitisi ja itkeä tuhersi niin että kysyin Matulta, mikä Mattia vaivasi. En saanut vastausta, ja mieleni kävi kolkoksi, mutta menin kuitenkin tuvan perälle ja kosketin Mattua, kun arvelin, että hän oli nukuksissa. Mutta Mattu olikin kylmänä, Yrjänä kylmänä ja heidän kasvonsa täynnä haavoja, ja samanlainen oli Mattikin; otin pojan, käärin hänet nahkasiin ja kannoin Vapun luo. Vappu hoiteli häntä, niin että poika on nyt terve. Yrjänä ja Mattu ovat kirkkomaassa. Sinne Vappu ja minä heidät vedimme ja Matin veimme papin ristittäväksi. — Tuletteko minun mukaani meille?"
Nuoret miehet olivat ääneti, mutta hetken kuluttua vastasi Antti: "Ei tänään; kenties toiste."
Sitten he menivät tyhjään tupaan ja panivat uunin lämpimään. Vanha Rakki makasi lattialla kuolleena ja kylmänä. "Kaikki ovat kuolleet!" huudahti Pekka ja otti koiran syliinsä. "Kaikkiko?" sanoi Antti. "Ei, olemmehan me jäljellä. Kenen hyväksi me elämme? Mihin joudumme? Meillä ei ole mitään, minkä puolesta eläisimme; meitä ei kukaan tarvitse."
Silloin ovi narahti ja tupaan astui kyyryssä naishenkilö, hoiperteli penkille asti ja istahti. "Kaarina!" ihmetteli Antti, "mikä sinun on?" Ja hän meni tulijan luo. "Anna minulle jotain syötävää", kuiskasi tämä.
Samoin kuin edelliselläkin kerralla oli Antilla leipää mukanaan kotiin tuotavaksi. Nyt hän yhtä nopsasti avasi kontin ja antoi tytölle leivän, ja Pekka toi lähteestä vettä. "Miten on laitasi?" kysyi Antti, kun tyttö oli syönyt. — "Hyvin nyt, kyllä minun on hyvä olo, mutta isä on kuollut ja sisareni sairas; olen tullut tänne pyytämään teiltä apua. Missä Mattu on ja Katri?" — "Poissa ovat! Laskeudu lepäämään ulos kelkalle, täällä asuu kuolema; tule nyt!" Ja sitten Antti kantoi tytön ulos. "Rupea tuohon maata", sanoi hän.
"Lämmitä lujasti Pekka! Pane uuni puita täyteen, sitten sänky ulos; senkin poltamme. Isorokko on tuvassa, meidän täytyy se savustamalla hävittää", sanoi Antti auttaessaan. "Kaarinako? Hän on nukkunut, lapsirukka; hänen voimansa olivat ihan lopussa, kun hän tänne pääsi; pidä hänestä huolta, Pekka!" sanoi Antti, pannessaan konttiinsa jauhoja, suoloja ja lihaa. "Minä lähden Liisua katsomaan. Herran haltuun nyt. Tule jäljessä, jollei minua näy palaavaksi jonkin päivän kuluttua." Sitten hän kiristi kiinni suksien varpaalliset ja lähti hiihtämään.
Kun Antti oli kadonnut metsään, istuutui Pekka kelkan seville nukkuvan tytön viereen. Hän istui kauan ääneti ja näytti katselevan, miten savu, kun luukut ja ovi olivat kiinni, tunkeutui ulos tuvan katosta ja seinän raoista. Sitten hän kasasi puita suuren röykkiön. Otti rakkaan vanhan Rakki-vainajan, asetti sen halkokasalle ja latoi puita sen ympäri ja päälle, sytytti halkokasan tuleen, avasi tuvan oven ja meni sisään istumaan. Hänen tullessaan ulos oli halkokasa palanut loppuun ja Kaarina herännyt.
Kaarina oli Kymmenjärven rannalla asuvan vanhan suomalaisen sepän tytär. "Jaksatko tulla sisään, Kaarina? Nyt on lämmintä!" — "Kyllä olen nyt levännyt, mutta viluttaa." — "Tule sitten sisään!"
Sitten Kaarina kertoi Pekalle isänsä kuolleen sydäntalven aikaan. Tytöt olivat sen jälkeen olleet kahden, ja heillä oli varsin vähän varoja. Nyt ne olivat lopussa, ja sitten oli Liisukin sairastunut, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin tulla tänne etsimään apua. Hän oli toivonut Katrin auttavan. Nyt hän tahtoi palata kotiin. "Ei, Kaarina, lepää nyt täällä kylliksesi. Antti lähti jo kauan sitten Liisua auttamaan." — "No!" sanoi Kaarina iloissaan, "kyllä sitten Liisu tulee terveeksi, sillä hän on niin toivonut, että Antti tulisi kotiin ja auttaisi isää sepäntyössä, niinkuin on tehnyt ennenkin; mutta eihän teitä ole näkynyt kumpaakaan; missä olette olleet?" — "Poissa, työansiolla." — "Mutta missä ovat Yrjänä ja Mattu-muori?" — "Siellä ovat, missä sinun isäsikin; vanhukset ovat kuolleet, Herra paratkoon! Ja Katri ja Heikki ovat Mangskogissa; me olemme kahden." — "Niin mekin. Meidän täytyy liittyä yhteen", sanoi tyttö arvelematta. — "Saammehan kuulla, jahka Antti tulee", sanoi Pekka katsoen ulos ikkunaluukusta.
Siellä näkyi Vappu tulevan lypsinrainta kainalossa. Hän meni navettaan. Vähän ajan kuluttua Pekka näki hänen menevän kotiin. Lähtiessään ulos Pekka näki kiulun olevan maitoa täynnä kodassa. Vappu ei ollut käynyt sisällä eikä virkkanut sanaakaan. Pekka istui hetkisen ihmeissään, mutta sanoi sitten: "Kuule Kaarina, keitetäänpä nyt puuroa."
"Jauhojako noissa säkeissä on?" — "Jauhoja." — "No, onhan sitten keitettävää"; ja tyttö toimitti tämän askareen. "Tuolla ulkona on kiulussa maitoa", virkkoi Pekka tullessaan sisälle. "Ota se sisään!" — "Onko teillä hierintä?" kysyi tyttö. — "On", sanoi Pekka ja laski miettiväisenä päänsä käsien varaan.
Sitten he söivät samasta kupista, nuolivat lusikkansa tarkoin ja panivat ne seinässä olevaan lusikkahaukkaan. Niin oli yleinen tapa suomalaisten ja ruotsalaistenkin kesken. Talonväellä oli kullakin oma lusikkansa, jota harvoin muulla tavoin pestiin.
Parin päivän kuluttua Antti palasi. Pidettiin pitkä neuvottelu, ja sitten Antti meni Grillsin luo. Hänen tullessaan takaisin oli Grills hänen mukanaan. Sovittiin niin, että pikku Matti jäisi Grillsin luo kasvatettavaksi, ja palkkioksi Grills saa viljellä ja hallita Yrjänä Kailasen omaisuutta, sekä kiinteätä että irtainta, kunnes Matti tulee tarpeeksi vanhaksi voidakseen ottaa sen haltuunsa.
Kasvatusveljet olivat sopineet keskenään, että he kumpikin luopuvat osuudestaan Yrjänä Kailasen omaisuuteen, sillä heistä ei kumpikaan tahtonut asua kodissa enää sen jälkeen kuin Yrjänä ja Mattu olivat poissa. Nuoret miehet olivat vapaaehtoisesti luopuneet omasta kodistaan, ja ensi kerran oli heillä nyt tulevaisuuden varalle erilaiset tuumat. Antti oli kyllästynyt harhailevaan, kuljeksivaan elämään ja mieltynyt Liisuun. Hän aikoi asettua Liisun kotiin ja ruveta jatkamaan Liisun isän sepänammattia. Kaarinan ja Pekan piti jäädä heidän luokseen. Se oli Antin ehdotus ja tuuma, mutta se ei sopinut Pekan omaan haluun. Häntä vetivät vastustamattomalla voimalla puoleensa metsä, yksinäisyys, vapaa elämä salomailla. Siellä oli hänen isänsä elellyt ja siellä hän oli lapsuutensa viettänyt.
Sitten lähdettiin kodista liikkeelle. Pekka seurasi mukana Antin uuteen kotiin. Siellä oli kaikki valmiina järjestyksessä, häntä ei siellä tarvittu, ja huolimatta innokkaista pyynnöistä ja houkutteluista hän eräänä aamuna teki poislähtöä. Antista oli eroaminen katkeraa, ja kun tämä vapisevalla äänellä kysyi Pekalta, milloin hän aikoi palata takaisin, vastasi tämä: "En tiedä!" — "Mihin nyt lähdet?" — "Tuntureille, saareen menen; sieltä annan tietoja. Hyvästi, Antti!" Sitten hän vihelsi koirille ja katosi pian Antin näkyvistä.
Pekan tullessa Vetalaisen luo oli jo kevät. Häntä tervehdittiin vanhana ystävänä. Talo oli nyt valmiiksi rakennettu ja väki oli elää kituuttanut yli talven, vaikka se olikin ollut vaikea. Ruotsalaisilta oli saatu olla rauhassa. Suomalaisia oli tullut useampiakin ja he olivat asettuneet sinne tänne metsäseudulle, sekä etelän että pohjolan puolelle. Useampia vielä odotettiin tulevaksi. Vetalaisen velikin oli asettunut metsäseudun keskivaiheille. Hänellä oli varoja, ja jos Pekka tahtoisi häntä auttaa rakennustyössä, hän saisi hyvän maksun. Pekka sanoi menevänsä vanhan Pekkalaisen ja muiden tuttujen luo pohjoisempaan. Niin, kyllähän he kuuluivat olevan hengissä, vaikka riitaa ja eripuraisuutta kuului olevan heidän välillään ylempänä pitkin virran vartta. Muutamat tahtoivat, että äskentulleet suomalaiset asettuisivat yhteen paikkaan asumaan, toiset, että he lähtisivät etemmäksi, ja pari tulokasta oli torjuttukin pois. Saman jutun Pekka sai kuulla joka suomalaisen mökissä matkallaan Pekkalaisen luo.
Hänen mielensä kävi levottomaksi, kun suomalaiset alkoivat kinastella keskenään. Heidän pitäisi olla yksimieliset ja auttaa toisiaan. Sen vuoksi häntä ilahdutti, kun hän tultuaan Suomenniemelle sai kuulla Pekkalaisen olevan samaa mieltä, ja että ne suomalaiset, jotka sanottiin pois torjutun, itse olivat huomanneet viisaimmaksi, etteivät suomalaiset asettuisi aivan ahtaalle eli niin, että syntyisi puutetta eläintenrehusta, jonka vuoksi he olivat mielisuosiolla vetäytyneet Norjan puolelle, jonne asettuivat asumaan.
Pekkalainenkin arveli, että Pekan piti jättää sikseen kuljeksiva elämä ja asettua asumaan yhteen kohti, jollekin hyvälle seudulle. Pekka sanoi miettivänsä asiaa; nyt hän tahtoi käydä katsomassa entistä tyyssijaansa ja kutsui ukkoa kesäksi sinne kalastelemaan.