25. TAKAISIN TUNTUREILLE.
Niin Pekka lähti matkaan, ja tultuaan järven rantaan hän löysi veneen samasta paikasta, mihin oli sen monta vuotta sitten jättänyt. Tultuaan saareen ja tunkeuduttuaan viidakon läpi hän löysi tupansa samassa kunnossa, johon se oli jäänyt lähtiessä. Ei yhtään ihmistä ollut käynyt siellä, mutta silti oli tuvassa asukkaita. Västäräkki oli näet tehnyt pesänsä kurkihirren alle.
Pekka tunsi mielensä onnelliseksi. Hänellä oli, mitä hän tarvitsi, ja pian hän oli siistinyt asunnon ja ympäristön sekä ottanut piilopaikoista esille niihin kätketyt kapineet. Hän oli jo kuin kotonaan ainakin. Häntä halutti nyt mennä entiselle paikalle tunturin huipulle, josta oli ennen seutua katsellut. Siellä hän istui kauan. Sitten hän meni katselemaan, miten majavat elivät. Entiselläänpä olivat nekin, näyttivät saaneen nauttia häiritsemätöntä rauhaa. Kun hän oli kaikkea katsellut, alkoi huoli ja työ tulevaisuuden tiimoilta. Kalastus ja linnustus olivat lähimmät toimet, ja saalis olikin runsas, sillä täällä eivät linnut olleet vähentyneet. Sitten vanhaan tapaan viritettiin loukut ja raudat majaville. Näilläkin pyydyksillä Pekka sai hyvästi, vaikka kesä oli tulossa. Saaliin aika loppui kuitenkin pian eikä Pekalla ollut juuri sanottavasti mitään tekemistä. Hän päätti sen vuoksi katsella muitakin seutuja ja lähti itään päin käydäkseen kenties Oren metsissä Yrjänän ja Heikin tuttavien suomalaisten luona. Missä hän liikkuikin oli ylen vähän merkkejä ihmisistä, mutta sitä enemmän metsäneläinten jälkiä ja loppumattomia metsiä.
Kerran kirkkaana päivänä, juuri kun hän oli ruvennut levolle vuolaan virran rannalle ja loikoillessaan siinä katseli, miten pienet kalat hyppelivät tavoitellen kiinni veden pinnalla lenteleviä hyönteisiä, hänen huomionsa äkkiä kiintyi outoon vedessä näkyvään esineeseen. Hän nousi heti ja kävi ottamassa sen vedestä. Kumartuessaan hän huomasi useampia samanlaisia ja poimi vedestä koko joukon näkinkenkiä. Semmoisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tultuaan taas maalle hän istahti jutellen itsekseen: "Minunhan piti niitä etsiä kaikkialta virroista; ne ovat rasiain muotoisia ja tummia väriltään kuin virran pohja; sitten minun piti avata ne ja katsoa, onko niissä helmiä. Herneen kokoisia ja pienempiä; ne minun piti tallettaa visusti ja viedä hänelle, niin kauppias puhui Oslossa sinä aamuna, jolloin jätin hyvästit. Niillä saisin kaikkea, mitä haluaisin: ruutia, lyijyä ja rahaa. Niin hän sanoi, ja luulin, että hän vain tahtoi tehdä minusta pilaa; mutta tässä nyt on noita rasioita eli simpukoita, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos sellaisia löytäisin, minun piti pitää suuni kiinni, varoa hiiskumasta sanaakaan muille, paitsi hänelle. En kenellekään, en edes veljelleni saisi niistä mitään puhua. No, sen kyllä voin luvata, mutta sinulle, Rakki, ja sinulle, Teppo, sen kyllä voin jutella. Katsotaanpa nyt noita merkillisiä herneitä, joita piti olla niiden sisässä. Näinköhän on mitään perää hänen puheissaan? No, minkänäköisiä olette sisältäpäin?" Samalla hän puukollaan mursi auki kuoren ensiksi löytämästään simpukasta. Se oli suurempi muita ja näytti kuin siinä olisi ollut toisella puolen jotakin sammalen näköistä.
Kun Pekka oli avannut simpukan, sen sisusta oli hänen mielestään aivan kuin kalan maiti ja hengetön. Sitten hän leikkasi sen kappaleiksi. "Katsopas vain, tuossa veitsi sattui johonkin kovaan." Hän puhdisti sitä veitsen terällä, ja siitä tuli tosiaan näkyviin pieni hernenmuotoinen, mutta väriltään valkoisempi, kirkkaampi ja loistavampi esine. "Se on varmaankin helmi", sanoi hän, pyöritellen sitä kämmenellään. "Olisikohan se sen arvoinen, että sillä saisi ruutia, lyijyä ja rahaa?" No, siinä tapauksessa hän sen ottaisi ja vielä muitakin. Sitten hän avasi useita simpukoita, mutta ei löytänyt useampia helmiä. "Niitä on varmaankin vähän", arveli hän, "koska kauppias niin niitä tahtoi." Ja sitten hän kerran vielä meni veteen. Vedessä pitkin virran vartta hän näki tuhansittain simpukoita, joita hän toi rannalle niin paljon kuin sai kannetuksi.
Myöhemmin illalla Pekka puuhasi majan kyhäämistä rannalle. Siinä oli vain katto, tai oikeastaan puoli kattoa. Halkaistuista pölkyistä hän teki sitten kaksi seinää ja laittoi avonaiselle puolelle nuotion. Sellainen on metsäseutulaisten keskuudessa vielä tätä nykyä tavallinen suojus. Kun se oli valmis, tuumi hän: "Enpä luule, että kauppias laski leikkiä; kyllä hän oli veitikkamaisen näköinen, mutta sellainenhan hän oli muulloinkin. Oli miten oli, tänne minä jään joksikin aikaa työskentelemään, jollei muuten niin Rakin ja Teppo-koirieni vuoksi; sillä niinhän ne syövät simpukoita mielellään kuin jos saisivat lihaa. Jos saan ansaituksi ruutia ja lyijyä, niin sitä parempi; onpa kyllä paljon köyhiä suomalaisia, jotka tarvitsevat sen, mikä minulta itseltäni jää tähteeksi. Ja onhan täällä kaloja runsaasti sekä lintuja ihan mustanansa; kaikin puolin minun kelpaa täällä hyvin olla. Mutta tästä ei minun pidä puhua kenellekään. Kaikki kuoret täytyy kaivaa maahan, sillä jos täällä joku sattuu liikkumaan, hän pian älyää, että simpukat kelpaavat johonkin, ja sitten se kyllä pian tulee tietoon, mihin ne kelpaavat. Niin minun täytyy tehdä. Tuleehan tästä kasoittain kuoria, sillä eipä ole monessakaan simpukassa helmeä."
Pekka oli uuttera, mutta kun ilmat kävivät viileämmiksi ja metsästysaika lähestyi, hän jätti helmienpyytämisen sikseen siirtyäkseen ylämaihin tuntureille, missä peurat nyt alkoivat kokoutua laumoihin, jonka vuoksi hän palasi saareensa ja ryhtyi peuroja metsästämään sekä pyytämään majavia.