27. SURMANLAAKSON KAHAKKA.
Dalbyn pitäjä, joka on Vermlannin pohjoisin, oli ollut asuttuna ammoisista ajoista asti. Sen kirkkoa pidetään Vermlannin vanhimpiin kuuluvana ja se kilpailee vanhuudessa Gillbergin ja Edan kirkkojen kanssa. Asukkaat olivat voimakasta, kookasta väkeä, ja sama ominaisuus on säilynyt näihin aikoihin asti. Oli luonnollista, että heitä suututti suomalaisten maahantulo ja asettuminen asumaan paikkakunnalle, jota he pitivät omanaan. Kun suomalaiset eivät katsoneet velvollisuudekseen ollenkaan kysyä siihen lupaa Dalbyn miehiltä, nämä siitä suuttuivat vielä pahemmin ja alkoivat uhkailla. Niinkuin kerrottiin olivat muutamat Dalbyn miehet hävittämällä Kateenharjun koettaneet päästä vapaiksi lähellä asuvasta suomalaisesta, mutta heidän oli täytynyt tälle palkita vahinko, minkä olivat hänelle tehneet.
Tuli sitten koko joukko suomalaisia, vaimoineen, lapsineen, talouskapineineen, ja meni virran poikki asettuakseen asumaan läntisiin metsiin. Olivatko he Dalbyssä levätessään antaneet jotakin erityistä syytä tyytymättömyyteen, siitä ei tarina tiedä mitään kertoa. Mahdollista kuitenkin on, että asian laita oli niin. Dalbyn talonpojat kiukustuneina kesän aikana sattuneesta suuresta metsäpalosta ja ärtyneinä siitä nöyryytyksestä, jonka pohjoisemmat suomalaiset olivat heille tuottaneet, ja kenties myöskin siinä toivossa, että nyt saapuneella suomalaisparvella olisi mukanaan arvokasta omaisuutta muutakin kuin se karja, jota he kuljettivat matkassaan, päättivät aavistamatta hyökätä heidän kimppuunsa ja tappaa heidät sukupuuttoon.
Kun suomalaiset olivat lähteneet jatkamaan taivaltaan, seurasi heitä vakoojia, jotka muutaman päivän kuluttua tulivat takaisin ja ilmoittivat suomalaisten asettuneen leiriin parin kolmen penikulman päähän metsään pienen, Dypen-nimisen järven luo. Leirissä oli muutamia työssä, toinen osa oli lähtenyt eri haaroille katsomaan sopivia asuinpaikkoja. Oli siis edullisinta heti hyökätä suomalaisten kimppuun. Tietymätöntä on miten suuri miesjoukko Dalbyn talonpojilla oli, mutta luultavasti se ei ollut varsin suuri.
Tuli iltamyöhä, ennen kuin Dalbyn miehet ehtivät suomalaisten leirin läheisyyteen. He päättivät sen vuoksi lykätä hyökkäyksen seuraavaan aamuun ja asettuivat yötiloille toivoen varhain seuraavana aamuna pääsevänsä yllättäen heidän kimppuunsa.
Lienevätkö he puita kaataessaan ja nuotioita tehdessään ilmaisseet itsensä, vai olivatko ehkä suomalaiset aavistaneet vaaraa, sitä ei varmasti tiedetä, mutta kun Dalbyn miehet hiipivät suomalaisten leirille, he tapasivat sen varustettuna kaadetuista puista tehdyllä murroksella. Ruotsalaiset kävivät kuitenkin heti rynnäkköön, pyssyt laukaistiin, ja sitten kirveet ja keihäät saivat ratkaista tappelun. Suomalaiset taistelivat omaistensa ja henkensä puolesta, ruotsalaisia kannusti viha ja saaliinhimo. Se varma tietoisuus, että he taistelivat oikean asian puolesta kohotti taistelevien urhoollisuuden sankarilliseksi ja teki kamppailun sitkeäksi. Viimein ruotsalaisten kuitenkin onnistui kaataa viimeinenkin suomalainen ja valloittaa leiri. Sillä välin oli muutamia naisia ja lapsia päässyt pakenemaan. Ei ainoaakaan suomalaista, joka vain saatiin kiinni, säästetty.
Sitten seurasi saaliin jako. Jakaannuttiin kahteen joukkoon; muutamien piti ajaa ryöstetty karja kotiin laaksoon päin, kun taas suurempi joukko lähti etelään päin Viggeniä kohti, mihin jo oli asettunut asumaan muutamia suomalaisperheitä. Oli kerta kaikkiaan puhdistettava metsät kaikista suomalaisista. Sitten sytytettiin suomalaisen leiri palamaan, ammuttiin ilosta muutamia laukauksia ja lähdettiin liikkeelle. Tämän joukon Vetalainen oli nähnyt ja se sai heidät kiiruhtamaan.
Taistelupaikkaa lähestyessään miehet hiipivät eteenpäin varovasti. Palaneen käry ohjasi heidän kulkuaan, ja pian he saattoivat puiden suojasta nähdä koko paikan ja hävityksen. Palo oli jo asettumassa, paikka autiona, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Kaikki kaatuneet suomalaiset olivat hautaamatta, mutta ruotsalaisten ruumiita ei näkynyt missään. Näky oli niin kammottava, että suomalaiset hetkisen seisoivat tyrmistyneinä.
Pekka, joka kotimaassaan oli nähnyt verisiä kahakoita, tointui ensimmäisenä tyrmistyksestään. Hän kiersi koko paikan, ja tultuaan takaisin toveriensa luo hän tiesi ilmoittaa, että suurin osa ruotsalaisia oli painunut etelään päin, ainoastaan muutamia harvoja oli lähtenyt paluumatkalle karja mukanaan. Hetkisen neuvoteltua päätettiin ajaa näitä takaa, ja kun karja ensin olisi otettu takaisin, oli käytävä ahdistamaan suurempaa joukkoa.
Karjan jälkiä ei ollut vaikea seurata, ja nuo kolme miestä juoksivat kuin vainukoirat saaliinsa jäljessä.
Ruotsalaiset saavutettiin metsänaukeamalla; he istuivat neljän miehen harjanteella lepäilemässä ja kerskuivat urotyöllään aavistamatta vähääkään, että heitä ajettiin takaa. Yksi heistä nousi seisomaan iskeäkseen tulta tuluksilla. Mutta samassa hän hypähti korkealle, levitti kätensä, juoksi pari askelta ja kaatui. Pyssyn paukaus sai toiset kolme ponnahtamaan pystyyn. Kaksi heistä kaatui silmänräpäyksessä. Sitten suhahti halki ilman kieppuva pyörä; se oli lyhytvartinen kirves, joka halkaisi neljänneltä mieheltä pään.
Vaikka yö oli tulossa, suomalaiset ajoivat karjan metsän läpi takaisin Surmanlaaksoon, joksi sitä nyt ensi kerran nimitettiin. Kun väsyneet miehet olivat suomalaisten tapaan köyttäneet elukoiden etujalat yhteen, he neuvottelivat hetkisen ja asettuivat, kukin taholleen, tappelupaikan ympärille vartioimaan. Sinä yönä ei pienintäkään tulta palanut Surmanlaaksossa. Miehet eivät vähimmälläkään liikkeellä ilmaisseet läsnäoloaan.
Aamun koitteessa kuului joku hiljaa hiipien lähestyvän paikkaa. Tulija oli puolikasvuinen poika. Hän katseli kalpeana ja vapisten kaatuneiden ruumiita; silloin laskeutui hiljaa käsi hänen olkapäälleen, ja Pekka puhutteli häntä. Pelästynyt poika rohkaisihe kuullessaan Pekan sanovan: "Älä pelkää, olemme ystäviä! Oletko sinä tapettujen suomalaisten omaisia?" — "Olen; mutta mennään pois täältä; vielä on suomalaisia elossakin. Minä vien teidät heidän luokseen. He lähettivät minut tänne katsomaan, ovatko ruotsalaiset tulleet takaisin."
Sitten kuului vihellys, ja Pekan kumppanit tulivat esiin. Kuultuaan, mitä poika kertoi, he seurasivat häntä. Poika käveli nopein askelin ja tunkeutui pian tiheään viidakkoon, jonka loppupäässä oli tuulen kaatama murrokko. Myrsky oli siellä aikoinaan kaatanut puita ja sortanut sikinsokin päällekkäin, niin että ne muodostivat melkein läpitunkemattoman murroksen. Pienempiä puita oli kasvanut siitä ylös, ja tähän puiden, pensaiden ja oksien sekavaan tureikkoon olivat henkiin jääneet suomalaiset vetäytyneet piiloon. Kun poika miesten kanssa oli tullut murrokon luo, hän käski heidän pysähtyä odottamaan. Samassa hän itse katosi ryömien oksien alle.
Odotettuaan hetken miehet huomasivat, miten oksien ja pienten pensaiden lehdet alkoivat liikahdella, ja näkyviin tuli pari aseellista miestä. Näille he nyt kertoivat, mitä tiesivät suomalaisia kohdanneesta onnettomuudesta, ja mistä nämä saisivat takaisin ryöstetyn karjansa. Miehet puolestaan kertoivat olleensa poissa ja tulleensa takaisin seuraavana iltana, jolloin yksi heidän naisväestään oli kertonut ruotsalaisten hyökkäyksestä ja suomalaisten surmasta ja tuonut heidät tänne murrokselle, jossa henkiinjääneet naiset ja lapset olivat. Monta ei heitä ollut, sillä osan lapsista ruotsalaiset olivat viskanneet järveen. Niin kertoivat miehet. Mitä oli nyt tehtävä?
Pekka ilmoitti nyt, ettei heillä ollut ruotsalaisten taholta mitään pelättävää. Heidän piti nyt koota karja, haudata ruumiit ja tutkia, oliko mitään ruokavaroja jäänyt palamatta. Sitten heidän piti pysyä piilopaikassaan, kunnes Pekka kumppaniensa kanssa tulisi takaisin. "Meidän täytyy lähteä ajamaan ruotsalaisia takaa auttaaksemme niitä suomalaisparkoja, jotka he aikovat tuhota."
Tovereilleen Vetalaiselle ja Kiikkalaiselle hän sanoi: "Meidän täytyy joutua; mahdollisesti ruotsalaiset tänään makaavat pitkään. Jos saavutamme heidät, ennen kuin he lähtevät liikkeelle, kenties saamme heidät jättämään kesken koko retkensä jonka ovat suunnitelleet etelään päin suomalaisia vastaan. Isä sanoi aina viisaimmaksi iskeä viholliseen takaapäin ja siten vähitellen napsia heidät kuoliaaksi itse ollenkaan näyttäytymättä. Niin mekin teemme. Jos kimppuumme hyökätään, pakenemme, kunnes talonpojat väsyvät takaa-ajoon. Silloin palaamme ja aloitamme uudelleen. Jos joudumme hajalle, kokoonnumme lähimmälle korkealle vuorenhuipulle. Jos voimme sovittaa niin, että vihollisen ajaessa yhtä meistä takaa, toiset, tai joku meistä aina ajaa takimmaisia takaa ja tilaisuuden sattuessa ampuu jonkun heistä, pääsemme pian voitolle, sillä isä sanoi, että sellaiset vainoojat, jotka yllätetään takaapäin, kadottavat rohkeutensa ja luopuvat takaa-ajosta. Nyt saamme koettaa. Meidän täytyy syödä nyt kävellessämme, emmekä saa kulkea lähempänä toisiamme kuin parhaiksi niin kaukana, että näemme toisemme tai kuulemme toistemme askelet. Kaikki metsäaukeat ja suot kierretään aina vasemmalta puolen. Tikan naputus kuivan puun kylkeen on sovittu tunnusmerkki. Nyt minä lähden menemään edeltä."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat koolla sen nuotion luona, jonka ääressä ruotsalaiset olivat viettäneet yönsä. He olivat vastoin suomalaisten luuloa lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin takaa-ajajat olivat arvanneet, jolloin nämä sitä kiireemmin jouduttivat kulkuaan.