28. VIGGENIN TAPPELU.
Ruotsalaisten hyökätessä suomalaisten leirin kimppuun Dypenin luona oli muudan nuori suomalainen nainen heti huomannut, että hyökkääjät olivat miesluvultaan suomalaisista voitolla. Hän pelkäsi sen vuoksi, etteivät suomalaiset jaksaisi pitää puoliaan. Itse hän oli juuri äsken tullut metsistä etelän puolelta. Siellä hän oli kaukaa kuullut karjankelloja ja suomalaisen paimentorven toitotusta; jolloin hänen pälkähti päähänsä koettaa hankkia siltä taholta omaisilleen apua. Hän oli siis lähtenyt sinnepäin niin kiireesti kuin pääsi, mutta eksynyt vaikeakulkuisella salolla ja ehti perille vasta myöhään illalla. Kuultuaan hänen kertomuksensa olivat suomalaiset kahden vaiheilla. Heitä oli vain muutamia, siksi heitä epäilytti puuttua taisteluun, jonka syytä ei oikeastaan tunnettu. Päätettiin sen vuoksi lähteä taistelupaikalle ja siellä lopullisesti ratkaista, oliko yhdyttävä yhteisesti puolustamaan niitä suomalaisia, joiden kimppuun oli hyökätty, vai eikö. Lähetettiin sana länteenpäin naapureille, ja sillä välin varustauduttiin parhaimman mukaan.
Yöllä tuli muutamia miehiä lisää ja aamunkoitteessa oltiin valmiit lähtöön. Kun oli tultu harjulle, johon suurin kaski oli kaadettu ja josta näköala avautui pohjoiseenpäin, huomattiin laaksossa savua. Pysähdyttiin neuvottelemaan ja pari miestä lähetettiin tiedustelemaan. Heidän paluutaan odotellessa puheltiin ja arvailtiin, mitä nyt oli tulossa. Yleinen äänettömyys syntyi, kun huomattiin toisen vakoojan, seurassaan kolme miestä, lähestyvän puolijuoksua. Tulijoita tähysteltiin tarkkaan, sitten kuului iloista hälinää. Oli tunnettu yksi heistä, ja nyt kuului kuiskaus "Karhuntappaja-Pekka!"
Hengästyneenä ja hikisenä oli Pekka samassa heidän keskellään. "No hyvä!" virkkoi hän kohottaen kättänsä, "ruotsalaiset ovat tuossa tuokiossa meidän kimpussamme. Teettekö, niinkuin minä sanon?" — "Kyllä tehdään", vastasivat toiset levottomina; "sano vain, mitä on tehtävä."
"Yksi juoksee alas ja toimittaa piiloon kaikki lapset ja naisväen. Ne, joilla on pyssy tai jousi, piiloutuvat kaksittain ulkorakennusten, kivien ja raunioiden taakse; ja kaikki ne, joilla ei ole muita aseita kuin keihäät ja kirveet, seuraavat minua."
Silmänräpäyksessä ampujat katosivat ja Pekka asettui muiden miesten kanssa ulkohuonerivin taakse. "Odottakaa täällä, minä tulen pian takaisin", ja sitten hän riensi kuin tuuliaispää ampujien luo, siirsi yhden vähän eteenpäin, toisen taaemmaksi ja järjesti heidät niin, että ampujat olivat puolikehässä talon ympärillä. Jokaiselle hän penäsi: "Älkää ampuko älkääkä aloittako taistelua; aloittakoot ruotsalaiset; pysykää hiljaa paikoillanne älkääkä näyttäytykö, ennen kuin minä huudan."
Ei kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Dalbyn talolliset olivat näkyvissä, kohta sen jälkeen kuin toinenkin tiedustelija oli palannut. Vanha akka, joka ei ollut tahtonut lähteä tuvastaan, sanoi hänelle, missä miehet olivat, jolloin tämä liittyi heihin. Taloissa ei ollut ristin sielua näkyvissä.
Halmeen halki ja ahon poikki talonpojat tulivat säännöttömänä parvena. Lähestyessään he puhelivat isoäänisesti ja kehuskelivat, että nyt suomalaiset saavat lämmitellä. Vanha akka seisoi joko tyhmyyttään tai uteliaisuuttaan yhä paikoillaan katsellen kohti rientävää talonpoikaparvea. "Anna vettä, ämmä!" karjaisi joku etumaisista, mutta kun akka ei ymmärtänyt ruotsalaisen puhetta, tämä sieppasi häntä tukasta lähteen luo ja pakotti nostamaan vettä. Kun useat talonpojat olivat janonsa sammuttaneet, tiukattiin akalta missä miehet olivat. Siihen kysymykseen tämä ei osannut antaa vastausta, mistä kiukustuneena yksi talonpojista potkaisi häntä niin, että hän kaatui. Vanhuksen yrittäessä kompuroida pystyyn hän löi tämän pään halki kirveellä. Kuului heikko paukahdus, pieni savu tuprahti ja murhanhimoinen talollinen kaatui uhrinsa viereen. Talonpojat kohottivat kauhean kostohuudon ja syöksyivät sinnepäin, missä savu oli pöllähtänyt, mutta hyökkääjiltä katkaisi tien ulkohuonerivin takana väijyvä suomalaisjoukko, ampuen heitä piilopaikastaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi samassa joku ruotsiksi. "Sen saat kyllä nähdä, kurja suomalainen", ja samassa koko talonpoikajoukko syöksyi suomalaisia kohti. Keihäät ojossa ja kirveet koholla seisoivat suomalaiset vääjäämättä. Vastarinnan nähdessään talolliset seisahtuivat silmänräpäykseksi. Tällaista he eivät olleet osanneet odottaakaan, ja nyt paukahteli laukaus toisensa jälkeen, suhahti nuoli nuolen perästä ruotsalaisten oikein tietämättä, mistä ne tulivat. "Takaisin" huusi heidän johtajansa. "Asettukaa suojaan ja käyttäkää pyssyjä!" ja samalla he kiiruhtivat rakennusten taakse. Kun he kääntyivät katsomaan, olivat suomalaiset jo kadonneet.
Pitkä aika kului minkään rikkomatta äänettömyyttä. Olisi ihan luullut seutua autioksi.
Talolliset olivat asettuneet niin, että tupa suojeli heitä siltä puolelta, mistä he olivat tulleet. Siitä eteenpäin maa oli aukeaa ja tasaista. Tuvan ja metsän välillä ei ollut suomalaisille mitään suojaa, ja he joko eivät uskaltaneet tai eivät tahtoneet antautua avoimeen tappeluun rotevien, voimakkaiden Dalbyn talollisten kanssa.
Talonpoikien päällikkö seisoi kauan äänettömänä ja mietiskeli. Viimein hän sanoi: "Tämä asia ei ole oikealla tolalla. Meidät on petetty. Suomalaiset olivat varustautuneet meidän tullessamme, ja minä luulen, että heidän joukossaan oli pohjoiskulman suomalainen. Huomasiko kukaan teistä sitä pitkää miestä, joka kysyi, mitä me tahdomme?" — "Huomattiin kyllä, hän oli pohjoispuolen suomalaisten kanssa Tutstadissa." — "Niinpä tuntui minustakin, ja jos täällä on yksikin pohjoiskulmalta, heitä voi olla useampiakin. Näkikö teistä kukaan sitä, joka äsken ampui lähteen luona?" — "Näin, minä näin hänen päänsä, ja jollei hänellä ollut Vetalaisen lakki, eivät minun silmäni näe oikein."
Vetalaisen nimeä mainittaessa syntyi talonpoikien joukossa suurta levottomuutta ja johtaja sanoi: "Jos hän on täällä, on muitakin. Vetalaisella on puolustajia koko metsäseudulla; mutta meidän täytyy jatkaa. Yksi teistä nouskoon katolle varovasti katsomaan, onko ketään suomalaista näkyvissä."
Muudan nuoremmista ruotsalaisista teki, niinkuin johtaja oli käskenyt. Kuului pyssynlaukaus, ja mies tuli alas lakki läpiammuttuna. "Niin, kyllä suomalaiset ovat ympärillämme sillä puolella; meidän täytyy vetäytyä takaisin kedon yli metsään, siellä suomalaiset saavat nähdä, mihin me kelpaamme. Pistäkää tupa tuleen! Kun savu sakenee, juoksemme metsään ja asetumme suojaan. Suomalaiset luulevat meidän pakenevan ja lähtevät ajamaan meitä takaa yli kedon, ja silloin he saavat nähdä asiain kääntyvän toisin päin. Tarkastakaa pyssynne lukot ja piit, että ne ovat kunnossa, ja olkaa valmiit!"
Tupa oli jo sieltä täältä syttynyt palamaan ja savu sakeni sakenemistaan. Jo tulta sytytettäessä suomalaiset huomasivat ruotsalaisten hankkeet, ja heti samassa kuului tikka takovan kuivaa puun kylkeä. Tämä ääni lähti ulkohuonerivin luota, jossa Pelkkä vielä seisoi muiden suomalaisten kanssa.
Pekan merkki sai heti Vetalaisen ja Kiikkalaisen tulemaan hänen luokseen. "Ruotsalaiset pelkäävät meitä. He eivät uskalla antautua alttiiksi hajallaan olevien ampujien laukauksille käymällä täällä meidän kimppuumme. He ovat sytyttäneet tuvan tuleen vetäytyäkseen savun suojassa takaisin metsään. Meidän täytyy ennakolta estää heidän aikeensa. Hiipikää kaikkien ampujien luo ja sanokaa, että he vetäytyvät takaisin ja asettuvat metsän reunaan, mistä ruotsalaiset tulivat aukealle. Siellä on meidän miestemme otettava heidät vastaan niin, ettei yksikään pääse pakoon. Minä riennän sinne edeltäpäin, mutta tulkaa pian, sillä savu alkaa käydä sakeaksi. Pitäkää silmällä talollisten joukkoa, ja jos joku pakenee tännepäin, niin ottakaa hänet kiinni. Yksikään heistä ei saa päästä täältä pois."
Pekka lähti samassa, ja mennessään omalle valitsemalleen paikalle hän ilokseen yhdytti Kiikkalaisen ja tämän ampujat, jotka asettuivat niille paikoille, jotka Pekka määräsi. Tuli levisi tuvassa verraten hitaasti. Molemmin puolin oli hyvää aikaa panna tuumat toimeen. Vetalainen oli ampujineen tullut Kiikkalaisen luo, ennen kuin savu oli ehtinyt yltyä niin sakeaksi, että sen arvattiin kätkevän ruotsalaiset. Viimein oli kurkihirsi palanut niin, että se putosi, ja nyt hulmusi savua ja kipinöitä taivaalle, pimittäen suurimman osan halmetta.
Talolliset porhalsivat nyt täyttä juoksua metsään päin. Pyssynlukot naksahtelivat, kuului pamaus toisensa jälkeen. Yksi ainoa talollinen syöksyi ampujien linjaa kohti ja vilahti salaman nopeasti puiden ja pensaiden taakse. Toiset ruotsalaiset olivat joko kaatuneet tai seisahtuneet. Ne, joilla oli pyssyt, laukaisivat ne nyt esiin syöksyviä suomalaisia kohti. Tappelua ei kestänyt kauan. Hetken kiihko ja raivo ei jättänyt ainoatakaan ruotsalaista henkiin. Haavoittuneetkin tapettiin armotta ia vähitellen kokoontuivat kaikki suomalaiset kaatuneiden ympärille. Ruvettiin tarkastamaan, keitä suomalaisista puuttui. Näiden joukossa oli Pekka ja Kiikkalainen. Tästä tappiosta kävivät miesten mielet aivan masennuksiin, ja jokainen riensi heitä etsimään metsästä, kunnes Vetalainen huusi: "Älkää etsikö, ette te heitä kuitenkaan löydä. Ettekö nähneet sitä miestä, joka juoksi ampujarivin läpi? He ajavat häntä takaa. Olkaa huoleti, ei yksikään talollinen näe huomista päivää. Niin oli pohjoiskulmalaisten tuuma, ja luultavaa, on, että se käy toteen. Minä tunnen kyllä ne nuoret miehet. Mennään nyt sammuttamaan tuli."
Muutaman tunnin kuluttua suomalaiset olivat kokoutuneet kaatuneittensa ympärille. Pekka ja hänen toverinsa olivat jälleen heidän joukossaan. Suomalaisten tappiot eivät olleet vähäiset, sillä viimeisessä kahakassa talolliset olivat tapelleet raivokkaasti henkensä puolesta. Puheltiin tulevaisuudesta ja päätettiin asettaa nuoria miehiä sellaisille paikoille mistä he saattoivat pitää silmällä, mitä Dalbyn miehet mahdollisesti aikoivat tehdä. Jos talolliset kokoutuisivat, oli kaikille suomalaisille toimitettava varoitus arpakapuloilla ja merkkitulilla, ja kaikki Viggenin tappelujäljet oli hävitettävä. Vaikeinta oli hävittää Surmanlaaksosta Viggeniin johtavia jälkiä. Vetalainen ja hänen toverinsa ottivat suorittaakseen tämän tehtävän; he siis sanoivat jäähyväiset Viggenin luona oleville suomalaisille ja lähtivät salomaan halki pohjoiseen päin.
Kun pohjoiskulman suomalaiset, joiden joukkoon Pekkakin kuului, saapuivat suomalaispakolaisten piilopaikalle murrokkoon, oli näiden lisäksi tullut Vetalaisen veli miehinensä. Nämä olivat saaneet heille lähetetyn sanoman ja saapuneet paikalle, jossa saivat kuulla kolmen miehen lähteneen etelään päin, joten he odottivat näitä palaaviksi. He ilmoittivat, että kaatuneet oli haudattu.[5] "Kiireesti nyt pois täältä", sanoi Pekka; "meillä ei ole mitään pelättävää niiden ruotsalaisten puolelta, jotka täällä ovat olleet, mutta toisia tulee kyllä tilalle; heidän ei pidä tavata täältä ketään. Menkää te länteen päin; sieltä kyllä löydätte metsäseutuja, missä voitte raivata viljamaita asuaksenne. Kuta nopeammin kuljette, sitä paremmassa turvassa olette; seuratkaa Vetalaista." Tälle hän virkkoi: "Tee, minkä voit, mutta pidä kiirettä! Me tahdomme olla yksin täällä metsässä; kylläpähän sitten saatte meistä tiedon."
Kun suomalaisjoukko oli mennyt, riensivät nuo kolme miestä Surmanlaaksoon ja sytyttivät metsän palamaan monesta eri paikasta. Pian tuli paisui liekehtiväksi mereksi, mutta kuitenkin pistettiin tuli vielä useaan paikkaan, kunnes ehdittiin sinne, missä kaatuneet ruotsalaiset olivat. Siellä pinottiin valtava rovio, joka sytytettiin palamaan yht'aikaa kuin ympärillä oleva metsäkin. Kaikki paloi! Savu hulmusi taivaalle, kipinöitä lenteli ympäri ja rytinä oli kauhea, kun metsän jättiläispuut kaatuilivat. Ilma oli savua sakeanaan, ja kaamea hirmutunnelma täytti koko tienoon.
Metsää kasvavalla saarekkeella keskellä rahkasuota istuivat kaikki kolme pohjoispuolen suomalaista mitä syvimmässä rauhassa. He tuskin olivat huomaavinaan kauheaa metsäpaloa, istuskelivat vain syöden eväitänsä, ja Vetalainen virkkoi: "No nyt saavat talollisten tiedustelijat tulla; jälkiä ei näy missään, ei kukaan voi sanoa, mihin heidän kumppaninsa ovat joutuneet, ei kukaan muu kuin suomalaiset, ja he taas eivät enää koskaan puhu koko asiasta. Nyt voimme levätä ja panna maata; täällä meitä ei kukaan häiritse."
Kun miehet seuraavana päivänä tulivat Vetalaisen torppaan, ei heistä mitenkään huomannut, että he olivat olleet taistelussa. Suomalaisen saunan löyly oli puhdistanut noet ja veret; vaatteet olivat pestyt ja paikatut. He kantoivat parhaillaan eloja, kun pitäjältä tuli pari talollista torppaan kysymään, olivatko suomalaiset huomanneet, että metsät paloivat pitäjän eteläkulmalla.
Sen suomalaiset olivat kyllä huomanneet, tuntuihan käry tänne saakka; mutta kuka metsän oli sytyttänyt, sitä he eivät tienneet, arvelivat vain, että kaiketi sen olivat tehneet jotkut pitäjän metsämiehet, sillä ainoakaan suomalainen ei ollut vielä lopettanut elonkorjuutaan, minkä vuoksi he eivät joutaneet käymään metsällä. Sitten talollisilta kysyttiin, mistä he tulivat ja tiesivätkö he kertoa kuulumisia. Eihän heillä ollut uutisiakaan kerrottavana, mutta ehkä suomalaisilla oli? Ka, olihan kuultu, että hyvää vuodentuloa odotettiin Norjan puolella ja arveltiin, että talvella tulisi halvat rakennushinnat, ja sitten kyseltiin talollisilta, millä asioilla he liikkuivat. No, he olivat vain lähteneet katsomaan, missä metsä paloi, sillä laaksossa astikin he olivat tunteneet käryä ja huomanneet savun. Sitten he olivat paremmin nähdäkseen kiivenneet vuoren harjulle, josta näki laajalle. Olivat käyneet lähempänäkin tulta, mutta nyt aikoivat mennä kotiin. Sitten tuli Vetalaisen vaimo ja tarjosi talollisille maitoa juoda, ja niine hyvineen nämä menivät tiehensä.
Tuskin talolliset olivat painuneet näkymättömiin halmeen reunasta, kun sen vastakkaisella laidalla tuli näkyviin suomalaisen pää ja käsi viittoi, että joku tulisi sinne. "Pekka, ota kirves mukaasi ja mene! Minä sillä välin katson, mihin päin talolliset menevät."
Vetalainen tuli pian takaisin ja kohta palasi Pekkakin. Kun toiset häneen katsoivat kysyvän näköisinä, kertoi hän: "Siellä oli vain suomalainen tiedustelija tuolta Viggenistä. Hän on seuraillut talollisia. He olivat jo aikaisin tänään tulleet metsäpalon luo. Olivat jakautuneet useaan ryhmään, nämä olivat varmaankin tulleet tänne katsomaan, oliko Vetalainen kotona, sillä he jo epäilivät, että jotakin oli tapahtunut sille ruotsalaisjoukolle, joka oli lähtenyt suomalaisten jälkeen, ja nyt he etsivät sitä joukkoa. Nuori Viggenin mies tahtoi sanoa tämän meille, ennenkuin hän lähti seuraamaan talonpoikia. Hän oli arvannut, että tulen sytytimme me. Jäljet ovat kadonneet, ei ole merkkiäkään osoittamassa, mihin kumpikaan riitapuoli on joutunut. Hän tahtoi tietää, mitä arvelemme: pitääkö hänen edelleen seurata näitä talollisia, vai arvelemmeko viisaammaksi, että hän seuraa sitä heidän joukkoaan, jota ei kukaan pidä silmällä. Mitä te tuumitte?"
"Mitäs itse arvelet, Pekka?" — "Suomalainen menköön kotiinsa. Talolliset eivät löydä mitään. Kertokoon omaisilleen, mitä tietää, ja jos jotakin tapahtuu tuolla etelän puolella, tuokoot sinulle sanan. Minä ja Kiikkalainen menemme laaksoon virran puolelle, jos joku talollisjoukko on kulkenut sitä tietä." — "Olkoon niin", tuumi Vetalainen ja meni puhuttelemaan piileskelevää suomalaista. Hän palasi pian takaisin, ja tiedustelija tuli mukaan, sillä mies tarvitsi lepoa ja ruokaa.
Kun Pekka ja Kiikkalainen erosivat Vetalaisesta, arveli tämä, ettei laaksossa ollut tapahtunut mitään, ja kehoitti Pekkaa pian palaamaan, ja niin Pekka tekikin. Hän oli Kiikkalaisen luona tavannut Kaarinan, ja oli nyt matkalla Antin luo. Vetalaisen arvelu oli osunut oikeaan. Viggenin luona ei talonpoikia ollut näkynyt, ja tiedustelijat olivat palanneet takaisin ilmoittaen, että metsä oli turvallinen.