29. ANTTI.
Pekan ja Kaarinan tullessa Kymmenjärvelle oli Antti poissa kotoa. Liisu kuitenkin tiesi hänen pian palaavan; oli vain mennyt Träskogin Matin luo, jossa hän tähän aikaan usein kävi. "Teidän pitää levätä muutama päivä pitkän matkan kuljettuanne; olette kumpikin väsyneen näköisiä."
Antti tulikin pian kotiin, ja hänen mukanaan oli sekä Matti että Grills. He olivat kaikki iloissaan Pekan tulosta. Häntä oli kauan odotettu. He tahtoivat Pekan kanssa neuvotella eräästä äskettäin tapahtuneesta asiasta. Vappu oli joitakin aikoja sitten käynyt Bortanen talossa, ja talon isäntä oli hänelle sanonut, että niin hyvin Grillsin kuin Yrjänän poikienkin piti maksaa hänelle veroa. Hän oli lunastanut talonsa kruunulta ja kuninkaalta, ja Bogenit, joksi suomalaisten taloja sanottiin, olivat hänen maallaan. Nyt Vappu lähettää terveisiä kehoittaen meitä käymään isännän luona. Vappu oli sanonut, että meillä on rakennusseteli kuninkaalta, ja arvellut, että tuskin rupeamme maksamaan hänelle mitään veroa. — "Tuokaa vain kumpikin pukki jouluksi, sen sanon sinulle, senkin noita-akka, muuten saat sellaiset joulupidot, jommoisia et ennen ole nähnyt, sen minä sanon ja sen saat uskoa; ja korjaa nyt luusi!"
Siihen Vappu oli sanonut, että ylpeä ruotsalainen kenties saisi kuulla hänestäkin jotakin.
"Nyt olemme puhuneet Matin kanssa täällä, ja hän vahvistaa todeksi, että Bortanin iso ruotsalainen on kyllä kruunulta lunastanut talonsa, mutta ei usko, että meidän halmeemme kuuluu hänelle, ja sitten Matti sanoo, että jos me kukin tänä vuonna annamme Bortanin isännälle veroa pukin, tämä ensi vuonna tahtoo kaksi, hän on paha mies. Nyt tahdomme kuulla sinunkin mielipiteesi."
"Pukki vuodessa kultakin, niinkö sanotte! No, eihän tuo ole kovin paljon; neuvotellaan tuonnempana, jahka minä olen saanut miettiä asiaa." — "Niin, eikä siinä vielä kyllin, että hän vaatii pukin, sillä muutaman päivän kuluttua siitä kun Vappu oli tavannut ison isännän, tämä löysi yhden lehmistään kuolleena metsästä, ja siihen hän epäili Vappua syylliseksi. Sen kuulimme Matilta, mutta samalla kuulimme, että iso isäntä kyllä osaa ottaa maksun lehmästään. Olipa hyvä, kun tulit, Pekka!"
"Onko isäntä Heikiltäkin vaatinut veroa?" — "Ei, arvatenkin hän lukee Heikinkin Yrjänän poikiin kuuluvaksi. Niin, Herra paratkoon, vielä yksi asia. Kun Vappu kuuli eräältä kylän akalta, joka kävi hakemassa kipuunsa voidetta, mitä Matti meille oli sanonut, hän kiukustui kovin ja lähetti isolle isännälle sellaiset terveiset, että jollei tämä taukoaisi soimaamasta häntä, Vappua, lehmän kuolemaan syylliseksi, Vappu kyllä kykenee hävittämään kaiken hänen karjansa eikä Vapun tarvitsisi mokoman asian takia edes astua jalallaan tuvastaan ulos. Sen voi arvata, että sellaiset terveiset varmasti toimitettiin perille, ja kyllä varmaan iso isäntä miehineen pian on meidän kimpussamme!"
"Hm", tuumi Antti, "Vappu käy tosiaankin yhä häijymmäksi. Kun minä tahdoin ottaa pikku Matin tänne meille, Vappu suuttui ja sanoi, että poika oli nyt hänen ja että hän aikoo sen pitääkin, eikä se saa tulla meille. Jos minä sitä vielä vaadin, hän sanoi kyllä siihen keinon tietävänsä." — "Niin", virkkoi Grills, "hän on pojasta arka kuin silmäterästään; kyllä hän pojan hoitaa, niin ettei teidän tarvitse siitä olla levottomia, ja kyllä hän on siivo, kun vain ei olisi niin itsepäinen."
"Mutta emme me ainoastaan tämän takia lähettäneet Kaarinaa sinun luoksesi", sanoi Antti. "Tulepas pajaan, niin saat nähdä jotakin ja myös kuulla jotakin."
Pajalle tultuaan miehet eivät menneet sisään, vaan istahtivat sen ulkopuolelle. Antti poistui hetkiseksi ja toi miehen kämmenen kokoisen metallikappaleen. "Katsopas, Pekka", virkkoi hän, "tämä on hopeaa; meillä on monta tuollaista möhkälettä, ja useampia voimme saada. Sen vuoksi tahdoimme, että sinä tulisit tänne meitä auttamaan." — "Kuinka olette tämän saaneet?" — "Kerro sinä, Matti.'
"Jo viime vuonna meidän paimentyttö kertoi, että kun pukit olivat kerran puskusilla vuorella ja hän juoksi niitä erottamaan, ne olivat potkineet sammalta pois kalliolta ja siinä kiilsi jotakin kirkasta, ihan kuin sulaa lyijyä. Se oli sellaista, mitä jättiläiset olivat kätkeneet vuoreen. Tyttö pelästyi eikä uskaltanut siitä hiiskuakaan, ennen kuin pyhä oli ohitse. Sitten hän tahtoi minua mukaansa katsomaan, mitä se oli. Arvelin, ettei siellä voinut olla mitään, enkä huolinut mennä hänen mukaansa, mutta tuonnoin keväällä hän oli ollut paimenessa samalla seudulla ja oli silloin taas nähnyt samaa, kertoi siellä olevan joitakin peikkojen kätköjä, joista me tulisimme rikkaiksi, jos siitä ottaisin vaarin. Minä sentään yhä arvelin, ettei siellä ole mitään, eikä minulla ollut haluakaan lähteä sinne pitkän matkan taakse.
"Sitten kerran Antti ja Grills tulivat luokseni, ja silloin kerroin heille, mitä tyttö väitti nähneensä, ja kysyin, tahtoivatko he lähteä mukaan, niin voisimmehan tuota katsoa. No, se oli helposti tehty. He olivat menossa Mangskogiin ja se soveltui heidän matkaansa.
"Tyttö ei ensin löytänyt paikkaa, joten asetuimme syömään, mutta hän ei tahtonut jäädä meidän seuraamme, vaan juoksenteli vuorilla sinne tänne, ja niinpä hän vähän ajan kuluttua huusi: 'Isäntä! Tässä se on.' 'Seiso hiljaa paikallasi', käski Grills, ja juoksi sinne, ampui laukauksen ja laski vuorelle teräskapineen. 'No, nyt voitte tulla', sanoi hän. 'Hiisillä ei ole enää mitään voimaa.' Sitten menimme paikalle ja näimme jotakin kiiltävän kallionraossa. Silloin ihastuimme ikihyviksi, ja ihme se olikin, sillä olimme vast'ikään seisoneet samalla vuorella, mutta näetkös tyttö ei voinut sitä nähdä, kun olimme kaikki samassa seurassa, sen kyllä huomasimme.
"Yritimme silloin murtaa irti näkemäämme kappaletta, mutta siitä ei tullut mitään. Kävin tytön kanssa hakemassa työaseita, ja sitten teimme työtä iltaan asti. Työskennellessämme sovimme niin, että jokainen saa kantamuksen irtimurrettua kiveä, sitten mennään Antin pajaan malmia sulattamaan, sillä varmasti uskoimme, että se oli hopeaa. Sitten viivyimme Antin luona, kunnes hän oli sulattanut ensimmäisen malmin, ja niin saimme hopeamöhkäleen. Silloin päätimme yhdessä neuvoteltuamme, ettemme siitä hiisku kenellekään, vaan pidämme sen itse, ja sitten teimme sopimuksen, että salaa murramme malmia jokainen viikon erältään, sillä voithan arvata, että jos joku meistä olisi ollut poissa kauemmin aikaa, aina joku olisi ruvennut ihmettelemään, missä hän oli, ja jos useammat saavat malmista tiedon, asiamme on silloin pilalla. Nyt olemme olleet työssä vuorotellen, mutta kuitenkin on ihmetelty, missä me olemme. Vappu oli pahin utelemaan, ja lopulta Grillsin täytyi antaa hänelle tieto asiasta, niin että nyt olemme Vapulta rauhassa; mutta minun akkani arvelee, aprikoi päivät pitkät, mitä minä metsissä juoksentelen, kun ei minulla ole mitään kotiin tuotavaa, ja sama asia on Antillakin, vaikka luulen, että Liisu kyllä aavistelee jotakin. Kun nyt olimme ja vieläkin olemme tällaisessa asemassa, tulimme ajatelleeksi sinua, joka olet yksinäinen mies, ja tietäväthän kaikki ihmiset, että sinä aina kuljeskelet metsissä. Sen vuoksi Antti lähetti sinulle kutsun, ja nyt kysymme, tahdotko auttaa meitä malmin murtamisessa, niin jaamme sillä tavoin, että sinä saat osasi ja me omamme, jokainen tasan."
Pekka oli ääneti kuunnellut Matin tarkkaa kertomusta, mutta nyt hän kysyi vastineeksi: "Mistä tiedätte, että se on hopeaa?"
"No hyvänen aika, senhän näkee jokainen! Mitäpä muuta se olisi?" — "Sitä en osaa sanoa, mutta tiedäthän, Antti, että Malmivuorella ihmiset hokivat saaneensa kauppiaalta rahoja, jotka eivät olleet oikeita, vaikka olivat oikean näköisiä. Arvelen sen vuoksi, että ennen kuin jatkamme työtä, hankimme varman tiedon, maksaako se vaivan. Joku meistä voi mennä joko Malmivuorelta tai voudilta tiedustelemaan, ja sitten voimme esivallalta hankkia oikeuden hopeakaivokseen. Kyllä se on parasta. Jos niin on, että tämä tosiaan on hopeaa, niin minä kernaasti teitä autan malmin murtamisessa, kunnes saamme esivallalta lupakirjan kaivokseen. Silloin voimme palkata niin monta työmiestä kuin tahdomme."
Miehet istuivat kauan ääneti miettien Pekan ehdotusta, mutta lopulta Antti sanoi: "Siihen kyllä suostun, että otamme selon, onko hopea oikeaa; mutta ei Malmivuorelta eikä voudilta. Ei mar, silloin he ottavat meiltä suurimman osan, ehkäpä kaikki tyynni. Niin ovat tehneet muillekin suomalaisille. Mutta kuulkaas, miten minä tahtoisin tehtävän. Nyt meillä on miehenkantamus. Murramme malmia ja sulatamme, minkä verran kerkeämme, kunnes lumi tulee maahan. Silloin lähtee Matti hevosellaan Osloon. Onhan meillä kullakin muutamia nahkoja; kun hän palaa, saatte nähdä, että hopeata se on, mitä olemme löytäneet."
Tämä neuvo tuntui sekä Matin että Grillsin mielestä parhaalta. Nyt heillä oli enää lyhyt aika murtaa vuoresta malmia, sillä jokainen oli sitä mieltä, että lumen tultua ei sitä työtä jatkettaisi. Lumessa näkyisivät jäljet ja saattaisivat asian ilmi. Nyt olivat sekä Matti että Grills olleet kauan poissa kotoa. Antilla oli malmia sulatettavana, siksi piti Pekan pitää huolta malmin murtamisesta; ja kun Pekka oli luvannut siihen ryhtyä, menivät he kukin kotiinsa.
Kului sitten vähän aikaa, niin tuli pakkanen ja satoi vähän lunta. Miehet tekivät nyt työtä kotona, Antti pajassaan, Pekka oli mennyt metsälle pyssy ja koirat mukanansa. Silloin tuli Vappu aivan odottamatta. Hän kyseli Pekkaa. Kun hän sai kuulla, että Pekka oli poissa, hän meni pajaan Anttia tapaamaan. "Grills on sairaana", kertoi hän, "eikä minulla ole rehuja elukoille. Heikki on poissa. Tule sinä minua auttamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat Bogeniin, oli, kuten sanottu, Grills sairaana. Hän pyysi Anttia noutamaan heiniä etelänpuoleiselta suolta. "Sinne on tie tasaisin ja sieltä voit vetää täyden kuorman. Pikku Matti lähteköön mukaasi näyttämään minun haasiani, sillä Bortanin isolla isännälläkin on siellä heiniä." — "Minä tulen mukaan", sanoi Vappu, "poika jääköön sinua hoitamaan."
Kun Antti ja Vappu tulivat suolle järven rantaan, oli iso isäntäkin siellä renkeinensä kahdella hevosella heiniä hakemassa. Antti veti kelkan sen haasian ääreen, jonka Vappu näytti, ja otti siitä pois katoksen. Silloin iso isäntä huusi: "Älä kajoa niihin heiniin, ne ovat minun!" — "Sinunko?" ihmetteli Vappu. "Ja kuitenkin olen minä itse kantanut ne kokoon ja itse pannut ne haasialle. Sinunko, sanot? Joko teillä on jouluolut valmiina? Kyllä taitaa olla", lisäsi hän pilkallisesti nauraen, "koska sinulla ei ole tietoa omista haasioistasi". — "Suu kiinni, noita-akka, korjaa luusi, muutoin alkaa tanssi, jonka minä lupasin sinulle jo ennen. Mene tiehesi haasialta!" sanoi hän Antille, joka oli epätietoisena alkanut pohtia, oliko Vappu vain aikonut hankkia hänelle harmia. "Kuule, Vappu, onko haasia sinun?" — "On kyllä, johan sen sanoin; luuletko sinä, että minä huolisin mitään tuolta juopporatilta?" vastasi Vappu ja osoitti isäntää. Kalpeana ja vihasta vapisten tämä töykkäsi kiukuissaan Anttia. "Pääsetkö pois haasialta, kuuletko, muutoin tulet sieltä maahan pikemmin kuin sinne nousit!"
"Sinunko tämä haasia on, Vappu?" kysyi Antti vielä kerran. "Niin on, kuulithan sen". "Kuulkaa isäntä", huudahti nyt renki, joka luuli tämän erehtyneen, "se haasia ei ole meidän, kyllä se on Bogenin Grillsin". Silloin Antti otti sylillisen heiniä ja heitti ne kelkkaan. "Älä koske heiniin, sanon minä! Heinät ovat kasvaneet minun maallani, ne ovat minun."
Nyt Antti heitti kelkkaan toisen sylin täyden heiniä, ja samassa isoinen isäntä löi häntä niin että lakki lensi yli heinähaasian. Antti seisoi silmänräpäyksen hiljaa, mutta sitten hän syöksähti isännän kimppuun. Iskuja sateli kummaltakin puolen ja pian olivat he saaneet toisiaan kiinni vyötäisiltä, retuuttivat ja kiskoivat voimiensa takaa, mutta kumpikaan ei kaatunut. Epäilemättä Antti oli väkevämpi, mutta iso isäntä oli sukkelampi liikkeissään. Kummallekin katsojalle, rengille ja Vapulle, oli epäselvää, miten asia päättyisi. Renki seisoi äänetönnä, mutta Vappu huusi ja yllytti Anttia: "Kas noin, se on oikein! Löylytä häntä niin, että hän tukehtuu, kas noin! Se on oikein! Onpa hänellä koipia, mutta kylläpä ne uupuvat, hyvin käy!" Nyt iso isäntä kaatui ja Antti hänen päälleen. Sen nähdessään renki tempasi haasiasta seipään ja juoksi apuun pelastamaan isäntää tähdäten iskun Antin päähän; mutta paljon sukkelammin oli Vappu hypännyt alas haasialta, juossut hätään ja nyt hän kuin villikissa tarrasi kiinni rengin pitkään tukkaan ja huusi: "Nouse ylös Antti! Ylös, Antti!" Ennen kuin renki oli ehtinyt irroittautua riehuvasta suomalaisakasta, oli Antti jo päässyt eroon rauenneen isännän käsistä, ja samassa hänen tavattomat kouransa harasivat rengin päätä ja tarrasivat miehen pitkään tukkaan.
Renki, joka oli nähnyt isäntänsä kaatuvan, oli myöskin oivaltanut, miten väkevä Antti oli, ja seisoi nyt hiljaa pyytäen rauhaa. Antti läähätti ja kuohui vihasta eikä vastannut heti, mutta malttoi sentään mieltään ja sanoi: "Rauha, niin! olkoon menneeksi meidän kesken, koska puhuit totta, ja olkoon annettu anteeksi, että yritit minua lyödä. Onhan Vappu sinua jo sen verran merkinnyt, jotta näkyy, ettet ole pelkuri", virkkoi hän pilkallisesti naurahtaen. "Mene!" sanoi hän, hellittäen kouransa miehen tukasta.
"Mitä sinä nyt aiot tehdä, Vappu?" huudahti hän samassa levottomana huomatessaan, että Vappu oli puukko kädessä isännän kimpussa, joka verisenä ja tiedotonna vielä makasi maassa. "En mitään, mikä sinua koskee, tahdon vain, että hän muistaa minut vastakin", sanoi Vappu leikaten samalla paksun tukon ison isännän hiuksia. "Kas niin", nauroi Vappu kamalasti, "kyllä nyt minut muistat." Sitten hän pisti hiustukon laukkuunsa ja sanoi Antille: "Mennään nyt kotiin!" — "Ei ilman heiniä", ja samalla Antti alkoi panna heinäkuormaa kelkkaan niin kiivaasti ja kiukkuisesti, että saattoi nähdä vihan vieläkin hänessä kiehuvan. Kun kelkka oli täynnä ja kuorma köytetty, hän otti jukkonuoran olkapäälleen ja huusi: "Istuudu kelkkaan, Vappu!" — "Et sinä sitten jaksa vetää kuormaa kotiin", sanoi tämä. — "Istuudu kelkkaan!" Nyt Vappu huomasi, että Antti oli vielä pahemmin kiukustunut, joten hän piti viisaimpana heti hypätä kuormalle, ja nyt Antti veti niin kiivaasti, että kelkan jukko ja jalakset rasahtelivat.
Kotiin päästyä Antti viskasi kuorman kelkasta hangelle. "Pane tämä korjuuseen", sanoi hän kääntäen kelkan, otti kirveen ja lähti juoksuaskelin takaisin haasian luo.
Vappu kalpeni: "Nyt en luule ison isännän henkeä suurenkaan arvoiseksi; mutta hänhän löi Anttia. Jospa Pekka nyt olisi täällä!"
Antin saapuessa haasialle olivat sekä hevoset että renki isäntineen poissa. "Lempo soikoon", kiukutteli hän. Sitten hän taas ahtoi kelkan täyteen heiniä ja palasi kuormineen Grillsin torppaan. Pikku Matti, joka nyt oli jo kasvanut isoksi, oli ulkona Antin tullessa. "Hyvää päivää, Antti, joko olet tullut takaisin", sanoi hän ja tuli aivan lähelle veljeään. "Kylläpä sinä olet palavissasi ja hiessä; jätä heinät ja tule sisään! Grillsillä on vieraita. Träskogin Matti on täällä", toimitti poika. "He tahtovat kai puhua sinun kanssasi." Sitten hän tarttui Antin käteen vetäen tämän mukanaan sisään.
"Antti, sinähän olet veressä", hätäili Vappu; "tulehan tänne, että katson!" Antti pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja käsi tuli vereen, niin että hän antoi Vapun pyyhkiä kasvonsa. "Onko hän hengissä?" kysyi Vappu kuiskaten. "En tiedä, oli mennyt matkoihinsa, kun minä tulin takaisin." — "No, kyllä hän sitten on hengissä", virkkoi Vappu. "Minä en ole virkkanut mitään Grillsille enkä Matille; saat itse kertoa heille, jos tahdot."
Istahdettuaan miesten viereen Antti kysyi Grillsiltä: "Kuinka monta vuotta olette pitäneet sitä niittyä, josta minä toin heiniä?" — "Siitä saakka, kun tänne tulin asumaan", sanoi Grills. "No olipa se kummaa, kun iso isäntä, joka oli niityllä käymässä, väitti heiniä omikseen. Niin, hän sanoi, että ne olivat kasvaneet hänen maallaan, ja käski minun mennä matkaani." — "Etkä sinä lähtenyt?" — "Enkä lähtenyt; panin heiniä kelkkaan, ja sitten hän löi minua."
Syntyi pitkä äänettömyys, miehet istuivat liikahtamatta. "Onko hän hengissä?" kysyi Grills. "En tiedä", vastasi Antti, "mutta Vappu sanoo niin. Sekä renki että hevoset olivat poissa, kun menin sinne takaisin." — "Kävitkö sinä kahdesti suolla?" — "Kävin!"
"Kuules, Antti", sanoi Matti, "minä toimitin asiani Grillsille ja sain häneltä nahat rekeeni; nyt hevonen on levännyt; totta kai sinä tulet mukaan kotiin päin?" — "Tulen", sanoi Antti.
Kun Antti aamulla heräsi, virkkoi Matti: "Nyt minä kyyditsen sinut kotiin. Iso isäntä on hengissä ja hän kyllä virkoaa; nyt hän on sairas, älä häntä enää ajattele!"
Pekka oli kotona Antin ja Matin tullessa Kymmenjärvelle. Antti kertoi heti tappelunsa Bortanin ison isännän kanssa, eikä Pekka virkkanut siihen mitään. Otettiin esiin turkikset, jotka oli saatu kootuksi, sitten salaperäiset metallimöhkäleet. Matti oli päättänyt käydä Norjassa saamassa sen kysymyksen ratkaistuksi.
Jäähyväisiä heitettäessä Pekka antoi Matille poikkisahatun ja tarkoin suljetun pukinsarven pyytäen häntä sanomaan terveisiä kauppiaalle, että hän, Pekka, tahtoi sarven sisällyksestä ruutia ja lyijyä, ja nahoista mekon ja lakin. Jos tulisi enemmän, hän tahtoi yhden mekon lisää.
Matin poissa ollessa ei Antti viihtynyt kotona. Hän meni Pekan kanssa metsälle, jossa nuo virkut, reippaat miehet uurastivat onnekseen kuten tavallisesti, ja Antin mielestä haihtui sekä hopeakaivos että iso isäntä. Matti palasi vasta joulun aikaan. Suomalaiset menivät silloin häntä tapaamaan Träskogiin. Syyksi pitkään viipymiseensä hän sanoi raskaan kuorman, joka hänellä oli vedettävänä. Muutoin hän oli erittäin iloisella tuulella, ja kun miehet olivat rauhassa omissa oloissaan, saattoi hän kertoa, että niissä möhkäleissä oli hopeaa ja että nyt niistä oli saatu rahaa, niin että kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Ei ollut syytä nyt ruveta niitä jakamaan. Hän lupasi lähteä suomalaisia kyyditsemään, jahka ne palaisivat kirkolta kotiin Antin luo, jossa saisivat olla kenenkään häiritsemättä. Antille hän virkkoi, ettei ollut mitään vaaraa kirkkomatkasta, sillä Matti oli käynyt ison isännän luona Bortanissa. Tämä oli nyt jalkeilla, vaikkei aivan ennalleen parantunut ja oli niin pahoin pelästynyt siitä, että Vappu oli ottanut hänen hiuksiansa, ettei uskaltanut koskeakaan suomalaisiin. Koko suku oli siinä varmassa uskossa, että iso ruotsalainen nyt oli Vapun vallassa, joten Antti kyllä saattoi turvallisesti käydä kyläkunnassa, missä tahtoi, erittäinkin nyt, kun Vappukin oli mukana. Vappuhan oli vastikään uhannut sekä ihmisiä että elukoita, niin ettei kukaan uskaltanut hänelle tehdä pahaa.
Antti ei sanonut tarvitsevansa Vapun apua. Hän kyllä itse pitäisi puolensa. Että Vapulla oli voimaa ja että hän oli "tietäjä", sitä ei voinut kukaan kieltää, mutta Antti ei tahtonut olla hänen kansaan missään tekemisissä. Suomalaisten palatessa Kymmenjärvelle lähti Matti mukaan, ja sitten toimitettiin rahojen jako. Olihan niitä enemmän kuin oli odotettukaan, ja joka mies piti itseään varakkaana. Pekka sai pienimmän osan, koska oli vähimmän ajan tehnyt työtäkin, ja itse hän arveli saaneensa enemmän kuin tahtoikaan. Sitten tahdottiin tietää, mitä Pekka oli lähettänyt kauppiaalle pukinsarvessa, kun sai siitä niin paljon ruutia ja lyijyä, sillä lyijypala oli melkoisen suuri ja raskas. Pekka sanoi tehneensä työtä kauppiaalle ja lähettäneensä siitä todistuksen, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Kauppias oli lähettänyt Pekalle terveisiä, että tekisi työtä vieläkin ja antaisi tietoja itsestään.
Pekka seurasi Mattia takaisin kyläkuntaan tämän lähtiessä Kymmenjärveltä. Sinne tultuaan hän pyysi Mattia lähtemään mukaan ison ruotsalaisen luo Bortaniin. Sen Matti kyllä lupasi tehdä, kun Pekka vain sanoisi, mitä hän mahtavalta isännältä tahtoi. "Tahdon maksaa hänelle veroa Bogenista." — "Ahaa!" tuumi Matti; "kyllä ymmärrän, tahdot rakentaa rauhan Antin ja ison ruotsalaisen välille." — "Niin, jos he kerran vielä sattuvat yhteen, silloin kyllä tulee loppu jommastakummasta!" — "Hyvä on, jos se sinulle onnistuu; mutta ison ruotsalaisen kanssa ei ole helppo olla tekemisissä."
Tullessaan Bortaniin he tapasivat ison ruotsalaisen ulkona. Matti sanoi tälle, että Pekka aikoi maksaa hänelle veroa sekä Yrjänän poikien että Grillsin puolesta. "Vai niin", sanoi isäntä, "enpä huomaa hänellä olevan mitään, millä hän maksaisi."
"Kyllä mar", sanoi Antti, "luulen, että hänellä on rahoja." — "Silloin olet väärässä luulossa. Eihän suomalaisilla ole rahoja. Mistäpä he niitä saisivat?" —
"Kuten tiedät, ei Pekalla ole perhettä; häneltä kuluu vähän. Hän on maan parhaita pyssymiehiä. Minä kävin Norjassa myymässä nahkoja, jotka olivat hänen; kyllä hän kykenee maksamaan."
Iso ruotsalainen rupesi arvelemaan. "Melkeinpä luulen", sanoi hän, "että olisi yhtä hyvä tehdä suorastaan loppu koko suomalaisjoukosta; se on minulle vähäpätöinen asia." — "Niinkös tuumit?" virkkoi Matti. "Voisihan niinkin olla, kun vain saisit kaikki yht'aikaa; mutta jos yksikään jää jäljelle, asia kyllä käy sinulle vaaralliseksi, niin jäykkä kuin oletkin. Parempi on ottaa heiltä veroa, ja sinun", sanoi hän katsahtaen ison ruotsalaisen päässä paistavaan paljaaseen, hiuksettomaan pilkkaan, "olisi ehkä paras pysyä sovinnossa suomalaisten kanssa."
Nämä sanat näyttivät sattuvan jäykkään talolliseen. Hän huusi luokseen Pekan, joka oli pysähtynyt vähän matkan päähän keskustelevista. "Kuules, Pekka", sanoi hän, "Matti sanoo, että sinä tahdot maksaa minulle veroa Bogenin torpista." — "Niin on aikomukseni, ja sen vuoksi tulin tänne." — "No, jokaiselta perhekunnalta tahdon pukin; missä ne nyt sinulla ovat?" — "Lunastan ne rahalla; mutta mieluimmin lunastaisin torpat kerrassaan veroista vapaiksi, joko sinulta tai esivallalta." — "Esivalta", sanoi iso ruotsalainen, "on myynyt kaikki minulle." — "Niin, kyllä asia niin on", sanoi Matti, "eikä minun mielestäni ole kiirettä lunastaa torppia kokonaan. Voithan maksaa, jos niin tahdot, Pekka, parin vuoden veron", ja samalla hän iski Pekalle silmää.
Sitten hän kääntyi ison isännän puoleen ja sanoi, että Pekka tahtoi saada rakennetuksi rauhan veljensä Antin ja isännän välille. "Rauhan minun ja Antin välille!" matki tämä oikaisten selkänsä. "Eipä niinkään; suotta rupeat siihen vaivaan! Rauha sinun ja Grillsin sekä minun välilleni, olkoon menneeksi, koska nyt maksat veron, mutta Antin kanssa! Ei mar; ei ennen kuin minulla on toinen mieli."
Pekan erotessa Matista tämä sanoi, ettei hänen huolinut panna sydämelleen, mitä iso ruotsalainen oli sanonut sovinnosta. "Toimita sinä niin, ettei Antti pyri tapaamaan isoa ruotsalaista! Hän ei etsi Anttia; pelkää liiaksi Vapun noitakeinoja. Ja onpa pitkä matkakin Kymmenjärven ja Bortanin välillä. Jos saat Antin estetyksi tapaamasta isoa isäntää, niin kaikki sujuu hyvin. Minä puhun Grillsin ja Vapun kanssa, sillä eivät suinkaan he toivo vihamielisyyttä."
Palatessaan Kymmenjärvelle Pekka tapasi siellä kaksi kuljeksivaa suomalaista, jotka Antti oli ottanut palvelukseensa. He olivat kaikki työssä pajassa, aseitaan kuntoon laittamassa.
"Olipa hyvä kun tulit, Pekka! Minä olen tuuminut tästä käydä ison ruotsalaisen luona veronmaksuissa. Nyt meitä tulee neljä lähtijää täältä. Sitten menemme ja otamme mukaamme Grillsin ja Heikin ja lyömme vaivaiseksi koko ison ruotsalaisen." — "Veron olen jo minä maksanut, ei kenenkään tarvitse sen asian takia sinne mennä. Tahtoisin, ettet ajattelisikaan enää lähteä ison ruotsalaisen luo. Minä tuumin lähteä pois. Kun palaan, niin saammehan vielä miettiä teidän riitaanne. Kuule, Antti, sinä olet varakas mies ja voit saada omaisuutesi kartutetuksi suuremmaksi kuin muiden suomalaisten. Jos nyt miehinesi menet ison ruotsalaisen luo, niin on kyllä mahdollista, että saat aikeesi toteutetuksi, mutta montako meitä suomalaisia on ruotsalaisiin verraten! Jätä asia sikseen, kuten sanoin, siksi kunnes minä palaan takaisin. Johan sinä kerran voitit ison ruotsalaisen; enempää et tarvitse. Anna nyt asian olla sillään, jollei hän rupea sinua ahdistamaan. Puolusta silloin itseäsi, ja päättyköönpä taistelu miten päättyneekin, et ainakaan sinä ole ollut rauhanrikkoja!
"Hm, enpä arvellut jättää asiaa sikseen ennen kuin olisin nähnyt ison ruotsalaisen kylmänä, enkä ymmärrä, miksi en tehnyt sitä heti; mutta silloin ei lyönnin jälki kirvellyt niin kuin nyt on jonkin aikaa tuntunut kirvelevän. Mutta sinä Pekka, olet aina pitänyt puolesi; minä teen tahtosi mukaan, sillä tiedän, että niin on parempi. Iso ruotsalainen olkoon rauhassa, kunnes sinä sanot."
Mihin Pekka aikoi mennä, sitä hän ei vielä itsekään ollut päättänyt, mutta monet ajatukset pyörivät päässä. Rahat, jotka hän oli saanut malmin murtamisesta, olivat panneet hänet miettimään, ja vielä enemmän hän oli ruvennut miettimään niitä rahoja, jotka oli saanut pukinsarveen kätketyistä helmistä, joita ei olisi ikinä arvannut niin kallisarvoisiksi. Hän ei ollut ajatellutkaan luopua kulkurielämästään nyt, kun vanhat Kailaset olivat kuolleet. Hänellä kun oli rahoja ja hän tiesi keinon miten jotenkin vähällä vaivalla voisi hankkia vielä lisää, oli hänen mieleensä useat kerrat johtunut ajatus raivata uudispaikka. Hän tahtoi lähteä kauemmaksi omaistensa parista miettimään ja päättämään tulevaisuudestaan.
Niinpä hänkin lähti pajaan katsomaan Eerik-herran pyssyä, joka hänelle oli käynyt rakkaaksi, sekä valamaan luoteja matkan varaksi. Suuri lyijymöhkäle hänellä oli mukanaan, ja kun hän sitä katseli sekä ajatteli, miten paljon ruutia hän oli saanut, hän vielä kerran mietti helmien suurta arvoa. Sitten hän otti kirveen ja aikoi iskeä lyijystä kappaleen. Kirveen terä ei uponnut syvään, joten hän löi vielä lujemmin, ja nyt irtautui kappale, ja samalla vierähti möhkäleestä hopearaha. Pekka oli ihmeissään. Sitten hän vielä kerran löi kirveellä. Möhkäleestä tuli vieläkin hopearahoja, ja kun hän otti ne pois, tuli yhä vain uusia. Mitähän tämä merkitsi? Kutsuisiko hän Antin? Ei! hän ryhtyi laskemaan aarrettaan. Siinä oli monta vertaa enemmän kuin hän oli saanut hopeakaivoksesta. Kauppias ei ollut liioitellut puheissaan. Nyt hänelle kerrassaan selvisi, mitä hänen piti tehdä, ja sen mukaan hän ryhtyi toimiin.
Hänen matkavalmistuksensa sujuivat ripeästi, ja kun hän sanoi jäähyväiset Antille, kysyi tämä: "Mihin sinä lähdet?" — "Kuninkaan puheille!" — "Aiotko sinäkin rakentaa itsellesi tuvan ja kaataa kasken?" — "Aionpa kyllä; arvelen, että kulkurisuomalainen haluaa asettua rauhaan."
Kevään tultua Antti alkoi raivata peltoa ja laajentaa taloa, ja pian sen jälkeen hän meni malmilouhokselle, jossa hän joskus viipyi pitkät ajat. Kesän hän sitä vastoin oli kotona. Liisulle hän sanoi: "Malmi on louhoksesta loppunut; siellä ei maksa vaivaa työskennellä; saamme tyytyä siihen, mitä meillä on." Ja sille puheelle asia jäi.
Niin kului vuosia. Bogenin ja sen asukkaiden kanssa ei oltu paljonkaan tekemisissä. Pikku Matti varttui pian aikamieheksi. Samoin kuin Antti oli Grillskin hankkinut rengin, ja Vapulla oli nyt perillinen. Kymmenjärvellä puhuttiin yhä enemmän Pekasta ja ihmeteltiin, kun ei häntä kuulunut kotiin tulevaksi. Hänestä ei ollut saatu mitään tietojakaan, mutta pohjoisempana hänen tiedettiin olleen. Antti piti uskollisesti Pekalle antamansa lupauksen ja näytti unohtaneen vihansa isoa ruotsalaista vastaan.
Sitten eräänä keväänä tiesi huhu kertoa, että iso ruotsalainen oli menettänyt paljon karjaa, osaksi pedot repineet, osaksi kulkutaudit kaataneet. Tuota onnettomuutta pidettiin Vapun lähettämänä, koska iso ruotsalainen oli uhannut hänen sydänkäpyään Mattia, jonka oli pakottanut kerran antamaan vasikan maan vuokraa, jota ei ollut maksettu sen jälkeen kuin Pekka lähti pois paikkakunnalta. Vappu oli silloin taas lähettänyt terveisiä isolle ruotsalaiselle, ja niin virisi vanha viha ja kauna taas täyteen voimaan.
Sitten tuli aika, jolloin suolta oli tehtävä heinää. Vappu haravoi ja Matti niitti tuolla riidanalaisella suolla. Aivan odottamatta tuli sinne iso ruotsalainen heinämiehineen. Heti Vapun nähtyään hän meni tämän luo ja sanoi, että nyt piti Grillsin heinänteon loppua. "Mene nyt tiehesi, senkin ilkeä noita, muutoin pistän sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan! Sinä olet minua vahingoittanut niin paljon, että olet hyvin ansainnut tämän", ja samalla hän löi Vappua muutaman kerran kepillä. Vappu lähti pakoon, mutta seisahtui pian ja haukkua sätti isoa ruotsalaista huutaen Mattia kostamaan hänen kärsimäänsä häväistystä. Tämä suututti ruotsalaista vielä enemmän, niin että hän kiljuen ja uhkaillen lähti ajamaan Vappua takaa. Pian hän sai Vapun kiinni, mutta samassa oli Mattikin riitelijöiden edessä kirves koholla. "Laske irti äiti!" huusi hän vimmastuneena. "Grills, Antti, Heikki! Auttakaa, auttakaa!" Vappu kaatui, iso ruotsalainen veti puukkonsa tupesta. Silloin Matin kirves heilahti ja iso isäntä kaatui silmänräpäyksessä päästämättä ääntäkään. Vappu nousi maasta, seisahtui Matin viereen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tule!", veti suosikkipoikansa mukaansa ja pujahti metsään näkymättömiin.
Koko tapauksen olivat nähneet ison ruotsalaisen työmiehet. Nyt he juoksivat kaatunutta isäntää auttamaan, mutta kaikki apu oli turhaa: muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli henki paennut.
Ison ruotsalaisen väki ei heti lähtenyt ajamaan takaa Vappua ja Mattia, mutta muutaman päivän kuluttua saapui koko joukko heitä Grillsin torpalle kostamaan. Silloin he huomasivat, että suomalaisia oli kokoontunut monta miestä, mutta Vappu ja Matti olivat kateissa. Suomalaisilla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että he kostaisivat Matille tämän rikoksen, mutta he olivat kerääntyneet siltä varalta, että ruotsalaiset kenties aikoisivat saattaa Grillsin tai hänen talonväkensä vastuuseen siitä, mitä oli tapahtunut. Ruotsalaiset eivät aikoneet mitään pahaa Grillsille eikä toisille suomalaisille, mutta murhamiestä he tahtoivat rangaista. Sitten ryhdyttiin lähempiin puheisiin ja saatiin selville, että Matti ja Vappu olivat paenneet rajan yli Norjan puolelle eivätkä varmaankaan uskaltaisi koskaan tulla takaisin.
Ruotsalaiset olivat siksi siivoja, että jättivät asian silleen. He ymmärsivät, että iso isäntä itse oli lähinnä syynä siihen, mitä oli tapahtunut, ja palasivat kotiinsa.
Suomalaiset viipyivät paikalla vielä hetkisen puhellen tapahtumasta. Silloin tuli siihen Antti ja useita aseellisia suomalaisia. Hän oli tuskin ehtinyt pysähtyä ennenkuin jo sanoi: "Minä sain sanan. Ovatko ruotsalaiset näyttäneet elonmerkkiä?" — "Ovat!" Ja sitten kerrottiin, miten ruotsalaisten käynti oli päättynyt. "No, mitä nyt arvelette?" kysyi hän. — "Me arvelemme viisaimmaksi mennä kotiin. Grills saa kyllä olla rauhassa; ruotsalaiset eivät tahdo hänelle eikä meille mitään pahaa. Mitä sinä arvelet?" — "Samaa kuin tekin", vastasi Antti reippaasti. "Veljeni teki, mitä itse olin aikonut tehdä. Hyvä on, niinkuin on. Missä Matti on?" — "Vappu saattoi hänet Norjan suomalaisten luo Röytäjärven seuduille. He ovat samaa sukua kuin mekin, siellä hän on turvassa. Maailma on suuri. Kyllä kai saamme hänestä kuulla, eikä hän ole varatonkaan. Kyllä Vappu muisti asiansa, vaikka lähtö tapahtuikin kiireesti." — "Kiitos, Grills, mieleni on hyvä, kun ei minulla ole ketään vihamiestä; nyt Pekka voi taas tulla Antin luo."