3. ENSIMMÄINEN SUURI METSÄSTYS.
Niin pojat kulkivat kulkemistaan, kun Rakki kerran alkoi levottomana kiskoa talutushihnasta. Oli selvää, että koira vainusi otusta; sen metsänkävijät varsin hyvin ymmärsivät. He antoivat koiran mennä vapaasti oman tahtonsa mukaan ja seurasivat sitä uskollisesti. Vähän matkaa kuljettuaan he tulivat suuren rahkasuon reunaan ja löysivät siellä kuolleen hirven, jonka peto oli raadellut. Suossa näkyvät jäljet ilmaisivat pahantekijän. Metsän elämään tottuneet pojat ymmärsivät oitis, että karhu oli edellisenä päivänä kaatanut hirven ja ettei se voi olla kaukana lujasti hirven lihaa syötyään. He menivät vähän matkan päähän haaskasta ja neuvottelivat, pitikö heidän laskea koira irti karhua etsimään ampuakseen tämän sitten, vai piiloutuisivatko he läheisyyteen ja odottaisivat karhua, kun se tulisi syömään loppuja tappamastaan hirvestä.
Vähän mietittyään he havaitsivat jälkimmäisen keinon turvallisemmaksi; ja jollei karhu tulisi, he voisivat sen sitten koiran avulla löytää.
Vaaraa, mitä karhun ahdistaminen tiesi, he eivät lainkaan ottaneet huomioon, ja Pekkahan oli isänsä kanssa jo ollut sellaisessa leikissä ennenkin. Varovaisuus vaati heitä vetäytymään etemmäksi odottamaan iltaa tai yötä, jolloin karhun saattoi luulla tulevan. Ison lihakappaleen he ottivat hirvestä tervetulleena saaliinaan itselleen ja koiralle.
Sillä välin kuin näin helposti saatu paisti pantiin kiehumaan, mietittiin, miten karhu pyydystettäisiin. Pekan oli asetuttava lähimpään honkaan ja sieltä ammuttava karhua. Antin oli koiran kanssa piilouduttava lähimpään tiheikköön ja heti pyssyn pamauksen kuultuaan laskettava koira irti ja sitten hyökättävä itsekin esiin, ja sitten he yhdessä ottaisivat karhun hengiltä.
Tuuma oli viisas ja olisi tuottanut kunniaa vanhemmillekin metsämiehille; mutta ovathan äly ja kekseliäisyys suomalaisen synnynnäisiä ominaisuuksia, vaikka hän välistä tarvitseekin aikaa keksiäkseen oikean keinon. Pojat olivat metsästäjäsukua ja heillä oli opetuksena ja ohjeena kuulemansa monet monituiset kertomukset metsäseikkailuista.
Hyvissä ajoin ennen auringon laskua pojat jo olivat vahtipaikoillaan. Pekka istui korkeassa hongassa hajareisin suurella oksalla, Antti taas oli koiran kanssa visusti piilossa tiheässä kuusikossa.
Istuminen hajareisin koko yön hongan oksalla vaatii suurta kärsivällisyyttä. Vaikkapa saattaakin nojata selkänsä vakavasti puun runkoon ja vähitellen sovittautua istumaan vuoroin toisella, vuoroin toisella reidellä, aika kuitenkin käy pitkäksi ja tunnit tuntuvat viikon pituisilta. Tuntuu oikein miellyttävältä vaihtelulta, kun oksa rasahtaa tai kun tuuli alkaa puhaltaa lopettaen äänettömyyden ja pohjolan metsän kolkon autiuden; mieli jännittyy ja toivo tuntuu virkistyvän ajatellessa, että nyt tapahtuu jotakin. Mutta pian vallitsee taas äänettömyys, toivo katoaa ja ikävystyminen tulee sijaan.
Pekka oli suomalainen, siis itse kärsivällisyys, ja kun hän aamulla päivän valjettua kapusi alas korkealta tukalalta vahtipaikaltaan ja meni kumppaninsa Antin luo, hän sanoi vain: "Koetetaan, kumpi tässä voittaa." Antti nyökkäsi, ja niin pojat lähtivät edellisen päivän nuotiopaikalle. He olivat lujasti päättäneet valvoa seuraavankin yön.
Yön valvottuaan pojat nukkuivat makeasti, ja virkistynein voimin he illalla taas asettuivat entisille paikoilleen. Pekan silmät vilkuivat yli koko suon, ennen kuin hän kiipesi puuhun. Ei näkynyt mitään epäiltävää, mutta tuskin he olivat istuneet tuntiakaan, kun jotakin näkyi liikkuvan suon toisella reunalla; vesakko taipui ja liikkui, ja siinä oli nyt karhu suolla.
Kontio seisahtui, kohotti päätään ja vainusi nuuskien ilmaa joka suunnalle. Lienee jo pahoin haisevan hirven raadon löyhkä sattunut sen sieraimiin, sillä nyt se ohjasi askelensa suoraa tietä nevan poikki Pekkaa kohti, jonka sydän sykki kovasti. Taivaan rannalta tulevat auringon säteet valaisivat autiota maata ja nyt karhu näkyi koko majesteetillisessa suuruudessaan kulkiessaan lyhyin varovaisin askelin pehmeän nevan yli kolmen kirkkaan silmäparin sitä tähystellessä. "Hiljaa, hiljaa, Rakki! So, so poika! Älä liiku nyt!" kuiskasi Antti viidakossa, Pekan siirtyessä ketteränä kuin orava oksalta oksalle, niin että hongan runko tuli hänen ja karhun välille. Sitten hän tarkasti, että pii ja ruuti pyssyn sankissa olivat kunnossa, nojasi pyssyn hongan runkoon ja seurasi tähtäimellä karhun kaikkia liikkeitä, kunnes se tuli hirven haaskan jätteille. Varmaan jokin oli herättänyt karhun huomiota, sillä se nousi puoleksi pystyyn takajaloilleen ja nuuhki epäluuloisena sinne päin, mistä pojat olivat tulleet. Pekka, joka näki kaikki tyynni, uskalsi tuskin hengittääkään. Tyhmää olisi ollut enää viivytellä. Tähdäten karhun lapaan hän laukaisi pyssynsä.
Kauhea karjunta seurasi heti pyssyn pamausta, ja samassa silmänräpäyksessä Rakki syöksyi vimmatusti haukkuen karhun kimppuun. Hämmästyneenä jymähtävästä paukauksesta, haavasta ja koiran rähisevästä hyökkäyksestä karhu turhaan tähyili muita vihollisiaan, mutta silloin kuului viidakosta napsahdus ja heti sen jälkeen kohosi maasta pieni sinertävä savu. Hirveästi karjuen syöksyi karhu sinnepäin, ja Pekka huusi: "Kiipeä pian kuuseen, Antti, joutuin, joutuin, se tulee päällesi!" — "Antaapa tulla vain", vastasi Antti, ja kun Pekka oli ehtinyt kääntyä oksallaan, hän näki Antin kuusessa yhtä korkealla kuin hän itsekin. Karhu, joka ei löytänyt vihollistaan, jatkoi juoksuaan metsään päin ja ylämäkeen harjulle päin koiran ärhäkästi ahdistaessa, ja nyt metsästäjät laskeusivat joutuisasti maahan jälleen.
Tavatessaan toisensa he olivat kumpikin hengästyksissään ja kiihkoissaan. Antti harmitteli pyssyänsä, joka oli hänet pettänyt, eikä Pekka ollut vähemmin harmissaan. "Riennetään karhun jälkeen", sanoi hän, samalla panostaen pyssyänsä, "eikä enää erota toisistamme. Sinun pitää ampua nyt ensiksi, jos pyssy vielä kerran pettää, ja nyt eteenpäin!" Ja eteenpäin he riensivät, yli kivien ja kantojen, mäkien ja nevojen ja yhä lähemmäksi he tulivat karhua ja koiraa, kunnes olivat näitä niin lähellä, että heidän täytyi kävellä hiljaa, jotta hurjasti sykkivä sydän rauhoittuisi. Vähään aikaan ei karhu ollut liikkunut ollenkaan, vaan jurottanut yhdessä kohden, ja koiran haukunta oli käynyt kovemmaksi ja harvemmaksi. Oli selvää, että karhu olisi pian näkyvissä. Pyssyt valmiina pojat hiipivät eteenpäin, henkeänsä pidätellen, kunnes äkkiä huomasivat karhun makaavan maassa kallion juurella aukealla paikalla. Antti valmistausi ampumaan, mutta Pekka kuiskasi: "Älähän huoli, se on kuollut!" Niin olikin. Poikain ilo oli suuri, ja Pekka sanoi tyytyväisenä: "Minä tunsin sen jo luonnossani, että Eerik-herran pyssy ei pettänyt; ja katsopas, juuri tuohon, johon minä tähtäsin, on luoti käynyt!"
"Niin, jos minun pyssyni olisi lauennut", virkkoi Antti, "ei meidän olisi tarvinnut juosta tätä puolta tuntia. Niin totta kuin tässä seison, luotini olisi puhkaissut karhun kallon. Nyt meidän on kiireen vilkkaa riisuttava siltä turkki ja sitten palattava yöpaikallemme."
Karhun nylkeminen ja teurastaminen ei ole kovinkaan pian tehty. Oli jo hämärä, kun pojat mukanansa nahka ja aimo kimpale karhun lihaa palasivat sammuneen nuotionsa ääreen, johon he tyytyväisinä levittivät kaatuneen vihollisensa taljan yövuoteekseen. Kun he sitten olivat aamulla hakeneet sen verran lihaa, kuin arvelivat jaksavansa kantaa, he ryhtyivät sitä savustamaan ja kuivaamaan. Siinä hommassa meni monta päivää, jonka ajan he samoin kuin koirakin herkuttelivat oikein kyllältään karhun paistilla.
Kelpo lailla varustautuneina karhunlihalla he jatkoivat matkaansa länteen päin toivoen pian tapaavansa ystävällisiä ihmisiä, joilta voisivat karhunnahalla vaihtaa jauhoja ja suoloja.
Jokseenkin väsyneinä he ilokseen osuivat kolmantena päivänä viimeiseltä leiripaikalta lähdettyään tielle ja pian sen jälkeen yksinäiseen taloon, joka oli tuon suuren virran rannalla.
Jotteivät herättäisi levottomuutta, he päättivät panna pois tavaransa, ja vain toinen meni taloon. Antti, joka oli vanhempi, suostui tähän, koska hän puhui ruotsia yhtä hyvin kuin Pekkakin, ja koira mukanaan hän meni taloon.
Kului toista tuntia, ennen kuin hän palasi takaisin ja ilmoitti tavanneensa hyväntahtoista väkeä ja että talon asujamet olivat luvanneet pojille, että nämä saisivat olla rauhassa heidän luonansa.
Jauhoja ja suoloja he eivät kuitenkaan voineet täältä saada, mutta vanha ruotsalainen talonpoika oli luvannut seuraavana päivänä opastaa heidät paikkaan, josta hän varmasti tiesi saatavan kumpiakin, ja hän pitikin lupauksensa. Karhunnahalla pojat vaihtoivat sen verran ruokatavaroita kuin jaksoivat kantaa. Kun he kysyivät, kuinka pitkä matka oli Wermlantiin tai Malmivuorelle, he saivat vastaukseksi, että oli paras seurata virran vartta. Tämä virta, jota he olivat tähän asti seuranneet, oli Daal-joki, ja nyt he ensi kerran kuulivat sen nimen. Pohjoisempana he tapaisivat asuttuja seutuja, jossa voisivat saada tarkempia tietoja matkasta.
Kun pojat kyselivät, oliko muita suomalaisia liikkunut tällä seudulla, vastattiin, että joskus sellaisia sattui näkymään, mutta tänä vuonna ei ollut näkynyt ketään suomalaista.
Pojat jatkoivat tyytyväisinä matkaansa. Kaikkialla, missä he levähtivät, kohdeltiin heitä ystävällisesti, vaikka heidän pyssynsä joskus herättivät levottomuutta, koska tuliaseet olivat harvinaista siinä osassa maata.