4. MAANMIEHIÄ TAVATAAN.
Muutaman viikon kuluttua tapaamme pojat metsäseuduilla. Kesäyöt olivat alkaneet pimetä ja päivät muuttua viileiksi. Viimeisessä majapaikassa heitä oli neuvottu kulkemaan suoraan länteen halki metsien ja yli vuorten, niin he tulisivat Wermlantiin, ja jos onni suosisi, he ehkä löytäisivät jonkin torpan, mistä saisivat tarkempia tietoja Malmivuoresta.
Nämä summittaiset neuvot saatuaan nuorukaiset olivat jällen painuneet loppumattomiin metsiin. He olivat reippaalla mielellä ja hyvissä voimissa, sillä jonkin aikaa oli heillä ollut suotuisa onni. Metsissä vilisi lintuja ja kaikissa pienissäkin vesissä oli kaloja, joista puroissa polskivat lohenmullot olivat helpoimmat pyydystää. Kumminkin he kovasti ikävöivät heimolaisiaan, ja joka päivä he toivoivat tapaavansa omia kansalaisiaan.
Niin he olivat eräänä päivänä kiivenneet loivasti kohoavaa rinnettä, jonka laelta he turhaan olivat odottaneet saavansa nähdä laajan näköalan, kun metsä äkkiä harveni ja he kuulivat lapsen äänen hädissään huutavan suomeksi: "Auttakaa, auttakaa! Susi tulee!" Pojat riensivät ilostuneina ääntä kohti ja tapasivat puolikasvuisen tytön ja viisivuotiaan pojan, jotka olivat kiivenneet kivelle ja Rakki oli kiven juurella. Lapset luulivat koiraa sudeksi ja olivat kovin pelästyksissään. Kun pojat tulivat ja puhelivat heille, niin lapset rauhoittuivat, ja poikien kysyttyä he selittivät, että kotimökki oli ihan lähellä, ja näyttivät sinne tien.
Äkkiä ilmestyi viljahalmeelle mies pyssy ja kirves kädessä. Mies oli lasten isä, joka hätähuudon kuultuaan oli rientänyt avuksi. Kun hän näki pojat ja lapset, hän seisahtui katselemaan heitä tarkkaan. Pojat kertoivat heti muutamin sanoin, miten he olivat tulleet omaisiaan etsimään, ja kyselivät tiesikö hän, oliko ketään siirtolaista saapunut paikkakunnalle. Mies ei ollut sinä kesänä tavannut ainoaakaan naapuria, mutta lännempänä asui paljon suomalaisia; kenties nämä tietäisivät, oliko näillä mailla nähty niitä, joita pojat kyselivät. "Voittehan tulla minun mukanani ja levähtää meillä. Täällä Pekanhuhdassa Taneli Poilasen luona ei paljon kuule ulkomaailmasta, ja pitkä on matka naapuriin."
Taneli oli keski-ikäinen, roteva, harteva mies. Hän oli vaimonsa kanssa asettunut tänne autioon taloon, johon kuului ainoastaan vanha kaskimaa. Sille oli annettu nimi Pekanhuhta sen suomalaisen mukaan, jolla oli ollut siinä ensimmäinen halme, mutta joka oli sen hylännyt. Viisitoista vuotta Taneli oli tässä asunut, mutta vasta tänä vuonna hän oli saanut hankituksi lehmän. Nyt hän eukkonsa kanssa paraikaa puuhasi navetan tekoa.
Tanelin vaimo Liisu otti pojat ystävällisesti vastaan ja kehoitti heitä viipymään talossa kunnes olivat kyllikseen levänneet. Illalla puhuttiin Yrjänästä, Mattu-äidistä ja heidän seurastaan. Pekanhuhdan vanhukset arvelivat, että viimeksimainitut tuskin vielä olisivat voineet sinne ehtiä. Taneli oli Liisunsa kanssa kulkenut samaa tietä, eikä heillä ollut silloin lapsia mukana. He tiesivät, miten pitkä aika heiltä oli kulunut tänne tullessa, ja ehdottivat pojille, että nämä jäisivät joksikin aikaa auttamaan heitä navetan teossa ja viljankorjuussa, jonka pitäisi nyt heti alkaa. Sillä välin kuin ruis kuivaisi, he voisivat Tanelin kanssa käydä lähitienoilla olevissa suomalaismökeissä kuulustelemassa omaisiaan ja jättämässä sanan, että pojat oleskelivat Pekanhuhdassa. Pojat päättivät suostua Taneli-ukon tarjoukseen; siten oli heistäkin tullut talonväkeä.
Ruis oli jo puitu, sato oli tullut runsas ja talvea odotettiin tyynen luottavasti, kun lehmäkin oli saatu suojaan. Taneli oli kulkenut penikulmain matkat ylt'ympäri, ja joka haaralle oli lähetetty sana, missä pojat oleskelivat. He olivat kuitenkin jo ruvenneet ikävöimään metsäelämäänsä ja alkoivat puhua lähdöstään itään päin mahdollisesti yhdyttääkseen vanhempansa.
Taneli ei hyväksynyt sitä tuumaa, koska se oli hänen mielestään kovin epävarma. Hän kehoitti poikia metsästelemään paikkakunnalla hankkiaksensa talvenvaraa sekä metsänelävien nahkoja vaatteiksi. Hän olisi itse halukkaasti tullut heidän mukaansa, mutta hänellä ei ollut ruutia, lyijyä eikä suoloja, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä Malmivuorelle (= äsken perustettu Filipstad) päin noita tarpeita hankkimaan. Liisu-muori, joka oli kuullut puheen, arveli että Taneli varmaan voisi saada lainaksi ruutia ja lyijyä pojilta, jotka olivat maininneet, että heillä oli liikenemään asti. Liisu itse aikoi käydä vaihtamassa Sundsjössä asuvalta suomalaiselta suoloja niillä nahoilla, joita heillä oli vielä viime talvesta asti, sillä kun kaikki kolme kulkisivat yhdessä, heidän kai onnistuisi kaataa jokin hirvi. Pikkupojan hän aikoi ottaa mukaansa ja tyttö kyllä tulisi yksin toimeen kotona lehmää ruokkimassa. Heiniä oli tarpeeksi eikä lehmää tarvinnut laskea ulos.
Vähän aikaa arveltua Liisun ehdotukseen suostuttiin. Käsinkivet ja rukiita tuotiin tupaan ja vuorotellen jauhettiin jauhoja kaikkien yhteiseksi tarpeeksi. Pari päivää sen jälkeen metsästäjät lähtivät liikkeelle. He suuntasivat itään päin. "Nyt menemme Mustallejoelle", sanoi Taneli, "sieltä löydämme hirviä ja muuta metsänriistaa sekä lohenmulloja. Siellä minulla on myöskin loukkuja korjattavina, sillä majavannahat kyllä menevät kaupaksi; niitä esivallan miehet haluavat. Ja nyt, pojat liikutaan hiljaa; lintuja emme tänään huoli ampua, vaan kuljemme nevojen reunoja myöten etsien jälkiä. Ohoh!" sanoi hän, "tuossa on jo yksi: mesikämmen näkyy tästä kulkeneen pari päivää sitten, antaapa Rakin nuuskia jälkiä!"
Pekka vei koiran karhun jäljille, mutta koira ei niistä välittänyt, ne olivat liian vanhoja. "Kylläpähän niitä tavataan vielä tuonnempanakin" ennusteli Taneli, mutta ennen kuin niin tapahtui, he päätyivät paikalle, missä hirvet olivat kauan oleskelleet ja maa oli täynnä jälkiä. Jo näytti Rakki innostuvan ja elostuvan. "Laskemmeko sen irti?" kysyi Pekka. "Ei huolita laskea, on jo niin myöhä ja tahtoisin katsoa, menevätkö jäljet laaksoon ja sitten virran vartta. Meidän pitää kiiruhtaa saadaksemme sen selville, jotta sitten tiedämme, miten huomenna on aloitettava."
Niin metsämiehet lähtivät liikkeelle peräkkäin, hiipien äänettömästi niinkuin suomalaisten on tapana, sillä askelten kapseen vaimentaa pehmeä, kostea tuohivirsu kuulumattomaksi ja sellaisia suomalaiset käyttivät yleisesti niin kauan kuin maa oli lumeton. Aurinko hipoi jo puiden latvoja heidän saapuessa virralle.
Kun he olivat hieman hengähtäneet, sovittiin niin, että Antti jäi koirineen paikalle ja valmistaa yöpymispaikan. Pekan piti lähteä virtaa ylöspäin, Tanelin alaspäin tutkimaan, oliko hirvillä kahluuparkka sen yli; sellaisiin paikkoihin pantaisiin vartiot seuraavana aamuna, jolloin koira laskettaisiin irti ajamaan otuksia metsästäjän luo.
Kukin tahtoi saada tehtävänsä kunnollisesti toimitetuksi. Antin nuotio paloi kirkkaasti, kun vakoilevat metsämiehet melkein samaan aikaan saapuivat yöpymispaikalle. Pekka oli yhdyttänyt pienen sarvasparven, niiden tullessa virralle juomaan, ja yhden niistä hän toi mukanaan. Sarvaan nähtyään hänen kumppaninsa vetivät suunsa tyytyväiseen hymyyn, ja Taneli lupasi siitä keittää keiton, jonka vertaista pojat eivät ennen olleet maistaneet. Pekka kertoi nähneensä kaksi paikkaa, mistä hirvillä oli kulkupaikka virran poikki ja monta majavien poikkijyrsimää puuta. "Olin varma siitä, että saisit sellaisia nähdä", virkkoi Taneli, "sillä ei ole kuin tunnin matka täältä niiden pesille ja sinne lähdemme sitten. Olen minäkin nähnyt useat hirvien jäljet ja tiet. Yksi parvi on tullut idästä päin ja se on takanamme, mutta näin myöskin paikan, mistä naaraskarhu on kulkenut kahden pennun kanssa, jotka ovat enemmän kuin vuoden vanhat. Ne ovat joen toisella puolella, ja toivonpa, että jonakin päivänä pääsemme niiden kimppuun. Nyt pojat, sarvasta nylkemään; kyllä minä keittämisestä pidän huolen."
Tuntia myöhemmin metsästäjät istuivat nuotion ääressä juttelemassa padan kiehuessa tulella. Antti ihmetteli, minkänäköinen otus majava mahtoi olla ja kuinka majavat voivat rakentaa huoneita. Pekka kertoi siinä asiasta mitä oli isältään kuullut, olipa hän kerran itsekin nähnyt vanhan majavanpesän. Majavat olivat noidan eläimiksi muutamia petollisia orjia, jotka nyt metsissä asuivat joissa ja puroissa ja olivat siltä ajalta, jolloin olivat olleet ihmisiä, säilyttäneet talon rakentamisen taidon, vaikkei niillä ollut puiden kaatamiseen muita aseita kuin hampaat. Ne pysyivät aina parvissa ja vartioivat toistensa turvallisuutta eivätkä tehneet ihmisille mitään pahaa.
Pojat kehuivat sarvaskeittoa, ja heidän arvosteluunsa yhtyi häntäänsä heiluttaen ja iloissaan piehtaroiden Rakki, joka oli saanut osakseen otuksen sisälmykset. Tyytyväisyys ja hyvänolontunne vallitsi pienessä metsämiesten seurassa; oltiin iloisia ja toivottiin onnea metsänkäynnissä.
Kun miehet seuraavana aamuna lähtivät liikkeelle, oli metsästyssuunnitelma jo valmis. Poikien piti olla vahdissa edellisenä päivänä löydetyillä hirvien kulkupaikoilla, Tanelin oli kierrettävä hirvet ja laskettava koira niitä ajamaan. Hirvet varmaan joko kääntyisivät puolustautumaan tai sitten lähtisivät pakoon. Edellisessä tapauksessa Taneli hiipisi niitä lähelle ja ampuisi, minkä saisi ammutuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa toivottiin hirven kulkevan tuttuja teitänsä, ja silloin saisi toinen pojista ampua. Tuuma oli kyllä hyvä ja todisti, että Taneli tunsi hirvien tavat.
Tämän päätöksen jälkeen erottiin. Pojat menivät paikoilleen ja Taneli jäi siihen missä oli, kunnes arvasi poikien jo ehtineen hirvien polulle.
Kun aika oli tullut, lähti Taneli, koira mukanansa, sinnepäin, mistä he olivat tulleet, etsien hirviä nevoilta, notkoista ja mäentöyräiltä löytämättä moneen tuntiin tuoretta jälkeäkään, kunnes koira viimein äkkiä osoitti vainuavan hirviä. Se kiskoi talutushihnaansa, heilutti häntäänsä ja katseli Taneliin vilkkailla silmillään. Koiran tuumat oli helppo ymmärtää, jonka vuoksi Taneli päästi sen irti ja seisahtui kuuntelemaan, mitä nyt tapahtuisi.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, sillä pian kuului koiran voimakas ja karkeaääninen haukunta lähimmältä mäen nyppylältä. Saattoi kuulla, että hirvet olivat pysähtyneet puolustautumaan, ja ripeästi ja äänettömästi Taneli riensi paikalle. Hän näki hirvilauman, joka kummastuneena katsoa töllisteli niitä kiihkeästi kiertelevää koiraa.
Viimein loppui vanhan koirashirven kärsivällisyys, se näytti päättävän ajaa pois pahaa meteliä pitävän koiran. Se syöksyi eteenpäin ja pieksi maata etukavioillaan selvästi aikoen musertaa rauhanhäiritsijän; mutta koira oli vikkelä ja vältti hirven iskut. Yhä kiihkeämmäksi kävi temmellys, kunnes sen keskeytti Tanelin pyssyn pamaus. Tuli hetkiseksi äänettömyys: ei kuulunut muuta kuin pakenevien hirvien jalkojen töminää.
Vanha koirashirvi seisoi hiljaa kuulostellen ja ikään kuin miettien, mitä tällainen keskeytys merkitsi äänettömässä ja hiljaisessa salossa; mutta pian se rupesi värisemään, verta valui lavasta ja pitkin kylkeä; se nosti päänsä pystyyn katsoen muita hirviä ja lähti pikaisesti samalle suunnalle kuin nekin olivat juosseet. Nyt kuului koiran haukunta kiukkuiselta sen lähtiessä hirveä takaa ajamaan, ja Taneli nousi piilostaan kaatuneen hongan takaa ja katseli autiota paikkaa.
Tanelikin oli kummastuneen ja miettiväisen näköinen seisoessaan innokkaasti panostaen pyssyään ja meni sitten sille paikalle, missä hirvi oli seisonut, kun hän ampui. Tyytyväinen hymy tuli hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa, kun hän pyyhkäisi pitkän hartioille riippuvan tukkansa silmiltään ja jupisi itsekseen: "Verta on maassa, verta pensaissa! Nyt se on taas seisahtunut; Rakki kuuluu sitä pidättävän." Ja sitten hän lähti juosta loikkimaan pitkin, voimakkain harppauksin.
Niin oli kuin Taneli oli sanonutkin. Hirvi oli seisahtunut. Pää roikkui maata kohti, ruumis värisi ja muutoin uhkaavat silmät tuijottivat liikkumatta. Se ei edes yritellyt puolustautua turpaan kiinni käyvää koiraa vastaan. Salomaan jättiläinen tunsi nyt kohdanneensa voittajansa ja että sen hetki oli nyt tullut, ja pian viidakossa rasahtelevat oksat ilmaisivat, että se oli kaatunut. Pari kertaa purtuaan hirveä kinttuun vaikeni koirakin.
Tummaihoinen suomalainen seisoi nyt hiljaa katsellen saalistaan. Hän ajatteli ilomielin, miten arvokas tämä saalis oli hänelle ja torpassa oleville, ja hänen suustaan pääsi harras sana: "Jumalan kiitos!"
Näistä iloisista mietteistään hän heräsi kuullessaan kaukaisen pyssynpamauksen. Se kuului alhaalta virran varrelta: Pekankin pyssy oli sanonut sanottavansa. Mitä se sana ilmoitti? Usuttaisiko hän koiran pakenevia hirviä takaa ajamaan? Ei! Hän sen sijaan kytki koiran kiinni hirven jalkaan ja meni sitten mäen kukkulalle, jossa hän kädet suun ympärillä päästi pitkän kimeän, vihlaisevan vihellyksen. Vastaukseksi kuului heikko vihellys, ja tyytyväisenä hän palasi hirven luo, avasi sen, jolloin Rakki sai runsaan osansa otuksen sisälmyksistä. Hän ryhtyi nyt hirveä nylkemään, mutta huomasi pian tarvitsevansa apua raskaan elukan kääntämisessä. Vielä kerran hän nousi kummulle ja päästi vihellyksen. Nyt hän sai vastauksen kahdelta eri taholta: toinen tuntui kuuluvan kyllä läheltä, mutta toinen niiltä tienoin, missä Pekka oli ampunut.
Tämä merkitsi jotakin. Olikohan Pekka ampunut hirven vai pyysikö hän apua? Mitä nyt oli tehtävä? Odottaako Antin tuloa ja neuvotella hänen kanssaan?
Niin. se oli parasta. Hyvän ajan kuluttua Antti tuli. Hän juosta porhalsi ja näytti kalpealta ja kiihtyneeltä. Heti perille tultuaan hän sanoi hengästyneenä: "Tulkaa, Taneli, lähdetään kiireesti! Minä kohtasin karhun poikasineen, laskekaamme Rakki niitä ajamaan."
"Onko pitkäkin matka sinne, missä ne näit?" — "Onhan noin puolen tunnin matka." — "Vai niin, puolen tunnin matka tänne, toinen matka takaisin! Ei se neuvo kelpaa, Antti. Ne ovat päässeet liian pitkälle meidän edellemme, ovat kuulleet pyssyn paukaukset ja nähneet sinut. Emme niitä nyt enää tavoita, mutta kyllä ne vielä nitistämme; luota minun sanaani, ja tulepas katsomaan mitä minulla on." Nähdessään ammutun hirven Antti ihastui kovin. "No onpas siinä aika köllikkä; katsokaas vain! Yksitoista haaraa toisessa Ja kaksitoista toisessa sarvessa, ja niin on lihava kuin porsas! Noh, Rakki, ei meillä nyt ole ruoan puutetta!"
"Hakkaapas, Antti, meille pari kankea, kun sinulla on kirves, ja auta minua sitten nahan nylkemisessä ja lihojen paloittelussa. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä Pekka on myöskin ampunut ja on joko saanut tapetuksi jonkin elävän tai tahtoo apua, sillä muuten hän olisi nyt täällä."
"Ohoh, vai on Pekkakin ampunut? No sitten on saaliimme vielä suurempi, sillä Eerik-herran pyssy ei koskaan petä. Kuoleman se ilmoittaa, kun se pamahtaa ja Pekka on sen perässä kiinni, olkaa siitä varma. Jospa edes olisin ehtinyt ampua karhuja! Mutta kyllä minä juoksin ja juoksivatpa karhutkin. Metsä oli tiheää. Ajatelkaas, jos meillä olisi vielä karhun ihraakin; olisipa se hauskaa, ja kun sitten vielä olisivat äiti ja isä ja Heikki täällä näillä metsämailla, jossa on näin runsaasti riistaa! Jahka he tulevat, niin saattepa nähdä sellaisia miehiä, jotka johonkin kelpaavat metsässä!" — "No, tartupas nyt kiinni, niin käännämme otuksemme vielä kerran ja saamme nahan irti! Oohoi, kas noin! Nosta nyt kirves ylös rintaluuta myöten ja iske vankasti, kas niin!"
Pari tuntia myöhemmin hirvi oli paloiteltu ja lihat ripustettu läheisten honkain oksille, nahka pingotettu parin yhteen taivutetun nuoren näreen väliin ja reippaat metsämiehemme matkalla Pekan luo.
He tapasivat tämän Mustanjoen rannalla nylkemässä kolmen tai neljän vuoden vanhaa naarashirveä. Poika näytti olevan hyvin iloissaan saalistaan ja ihastui vielä enemmän, kun kumppanit hänelle kertoivat oman metsästyksensä hyvän menestymisen. Kun Antti kertoi tavanneensa karhut, Pekka innostui suuresti ja olisi tahtonut samoin kuin Anttikin heti päästä niiden kimppuun, mutta kun Taneli oli ilmoittanut ajatuksensa tästä asiasta, hän antoi myöten, ja sitten autettiin yksissä neuvoin toistaan Pekankin hirveä paloiteltaessa ja lihoja oksiin ripustettaessa.
Niin oli päivä päättynyt. Metsämiehet olivat palanneet edelliselle yöpymispaikalleen, jossa taas ryhdyttiin sarvaankeittoa syömään niin halukkaasti kuin ainakin metsämiehet päivän paastottuaan.
"Syökää lujasti, pojat, sillä huomenna meillä on kova urakka." — "Mitä silloin teemme, Taneli? Totta kai lähdemme karhuja takaa ajamaan, sillä eihän meillä liene varsin kiire kantamaan kotiin hirvenlihoja."
"Emme tee huomenna kumpaakaan. Kuulkaapas nyt! Karhut meidän täytyy saada, mutta kuluttamatta aikaa takaa-ajoon, joka on epävarmaa. Huomenna rakennamme karhunpyydyksen, ja niiden päivien kuluessa, jolloin kannamme hirvenlihoja kotiin, toivon karhujen palaavan takaisin näille seuduille ja menevän pyydykseemme."
"Sepä hyvä tuuma", virkkoi Antti. "Tuleepa hauska nähdä karhut pyydyksessä, vai mitä, Pekka?" — "Hyvä vain, jos ne saamme, en aio niitä kuitenkaan laskea menemään. Hyvinhän meiltä onnistui karhunajo viime kerrallakin, eikä Rakki vähällä jätä ajoa kesken." — "Nukkukaa pois pojat nyt", sanoi Taneli; "hyvää yötä vain!"
5.
PEKAN SEIKKAILU KARHUNAJOSSA. MAJAVANPYYNTI.
Seuraavana päivänä suomalaiset puuhasivat karhunloukun teossa. Taneli oli valinnut paikan, missä kasvoi neljä nuorta kylliksi paksua puuta. Niiden läheisyyteen hän teki Antin kanssa paksuista pölkyistä nelikulmaisen loukun kannen. Sitä mukaa kuin pölkyt valmistuivat, Pekka kantoi ne puiden luo, jossa ne liitettiin toisiinsa, ja sillä välin hän väänsi maasta irti kiviä, jotka hän myös kantoi sinne. Kun kaikki pölkyt olivat valmiit ja kuljetettu paikoilleen, ne liitettiin toisiinsa ja kiristettiin yhteen nauloilla ja pienoilla, ja sitten nostettiin niiden päälle kiviä. Itse loukku kannatti kantta parin kyynärän korkeudella maasta, ja sinne vietiin tuota pikaa tehdyillä paareilla molempien hirvien sisälmykset, jotka vitsaksilla sidottiin pyydykseen kiinni. Kaikki jäljet hävitettiin, jottei mistään näkyisi, että paikalla oli ollut ihmisiä työssä, ja viimeksi peitettiin loukun kansi ja kivet havuilla.
Karhunpyydys oli valmis ja kaikki oli selvää, kun Taneli oli vielä ripustanut hirvenlihakimpaleen läheiseen puuhun. Sen hän pojille ilmoitti tekevänsä sitä varten, että karhut pitkän matkan päästä tuntisivat hajun ja se houkuttelisi ne loukun luo. "Saattepa nähdä, että ne ovat meillä muutaman päivän kuluttua." Sitten he ottivat kantamuksen hirvenlihaa ja palasivat kotiin. Ainoastaan tyttö oli kotona. Hän oli iloissaan miesten kotiintulosta, koska oli edellisenä päivänä nähnyt karhun, joka oli istuskellut halmeessa päivää paistattamassa. — "Se tietää, että meillä on lehmä", virkkoi Taneli, "ja nyt on se aika, jolloin karhu syö paljon. Pojat, meidän täytyy nostaa enemmän kiviä navetan katolle, sillä on mahdollista, että se kokee päästä sitä kautta lehmän viemään; uusia seiniä se ei kykene repimään."
Päätettiin, että Pekan piti jäädä kotiin siksi aikaa, kun toiset kantaisivat jäljellä olevat hirven lihat kotiin. Jos karhu tulisi, Pekan piti koettaa saada se ammutuksi. Pekka oli kyllä tähän tuumaan ihastunut, mutta eipä karhua kuulunutkaan sinä päivänä. Sen sijaan Liisu-eukko ja pikku poika palasivat kotiin. He olivat saaneet suoloja sekä rukiita ja lyijyä. Mutta Sundsjön ylpeä isäntä oli lähettänyt Tanelille sellaiset terveiset, että jos Taneli uskaltaa metsästää Rämmen-järvien länsipuolella, hän saa odottaa Pitkän Riston ja tämän poikien siellä käyntiä, mikä merkitsee kuolemaa ja hävitystä.[4]
Kun Liisu Tanelin kotiin tultua toimitti hänelle nämä terveiset, sanoi Taneli olevansa varma siitä, että Sundsjön suomalainen kyllä täyttäisi uhkauksensa. Pojille hän sanoi, että he metsästäessään kulkisivat niinkuin tähänkin asti itäisissä metsissä. Sillä puolen he kyllä mahdollisesti tapaisivat taalalaisia, jotka voisivat olla tukalia naapureita, mutta Sundsjön suomalainen olisi vielä tukalampi. Taalalaiset tyytyisivät siihen, että ottaisivat suomalaiselta hänen saaliinsa, mikäli siihen kykenisivät, mutta Sundsjön suomalainen riistäisi hengen.
Liisu oli varsin iloissaan miesten metsästyssaaliista, kehui poikia ja lupasi parsia ja korjata heidän vaatteitaan. Mutta nyt piti kaikkien olla avullisia lihan talteen laittamisessa, sen vuoksi se nyt hätimmiten suolattiin ja savustettiin sitten tuvassa.
Viikkoa myöhemmin metsämiehemme lähtivät uudelle retkelle. Ensin heidän piti käydä katsomassa karhunloukkua ja sitten tehdä majavanpyydyksiä. Liisu pyysi, etteivät he viipyisi varsin kauan, mutta siihen ei Taneli vastannut mitään. Miehet lähtivät nyt karhunloukulle päin. Sen läheisyydessä he näkivät hirvien jälkiä, ja sillä välin kuin Taneli ja Antti tarkastelivat niitä, kulki Pekka eteenpäin. Tultuaan pyydyksen lähelle hän kuuli siellä jotakin liikkuvan. Pian hän huomasi, että loukku oli lauennut ja karhunpenikka jäänyt kiinni toisesta takakäpälästään, jota se kiskoi ja reuhtoi irti. Heti Pekka ampui, ja pentu kuoli; mutta samassa hän kuuli kovan karjahduksen ja tuossa tuokiossa syöksyi naaraskarhu pitkin loikkauksin suoraan hänen päällensä ja paiskasi hänet kumoon. Hän tunsi, miten karhun hampaat painuivat hänen vasempaan käsivarteensa ja sen jälkeen reiteen. Samalla hän kuuli kaksi pyssynpamausta ja Rakin haukkuvan ja tunsi heti samassa hirveän painon päällään. Sitten hän ei tiennyt mitään, kunnes huomasi makaavansa varvuilla katetuilla paareilla ja Antti kyynelet silmissä seisoi kumartuneena hänen puoleensa. "Pysy hiljaa, Pekka", virkkoi hän, "karhu puri sinua, ja sinusta on vuotanut paljon verta. Pysyttele nyt vain hiljaa, sanon minä! Kaikki karhut on tapettu, Jumalan kiitos! Ei meitä uhkaa mikään vaara. Makaa nyt vain alallasi, sanon vieläkin", ja märillä sammalilla hän pyyhki Pekan kasvoja ja päätä, josta vuoti vähän verta. "Kuinka laitasi nyt on?" — "En tiedä, tuntuu niin kummalliselta; käteeni koskee kipeästi." — "Älä siitä huoli, kyllä se pian paranee. Kyllä me vielä vastakin käymme karhujen kimppuun. Hoi, Taneli! Pekka on herännyt; tulkaa tänne."
Taneli tuli heti heidän luokseen. "Kuinka sinun laitasi nyt on, Pekka? Onko sinun vilu?" — "On! Antakaa juotavaa." — "Antti, siirrä hänet lähemmäksi tulta." Niin he ottivat paarit ja kantoivat ne leimuavan nuotion ääreen, ja hiljaa, varovaisesti siirrettiin Pekka havusista tehdylle vuoteelle, joka oli peitetty karhunnahalla. "Pysy nyt hiljaa!" virkkoi Taneli, ja Antti ojensi Pekalle tuohilipin, joka oli vettä täynnä. Pian Pekka taas nukkui, toverien ja Rakin häntä uskollisesti vartioidessa.
Kun Taneli ja Antti myöhemmin illalla lihapata välillään istuivat syöden kumpikin karhunlihan kappaletta, virkkoi Taneli: "Olipa paha, kun Pekka erkani meidän seurastamme. Jos olisimme olleet kaikki yhdessä, ei olisi varmaankaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Mutta naaraskarhu oli kiukkuinen; se oli varmaankin kuullut penikkansa kiljuvan ja riensi sitä auttamaan heti kun Pekka ampui, ja silloin se näki hänet. Olipa onni, että saimme sen tapetuksi, muuten olisi Pekan käynyt pahasti; mutta kyllä hän nyt sentään pian paranee. Minä menen nyt tänä yönä kotiin, huomenna varhain olen täällä taas ja tuon Liisun mukanani; hän osaa hyvin hoitaa haavoja. Hoida hyvin Pekkaa; hyvästi nyt!"
Sinä yönä ei Antti saanut ollenkaan rauhaa. Välistä Pekka valitteli, mutta ei herännyt unestaan; kerran vain hän pyysi vettä ja nukkui sen jälkeen.
Auringonsäteet tunkeutuivat satavuotisten kuusten oksien välitse, joiden suojaan metsämiehet olivat virittäneet nuotionsa; ilma lämpeni ja hyttyset tanssivat nukkuvan Pekan ympärillä. Antti oli rauhallisempi, sillä hänen ystävänsä ei enää vaikeroinut, vaan nukkui hiljaa. Itse hän oli uuvuksissa ja vaipumaisillaan unen valtaan, mutta silloin kuului viidakosta rapinaa, puiden oksia taivutettiin syrjään, ja siinä nyt seisoivat Taneli ja Liisu. Virtanaan valui hiki kumpaisenkin kasvoilta. Liisun silmät etsivät Pekkaa, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. "Älä ole levoton, Antti, ei tässä ole hätääkään", virkkoi Liisu iloisesti. "Tässä on kivunvoidetta! Maitoa tässä", sanoi hän ja näytti tuohista astiaa; "rohtoa tässä", ja otti esille kuusen pihkasta ja hirvenrasvasta tehtyä taikinan tapaista sekoitusta. Sillä laastarilla kyllä kävi paikkaaminen suomalaisen ihoa, nauroi Liisu. "Pois kaikki levottomuus! Antaa pojan nukkua rauhassa, ja nyt pata tulelle, sillä olemme tänne juosseet kilpaa syömättä einettäkään."
Olipa Jumalan viljaa eiliseltä tarpeeksi asti padassa ja raikasta vettä läheisessä purossa. Sellaiset päivät ovat suomalaiselle makeanleivän päiviä. Ja mieliala olikin mitä hilpein, kun miehet Liisun avulla virittivät karhunloukun uudelleen. He pakinoivat hilpeästi toivoen, että jokin karhu entisten lisäksi joutuisi pyydykseen ennenkuin rupeaisi talvilevolle.
Kun he palasivat tulen ääreen, oli Pekka valveilla ja sanoi kykenevänsä kävelemään torppaan. Hän antoi kernaasti Liisun katsoa haavoja.
Kukaan ei vastustanut, mutta kun Liisu oli pessyt haavat ja pannut niiden päälle laastariansa, Pekka nukkui jälleen, ja hänet siirrettiin aivan hiljaa paareille. "Hänestä on vuotanut enemmän verta kuin luulinkaan", sanoi Liisu; "kantakaa häntä varovaisesti ja joutukaa, että pääsemme kotiin." Itse Liisu otti kantaakseen miesten pyssyt ja karhujen nahat lisäksi. Kotimatkankin Pekka oli nukuksissa ja valitteli vain hiukan, vaikka kyllä näkyi, että hän kärsi tuskia. Kotiin tultua järjestettiin sairaan olo niin mukavaksi kuin voitiin ja hänet jätettiin Liisun hoitoon, minkä jälkeen miehet ryhtyivät taas työhön metsässä. Kun karhujen lihat oli tuotu kotiin, he varustautuivat taas lähtemään metsään. Nyt oli matka majavia pyytämään. Taneli tunsi niiden oleskelu- ja pesimäpaikat. Metsämiehet asettuivat läheisyyteen ja alkoivat pitkin virran rantoja etsiä, missä majavat olivat sinä vuonna kaataneet puita. Viimein he löysivät sen paikan hyvän matkan päässä ylempää virran varrelta.
Puiden kaatamispaikka oli melkoisen leveässä laakson notkossa, joka vietti virtaan päin ja jonka halki juoksi vähäinen puro. Maa kasvoi täällä lehtimetsää, etupäässä haapoja ja pihlajia, mutta se oli täynnä murrokkoa, louhikkoa, pensaita ja majavien jo aikoja sitten kaatamien puiden latvuksia. Noiden eläinten tavat tarkoin tunteva Taneli keksi helposti polut, joita myöten majavat olivat kuljettaneet rakennusaineensa ja joiden varsilta ne olivat kaataneet puita syödäkseen niiden kuoren. Vaivalloista ja aikaa kysyvää oli tunkeutuminen ryteikön läpi ja sellaisten paikkojen etsiminen, joihin parhaiten sopi asettaa pyydykset.
Työnsä valmiiksi saatuaan Taneli virkkoi: "Ei ole niin paljon majavia kuin kaksi vuotta sitten täällä käydessäni. Ovat joko muuttaneet muuanne sen jälkeen tai täällä on käynyt muita metsästäjiä. Koetetaan vartioida niitä öisin. Parin päivän perästä on täysikuu, silloin näemme hyvin ampua."
Lakkaamatta tehtiin nyt työtä, että saataisiin pyydykset kuntoon, ja metsämiehet panivat kaiken älynsä liikkeelle, sillä majava on viisas, epäluuloinen ja hyvin varovainen eläin, jolla on tarkat aistit.
Kun pyydykset olivat kunnossa, piti odottaa oikeata aikaa. Pari yötä kului metsämiesten saamatta näkyviinsä ainoaakaan majavaa. He päättivät silloin valvoa ja ampua, vaikka Taneli piti sitä tapaa hätäkeinona, sillä sellainen pyydystäminen säikytti ja teki muut otukset levottomiksi.
Tuuhea pajupensas valittiin soveliaaksi piilopaikaksi Antille. Pensas oli virran reunalla, paikassa, missä vesi laski tyyneen lampeen, jonka reunaan majavat olivat tehneet pesänsä. Siellä hänen piti vahtia, nousisiko sieltä majavia matalaan vesiputoukseen. Tuosta koskesta hänen tuli ampua kuoliaaksi ja mahdollisimman äänettömästi korjata talteen otus ja sitten palata takaisin tulille. Taneli vahti suvannon alapuolella virrassa liikkuvia majavia.
Auringonlaskun aikaan metsästäjät asettuivat paikoilleen. Yöpymispaikalla oli Rakki vahtina. Tulta oli vähennetty niin ettei lainkaan savua noussut puunlatvojen yli; salometsässä oli hiljaista, eikä mikään ilmaissut ihmisen läsnäoloa. Aurinko painui mailleen lännessä, ja pohjolan hämärä levitti salaperäiset varjonsa tyynen majavalammikon ylle, jossa ei mikään muu ääni kuin veden solina kivien välissä matalassa putouksessa rikkonut syysillan hiljaisuutta eikä näkynyt mitään muuta liikettä kuin pieniä vesikuplia, joita virta hiljaa kuljetti lampeen päin. Kuu nousi ja valaisi kalpealla valollaan pikku laineita, jotka putouksesta levisivät kimallellen kuoleutuen ja kadoten peilikirkkaaseen lampareeseen.
Kaikkea tätä Antti katseli kyyröttäessään kärsivällisenä kuin perisuomalainen ainakin hiljaa kosteassa pajupensaassa inisevien hyttysten keskellä tähystellen tyyntä vedenpintaa. Mikä häntä veti tällaiseen vaivalloiseen elämään? Metsästyksen tuottama huvike? Tuskinpa. Kunniako? Eipä niinkään. Taistelu toimeentulosta? Niin kyllä. Suomalaisen lapsen taistelu toimeentulosta alkaa samalla kuin hänen elämänsäkin. Kun hän on varttunut nuorukaiseksi, taistelu on jo kehittynyt melkoisesti. Kas nyt kiiluvat hänen pienet tummat silmänsä; tuolla näkyy pieni viri, nyt jo useampia, ja vedestä sukeltaa esiin musta pää. Kaikki on hiljaa aivan kuin itse yön hiljaisuus.
Tuo on tiedustelija, joka tutkii, onko vaara uhkaamassa. Ei, ei näy mitään vaaraa. Eläin liikkuu, sen ilmaisevat kimaltelevat, renkaanmuotoisina leviävät laineet. Kas tuossa näkyy useampia päitä ja useampia viriä, ne liikkuvat ja lähestyvät toisiaan. Päät katoavat veden alle, toisia sukeltaa esiin. Pienet ruumiit hypähtävät ylös, etukäpälät ojentuvat ikään kuin syleilyyn. Siinä on elämää, siinä on leikkiä, eläimiksi noiduttujen orjien aamu.
Leikkiä ei kestä kauan: ruokahuolet hajoittavat lauman eri haaroille; kukin perhe eroaa omalle suunnalleen. Kunkin täytyy lähteä puolestaan etsimään toimeentuloaan, mikä menee pohjoiseen päin, mikä etelään; mutta ensiksi näyttäytynyt väkevä yksilö lähtee uhmaamaan kosken pauhua ja laineiden kuohuja. Siellä se tahtoo taistella, siellä se saa vaivojensa palkan; mutta ei ole päässyt kunnolla pyörteisiin, ennen kuin sen kohtaa tulinen säde, joka tuottaa kuoleman.
Se tuli vihreästä pajupensaasta. Kuolema oli helppo: Antin luoti oli hyvin sattunut. Tiedustelijamajavan ruumis kieri kiveltä kivelle, kunnes suomalainen äänetönnä haki sen rantatyvenestä.
Antti oli tehnyt työnsä ja nukkui saaliinsa vieressä, kun hänet aamunkoitteessa herätti Taneli, jolla myöskin oli ollut hyvä onni. "Nouse, nyt lähdemme pyydyksiä katsomaan ja panemme majavien ruumiit syötiksi karhuille, ja sitten menemme kotiin."
Metsämiehet veivät saaliina kotiin kolme majavan- ja yhden näädän nahan. Viimeksimainitun he olivat saaneet koiran avulla. Nahat olivat kallisarvoisia, mutta kenties kalliimpia vielä "lääkepussit" eli majavanhajurauhaset.