31. HENKIPATTO.
Niin eleli ja työskenteli Pekka tovereineen muutamia vuosia. Yhä useampia suomalaisia tuli paikkakunnalle, yhä tiheämpään syntyi uudisasumuksia. Pekkaa kutsuttiin usein avuksi, kun karhut yltyivät liian röyhkeiksi. Ei ollut enää varsin harvinaista nähdä vieraita hänen kodissaan Bjurbergissä, joten häntä ei vähääkään kummastuttanut, kun hän kerran näki naisen ja miehen tulevan ahon poikki häntä kohti.
Hän hämmästyi kumminkin tuntiessaan naisen Vapuksi. "Hyvää päivää, Pekka!" sanoi tämä reippaasti. "Vai niin, vai olet sinä nyt rakentanut itsellesi oman talon ja näin kauas meiltä. Eipä sinua, Pekka, ollut aivan helppo löytää, mutta nyt on Vappu täällä, ja poikasi on mukana. Luulenpa, ettet häntä enää tunne? No niin, eipä tuota ole ihmetteleminenkään. Ethän ole tahtonut käydä minun luonani häntä katsomassakaan siitä saakka, kun hän oli ihan pikkuinen. Niin, semmoisia miehet ovat! Ehk'et tunne minuakaan? No niin, johan on pitkä aika siitä illasta, kun minä istuin sinun polvellasi ja sinä juoksit pois luotani!"
Pekka oli hämmästyksissään Vapun näkemisestä, tämän puhuessa hän seisoi suu auki ja sanaa puhumatta. Hän ei voinut arvata mihin Vappu pyrki, ja oli jo kysymäisillään, oliko tämä mennyt päästään vialle, kun Vappu taas ryhtyi puhumaan: "Kuule, Pekka, mennään sisään; minulla on sinulle muutakin sanottavaa ja me olemme levon tarpeessa. Tule!" kehoitti Vappu työntäen häntä edellään. "Käy sisään, Pekka", sanoi hän kääntyen miehen puoleen, ja ennen kuin Pekka oikein ehti selvitä ajatuksistaan, hän oli jo sisällä ja ovi kiinni.
"Istuudu nyt", sanoi Vappu, "ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa; äläkä mulkoile, niinkuin tahtoisit iskeä kirveen kallooni."
"Hm!" myhähti veljelleen Niila Makkarainen, joka oli kuullut Vapun puheet. "Ymmärrätkö sinä tätä? Olipa helkkarin topakka eukko, ja pulska! Mutta en usko, että Pekalla on mitään tuon kanssa tekemistä. Näitkös, miten muljautteli silmiään mieheen? Melkein luulen, että hänellä oli Pekkaa vastaan jotakin pahaa mielessä. Mennään sisään?" — "Mitä joutavia, kyllä Pekka noille kahdelle puolensa pitää. Eihän se nuori mies kyllä mikään keiverän näköinen ollut; on maar hänessä rohkeutta kuin äidissäänkin, mutta niin kuin sanoin, kyllä Pekka puolensa pitää; mennään me pois halmeelle."
Tullessaan tupaan Vappu oli hetkisen vaiti, kysyi sitten: "Etkö tunne poikaasi?" — "En", sanoi Pekka. — "No, minun kai pitää sanoa sinulle, että tulimme tänne juuri hänen takiaan. Hän on pikku Matti, Yrjänä Kailasen ja Mattu-muorin nuorimmainen ja minun kasvattipoikani. Et ole huolinut kertaakaan käydä meillä poikaa katsomassa; nyt sinun täytyy pitää poika luonasi, ja hän jää sitten sinun pojaksesi. Sen tahdoin sanoa sinulle, jotta renkisi sen tietäisivät ja muutkin ihmiset tällä paikkakunnalla. Matti on pahemmassa kuin pulassa, kun tappoi Bortanin ison ruotsalaisen; hän ei voi oleskella kotipuolen metsäseuduilla; joko joutuu esivallan kouriin, tai ison ruotsalaisen sukulaiset tappavat. Röytäjärvellä kuulimme, että sinä olet tänne rakentanut asuinpaikan, ja niin tulimme tänne. Sinun pitää nyt ottaa Matti huostaasi ja suojella häntä; kotona emme kykene häntä suojaamaan. Anna meille nyt jotakin syötävää, ja sitten minä menen. Matti ja sinä voitte sitten neuvotella, miten järjestätte asiat."
Pekka nousi nyt virkkamatta sanaakaan ja meni halmeelle, jossa Makkarais-veljekset olivat työssä. Nuoremmalle hän sanoi: "Mene tupaan ja pidä huoli, että vieraat saavat jotakin syödäkseen." Sitten hän tarttui rautakankeen ja väänsi kiviä niin rajusti ja kiivaasti, että Niila oikein hämmästyi. Jonkin ajan kuluttua tämä sanoi: "Kuule, Pekka, miten nyt ovat asiat? Ovatko vieraat sinut noituneet?" — "Eipä ihan niinkään, mutta toivoisinpa, että ukko Pekkalainen olisi täällä neuvoja antamassa. Ei ole helppo ymmärtää, mitä on tehtävä." — "Kyllähän toki itsekin ymmärtänet, etpä sinä tavallisesti jää neuvottomaksi, ja voithan sitä paitsi pian tavata ukko Pekkalaisenkin."
"No, niinkuin sanot, Niila, parasta kaiketi on mennä hänen luokseen, jollet sinä voi antaa minulle hyvää neuvoa. Käydään metsään istumaan, niin saat kuulla, miten asia on."
Kun miehet olivat asettuneet istumaan puiden suojaan, kertoi Pekka omaisistaan ja tuttavuudestaan Grillsin ja Vapun kanssa ja kaikesta, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän kehui samalla Vappua, kun tämä oli osoittanut Mattia kohtaan suurta ystävyyttä, mutta luuli kuitenkin, että Vappu olisi voinut estää tämän tekemästä tihutyötään isolle ruotsalaiselle.
"Siitä saat kyllä olla varma", virkkoi Niila innokkaasti. "Ei maar, kyllä Vappu tahtoi ison ruotsalaisen kuolemaa ja yllytti Matti-parkaa, joka ei tiedä mistään muusta äidistä; sen saat kyllä kuulla häneltä itseltään. Selvää on sekin, ettei hän sinulle suo hyvää, mutta Matin puolesta hän nyt on toiminut viisaasti, viisaammin kuin moni muu. Saathan kuulla, mitä Vappu vielä sanoo, ennen kuin menee pois, mutta minä luulen, että meidän pitää kertoa kaikki tyynni minun velimiehelleni. Kyllä on tarpeen, että me kaikki olemme yksissä tuumin, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että Matti on sinun poikasi, mikä luullakseni ei menesty ajan pitkään. Ota hänet sen vuoksi mukaasi ja mene Pekkalaisen luo; kyllä ukko keksii neuvon, miten on paras järjestää asiat Matin eduksi, ja myöskin Antin pitäisi sanoa mielipiteensä asiasta ja saatpa nähdä, että hän sen tekeekin."
He näkivät nyt nuoremman Makkaraisen tulevan tuvasta ja kävelevän halmeelle päin. He huusivat tämän luokseen. "No, mitä vieraat sanovat?" kysäisi Pekka, kun mies oli tullut heidän luokseen. "Ka, eivätpä juuri mitään. Nuori mies näyttää minusta surulliselta, ja nainen kysyi, eikö meillä ole talossa ollenkaan naisväkeä, ja kun minä sanoin, että tulimme hyvin toimeen ilmankin, hän tiedusteli, oliko meillä karjaa ja kuka sitä hoiti. Silloin lähdin tieheni. Nyt he ovat syöneet, niin että parasta on, Pekka, kun menet sisälle ja katsot, mitä he aikovat tehdä." — "Niin", virkkoi Pekka nousten samassa; "kerro, Niila, veljellesi, miten asia on, ja menkää sitten työhön."
Pekan tullessa tupaan istuivat Vappu ja Matti vaiteliaina. Vappu lopetti äänettömyyden sanoen Pekalle: "Kiitoksia nyt, ja hyvästi tällä kertaa! Minä otin evästä mukaani, niin että tulen toimeen. Hyvästi nyt, Matti! Sydäntäni kaivaa, kun en voi jättää sinulle Grillsin pyssyä, mutta näkyyhän Pekalla olevan kaksi, kyllä kai sinä saat toisen; ehkäpä minä voin tuonnempana lähettää sinulle pyssyn. Tee nyt ja toimi, niinkuin olen sinulle sanonut, äläkä anna kenenkään ottaa itseäsi valtaansa, tiedä se! Vappu tahtoo, että pysyt elossa ja että pian taas tapaamme toisemme. Ja kuulehan nyt, Pekka! Jos Matille tulee vahinko, niin minä vaadin sinut siitä vastuuseen. Ei olla vielä kuitit, vaikka oletkin onnenlapsi." Niin sanoen Vappu heitti kontin selkäänsä, otti pyssyn käteensä ja lähti kiireesti astelemaan pois.
Kun Vappu oli painunut metsään näkymättömiin, sanoi Pekka varsin ystävällisesti: "Terve tultuasi tänne, Matti! Älä ole enää suruissasi; paljonhan tässä elämässä saa kokea. Kaikkia suruja ja huolia vastaan olemme ponnistelleet, ja kunhan nyt olet levännyt muutamia päiviä, niin lähdetään vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemeen neuvottelemaan hänen kanssaan, mitä on tehtävä. Heittäydy nyt vain lepäämään kylliksesi. Täällä voit olla aivan huoleti; jos joku sinua etsii, me kyllä saamme varoituksen, sillä täällä metsäseudulla suomalaiset ovat valppaita. Sitäpaitsi meitä on nyt neljä miestä ja koirat lisäksi. Ei kukaan voi sinulle tehdä pahaa."
"Kiitos, Pekka, tai kiitoksia, isä! Niin Vappu tahtoi minun sanovan, mutta en tiedä, kummin teen. Sano, miten sinä tahdot."
"Ei sinun tarvitse sanoa minua isäksi", sanoi Pekka hämillään, "molemmat ystäväni, Makkarais-veljekset, tietävät koko jutun. Vappu kyllä tarkoitti hyvää, mutta hän ei tunne meitä pohjoiskulman suomalaisia: me osaamme säilyttää salaisuuden ja suojella sukulaisemme pettämättä kuitenkaan toisiamme. Kuten sanottu, minun mieheni tuntevat sinut ja onnettomuuden, joka sinulle tapahtui. Heiltä ei maksa vaivaa salata mitään. Jos täällä näyttäytyisi aavistamatta joku muukalainen, niin voithan pysyä poissa niin kauan kuin vieras on täällä, ja, niin kuin sanoin, kunhan olet levännyt, lähdemme pois."
"En minä väsyksissä ole, eikä minun tarvitse levätä; minä lähden sinun mukaasi!" — "No olkoon, niinkuin tahdot; tule vain!" Sitten he menivät työmaalle ja uurastivat iltaan asti.
"Kuules, Niila", virkkoi Pekka seuraavana päivänä, "Matti ja minä lähdemme nyt Pekkalaisen luo. Tule meitä saattamaan vähän matkaa, niin saamme jutella. Meidän täytyy ottaa mukaamme molemmat pyssyt. Saata sinä siis meitä Kateenharjulle ja koeta saada ostaa yksi niistä pyssyistä, jotka suomalaiset siellä ottivat norjalaisilta, sillä teitä ei käy jättäminen tänne ilman ampuma-aseita. Vielä parempi olisi, jos saisimme ostetuksi kaksi pyssyä; mutta jollei se käy päinsä, niin jompikumpi teistä saa mennä Antin luo. Hän kyllä keksii jonkin neuvon, sillä pyssyn me tarvitsemme joka mies."
Seuraavana päivänä miehet lähtivät koirat mukanaan pohjoiseen päin. Kateenharjua lähestyttäessä päätettiin, että Niila menee yksin perille ostamaan pyssyä. "Katso vain, että saat virheettömän", muistutti Pekka, "ja jos saat kaksi, niin sitä parempi. Tässä on rahaa, odotamme sinua täällä."
Niila ei palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan ennenkuin illalla myöhään. Hänellä oli mukanaan pyssy, mutta kovalle oli ottanut sen saaminen Kateenharjun suomalaiselta, ja melkein kaikki rahat olivat menneet. Pyssy oli kallis, mutta hyvä.
"No hyvästi sitten, Niila", virkkoi Pekka; "toimi mielesi mukaan kotona Bjurbergissä; on epävarmaa milloin minä palaan. Jos tulisin vasta talvella, niin mene Kymmenjärvelle ja tiedustele, miten Antti voi, ja hanki muutenkin selko, miten on niiden suomalaisten laita, jotka välillä tapaat, ja ole varovainen, jos joku kysyy Mattia."
"Et suinkaan viivy niin kauan poissa että talveen asti, Pekka?" —
"Kenties viivynkin; älkää minusta huolehtiko. Hoitakaa kaikkea, niin
kuin se olisi omaanne. Kyllä minä takaisin tulen. Herran haltuun,
Niila!"
Pekka ja Matti lähtivät pohjoiseen päin, samalla Niila taas kääntyi mietteisiin vaipuneena takaisin etelään. Hän ihmetteli mielessään mitä tuumia Pekalla mahtoi olla.
Kun Pekka ja Matti olivat jonkin aikaa tehneet taivalta, sanoi edellinen luulevansa parhaaksi, että he kulkiessaan varovat näyttäytymästä muiden suomalaisten luona, ja Mattikin oli samaa mieltä.
Klar-joelle tultua kysyi Pekka, osasiko Matti uida. Ei Matti osannut. "No sinun täytyy oppia", virkkoi Pekka; "asetu nyt tänne odottamaan minua, kunnes tulen takaisin. Menen yksin Pekkalaisen luo keskustelemaan, miten on paras tehdä. Tee sinä nuotio vasta pimeän tultua ja sammuta se ennen päivännousua. Paras on olla varovainen, vaikkei tässä ole mitään vaaraakaan."
Sitten Pekka kaatoi paksun kelohongan, katkaisi siitä pölkyn ja halkaisi paksun lankun, jonka kiskoi virran rantaan. Sitten hän riisui vaatteensa, sitoi ne ja pyssyn lankun päälle ja sanoi Matille: "Minä kuljetan tavarani mieluummin tällä tavoin kuin lautalla, sillä virta on vuolas ja täynnä kiviä, jotka nyt voin paremmin kiertää. Lepää nyt hyvässä rauhassa, kunnes minä tai joku toinen tulee huomenna sinua hakemaan."
Näin puhuttuaan Pekka lykkäsi lankun veteen, vihelsi koiria ja lähti uimaan lykäten lankkua edellään. Pian hän oli päässyt virran poikki toiselle puolelle, jossa hän reippaasti pukeutui ja katosi metsään.
Pekka tapasi vanhan Pekkalaisen ulkosalla juttelemassa parin miehen kanssa. Pekkalainen ja miehet tervehtivät Pekkaa hyvillä mielin. He olivat vanhoja tuttuja: Dalbyn Huuskoinen ja Kuusivuoren nuori Pietari.
"Oletpa enemmän kuin tervetullut", virkkoi Pekkalainen, "me tässä par'aikaa pohdimme kaikenlaisista. Täällä eteläkulmalla eivät suomalaisten asiat ole lainkaan hyvästi. Käydään sisään katsomaan, onko eukolla mitään padassa, niin saadaan sitten pakinoida."
Syötyään miehet menivät ulos ja heittäytyivät pitkäkseen tasaiselle aholle. Siellä he saattoivat keskustella pelkäämättä kuuntelijoita ja kenenkään yllättämättä. Pekkalainen sanoi nyt: "Kerro, Pietari, Pekalle, mitä tiedät metsäseudun kaakkoiskulmalta."
"Niin", virkkoi Pietari, "en ole itse nähnyt, mutta olen kuullut, että Hakkarainen on kauan ollut riidassa Ekshäradin talollisten ja Tyngsjön suomalaisen kanssa. Ekshäradin talolliset ja heidän vallesmanninsa, niinkuin he sitä nimittävät, ovat polttaneet Hakkaraisen torpan ja kaiken hänen omaisuutensa. Itse hän murtautui heidän riviensä läpi ja pääsi pakenemaan metsään. Sitten Hakkarainen, joka luuli Tyngsjön suomalaisen auttaneen Ekshäradin miehiä, hyökkäsi tämän kimppuun ja nyt he kumpikin harhailevat metsissä henkipattoina. Pitkän-Riston pojat ovat myöskin tehneet ilkitöitä ja polttaneet talon, mutta yksi heistä on joutunut kiinni, sillä muut suomalaiset eivät tahtoneet häntä auttaa, ja Malmivuorella on koko joukko kulkurisuomalaisia otettu sotaväkeen. Ei ole lepoa eikä rauhaa idän puoleisissa metsissä."
"Eikä myöskään jokivarsilla", tokaisi Huuskoinen; "siellä on kulkenut suomalaisia, ja he ovat tehneet ilkitöitä, varastelleet karjaa ja ryöstäneet yksityisiä ruotsalaisia. Pahimmin on riehunut muudan äskettäin tullut suomalainen, Häkkinen. Nyt hän on asettunut Fryksdalin metsäseudulle ja tekee yhtä päättömästi pahaa sekä suomalaisille että ruotsalaisille, niin että minä pelkään meidän suomalaisten saavan odottaa vaikeita aikoja, sillä pahoja kuuluu muualta kauempaakin; Jumala tiesi, kuinka tästä selvittäneen!
"Niin", tuumi Pietari, "talolliset väittävät saaneensa esivallalta luvan hävittää sekä meidät että asuntomme; mutta sitä en ikinä voi uskoa todeksi, kun kerran kuningas on antanut meille rakennussetelit ja Kaarle-kuningas-vainaja meidät tänne kutsui." — "Ei", tokaisi siihen vanha Pekkalainenkin, "enpä minäkään sitä ota uskoakseni, mutta ikävä on kuulla, etteivät suomalaiset pysy siivolla. Muuta neuvoa en tiedä, kuin että me pohjoiskulman suomalaiset lähetämme heille sanan, että heidän on pysyttävä laissa ja oikeudessa, tai meidän täytyy heitä rangaista."
Tässä kohden heidän puheensa keskeytyi, Pekkalaisen koira juoksi metsään päin ja alkoi kiivaasti haukkua. "Sieltä tulee joku", virkkoi ukko, "pidetäänpä silmällä ja ollaan varuillamme!"
Miehet sieppasivat pyssynsä juuri samassa kuin halmeen reunassa tuli näkyviin mies. Tuokion ajan he seisoivat hiljaa, mutta kun tulija oli yksin ja ilman pyssyä, he laskeutuivat taas paikoilleen, ja vanha Pekkalainen huusi koiraansa.
Vieras tuli suoraan heitä kohti. "Hakkarainenhan se on, totta tosiaan!" sanoi nuori Pietari. Tulija oli jo saapunut perille. Hakkarainen virkkoi: "Jos olet Pekkalainen, niin sano! Minä etsin häntä ja luulen osanneeni oikeaan." — "Niin olen", vastasi Pekkalainen nousten. "Miten voin sinua auttaa?"
"Auttaa minua! En minä apua hae. Kyllä autan itseni vastedes niinkuin tähänkin asti. Nyt vain tahtoisin lainata sinulta vaatteita, sillä aion mennä kuninkaan puheille. Näethän, minkä näköinen olen", jatkoi hän. "Ei yhtään ehyttä riepua ruumiin verhona, eikä ole paljon ehyttä paikkaa nahassanikaan. Tuli, Ekshäradin miesten puukot ja keihäänpistot kyllä minut merkitsivät. En tahtonut jäädä kotipuolen metsiin itseäni paikkailemaan, sen vuoksi tulin tänne sinun luoksesi, Pekkalainen, ja arvelin viipyä täällä siksi kunnes nahka paranee eheäksi."
"Terve tultuasi tänne, Hakkarainen, kyllä tarvitset lepoa ja hoitoa, sen olet näköinenkin, ja onpa vaikea ymmärtää, kuinka olet kyennyt kulkemaan tänne tämän pitkän matkan. Onhan ruumiistasi yläpuoli ja käsivarret sekä kädet melkein yhtenä ainoana haavana." — "Niin, kyllähän Ekshäradin miehet tarkoittivat hyvää ja aikoivat minut vangita, mutta eipä se onnistunut. Hakkarainen on vielä vapaana, sen he kyllä vielä aikanaan tuntevat nahassaan. Toimita, että saan kylpeä, niin kyllä minusta vielä mies tulee. — Mutta mitä väkeä sinulla on luonasi! Tuon miehen, joka on Gransjön tienoilta, kyllä tunnen, mutta entäs nuo toiset? Vai niin", lisäsi hän, kun Pekkalainen oli ilmoittanut, keitä he olivat, "olenpa kuullut heistä jo ennenkin. Karhunpoika-Pekka on käynyt meidänkin metsäseudullamme, mutta mitä he nyt täältä tahtovat? Mistä teillä on puhe?"
Vanha Pekkalainen kertoi heidän kuulleen, miten suomalaiset menettelivät epärehellisesti ja väkivaltaisesti, niin että ärsyttivät ruotsalaisia, ja nyt oli aikomus saada suomalaiset taivutetuiksi suurempaan varovaisuuteen ruotsalaisia kohtaan sekä muutenkin pysymään laissa ja oikeudessa ja keskenään yksimielisinä.
"Laissa ja oikeudessa, niinkö sanot!" virkkoi Hakkarainen hypähtäen pystyyn! "Ruotsalaiset juuri eivät pysy laissa eikä oikeudessa. He väittävät saaneensa esivallalta luvan polttaa suomalaisten kodit ja konnut ja tuhota heidät itsensä! Onko tämä laki ja oikeus? Minulla on rakennusseteli ja lupa rakentaa ja asua; se on laki ja oikeus, sen tahdon näyttää talollisille ja kuninkaisiin minä menen, ja talollisten täytyy rakentaa jälleen minun taloni ja kylvää halmeeni, sen minä sanon. Pysykööt suomalaiset keskenään yksimielisinä! Se on kyllä oikein, mutta kuinka luulette saavanne sen asian tapahtumaan?"
"Niin, me pohjoiskulman suomalaiset elämme sovussa keskenämme ja olemme tarpeeksi voimakkaat tekemään omat päätöksemme laiksi!"
Hakkarainen hypähti taas pystyyn. "Te pohjoiskulman suomalaiset!" ähähti hän kiukkuisesti, mutta vaikeni ja istuutui jälleen ja virkkoi: "Niinpä niin, ehkä se kyllä olisi hyväkin, jokin esivaltahan olla pitää. Kun saisitte muut pysymään rauhassa ja tekemään oikeuden mukaan, niin kyliä Hakkarainenkin siihen suostuu."
Tuotiin sana, että sauna oli valmiina ja lähdettiin siitä kylpemään. Hakkaraisen haavat puhdistettiin ja tarkastettiin, ja toisten täytyi ihmetellä hänen kärsivällisyyttään ja voimiaan, kun hän oli jaksanut kestää hoitamattomien haavojen tuottamat tuskat. Mutta Hakkarainen olikin kaikkialla tunnettu rohkeudestaan ja tavattomista ruumiinvoimistaan.
Juteltiin vieläkin suomalaisten suhteesta ruotsalaisiin, mutta ei voitu päättää mitään, ennen kuin oli saatu varma tieto siitä, oliko mitään perää siinä puheessa, jota ruotsalaiset levittelivät, että heillä muka oli oikeus tappaa suomalaiset ja polttaa heidän talonsa. Siitä piti Hakkaraisen antaa tieto, jahka hän palaisi kuninkaista.
Päätettiin, että suomalaiset pysyvät sillä välin rauhassa aloillaan, mutta ovat kuitenkin varuillaan, ja että he kaikin mokomin hankkivat itselleen niin monta pyssyä kuin oli miehiäkin. Jos kenen oli mahdoton varojen puutteessa hankkia ampuma-asetta, häntä piti niiden auttaa, joilla oli varoja. Suomalaisten piti vielä ahkeraan antaa tietoja toisilleen ja tiedustella huolellisesti, varustautuivatko ruotsalaiset hyökkäykseen. Sitten erottiin.
Hakkarainen ja Pekka jäivät taloon. Pekka vei pian Pekkalaisen erilleen ja pyysi tätä soutamaan virran poikki. Siellä yksinäisyydessä Pekka hänelle ilmoitti Matin salaisuuden ja pyysi Pekkalaisen neuvoa.
"Ei sellainen tuuma menesty, että ihmisille uskotellaan hänen olevan sinun poikasi. Yhtä vähän kelpaa sekään neuvo, että pidät häntä vielä luonasi, sillä tietty asia on, että ison ruotsalaisen sukulaiset etsivät häntä, ja jos he hänet löytävät sinun luotasi, niin kyllä miehiä kaatuu molemmin puolin, ja sitten tulee rauhattomuus yli koko metsäseudun.
"Ei, kyllä Matti on jo siksi vanha, että pitää huolen itsestään. Saata hänet tuntureille ja anna hänen olla siellä. Jos hänen käy huonosti, hän voi saada apua minulta, mutta nyt ei ole syytä hänen näyttäytyä minun eikä naapurien luona. Parasta, ettei kukaan tiedä hänestä mitään, ja teit oikein, kun et tulomatkalla poikennut kenenkään luona. Sinun luoksesi tiedustelijat voivat kyllä löytää, mutta siellä heiltä katoavat jäljet, eikä kukaan osaa hakea tuntureilta. Jos vuoden kuluttua tai niillä main tahdot Matin luoksesi, voimme sillä välin levittää huhun, että odottelet Suomesta tulevaksi erästä läheistä sukulaista ja kun hän tulee, hän on sinun veljenpoikasi. Ison isännän suvulle huhu tuskin kulkeutuu niin tavallisesta tapauksesta, että sukulainen tulee meren takaa. Aika myöskin tekee tehtävänsä, enkä luule, että nyt voimme Matin hyväksi muuta tehdä. Joku minun pojistani saa viedä säkillisen jauhoja sinne järvelle, ja paluumatkalla sinä poikkeat meille. Mene nyt ja hae Matti tänne. Olkoon hän täällä siksi, kunnes sinä huomenna ennen päivännousua haet hänet."
Pekka oli ääneti kuunnellut Pekkalaisen puhetta tämän esittäessä tuumiaan, ja kun ukko oli päässyt loppuun, hän sanoi pitävänsä tuumaa hyvänä; hän aikoi toimia sen mukaan. Sitten haettiin Matti ja ilmoitettiin hänelle tuumasta, johon hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen.
Pekka souti nyt Pekkalaisen kanssa kotiin, jossa Hakkarainen tuli heitä vastaan kysyen äreästi: "Saanko sinulta vaatteita lainaksi?" — "Saat." — "Annatteko minulle todistuksen siitä, mitä minulle on tapahtunut?" Sen kumpikin tahtoi kernaasti antaa, Pekalla oli kyllä kova urakka kirjoittaessaan ja sepittäessään todistusta, mutta valmiiksi se tuli. "Kiitos", virkkoi Hakkarainen, "minä lähden huomenna." — "Ethän sinä kykene matkaan noin haavoittuneena; uuvut vielä metsään." — "Ei, haavat paranevat paremmin umpeen, kun olen liikkeessä, ja minulla on kiire. Anna minulle kirves! Hakkaraisella ei ole mitään omaisuutta, ja jollei akkani ole päässyt karkuun, hän on vankina talollisten joukossa, ja silloin nämä häntä kiduttavat. Joutuin nyt. Hakkaraisella on kiire!" Hänen kiireensä miehet kyllä käsittivät, ja jo päivän ensi koitteessa seuraavana aamuna tämä oli varustautunut lähtöön. Pekka vei hänet sitten erilleen ja kysyi, tahtoisiko hän ottaa hankkiaksensa pyssyn ja tuodakseen sen metsäkulmalle. "Vaikka kaksi, jos tahdot." — "Olkoon menneeksi", sanoi Pekka; "ota nämä rahat ja osta kaksi pyssyä. Toinen olkoon sinulle, toinen minulle." — "Niin sinä, Pekka, puhut kuin minäkin ajattelen. Jää Herran haltuun! Kyllä vielä tapaamme toisemme!"
Parin päivän kuluttua tapaamme taas Pekan ja Matin saarella metsäpirtissä. Kaikki oli siellä entisellään. Ketään ei näyttänyt siellä käyneen. "No nyt, Matti, olet kotonasi", sanoi Pekka vähän ajan kuluttua. "Kunpa nyt täällä viihtyisit yhtä hyvin kuin minäkin olen viihtynyt ja viihdyn. Nyt meidän täytyy lähteä hankkimaan joksikin aikaa ruokaa. Sitten mennään toiseen paikkaan, jonka aion sinulle näyttää. Siellä kyllä saamme tehdä työtä, mutta se työ voi maksaa hyvin vaivat; nyt metsästämään!"
"Oletko väsyksissä?" kysyi Pekka Matilta kerran heidän kiivettyään jyrkkiä mäkiä. "Ei minua väsytä, mutta olkapäät ja selkä ovat hankautuneet nahattomiksi, niin että mielelläni vähän levähtäisin. Eikö sinua väsytä?" — "Ei vielä; seisopas nyt alallasi ja ole ääneti, niin kuunnellaan." He pysähtyivät. "Kuuletko mitään?" — "Kuulen virran kohinaa idästä päin." — "Niin juuri", sanoi Pekka, lähdetään taas, virran varrella saamme levätä; siellä on matkamme määrä, ja nyt eteenpäin!"
"Nyt, Matti, olemme perillä. Tähän asetutaan; pois kontti hartioilta!" — "No kas, onko sinulla täällä varastoaitta? Oletko ollut täällä ennen?" — "Olen! Tee nyt tuli, niin saat kuulla, minkä vuoksi olemme tänne tulleet."
Kun nuotio leimusi ja molemmat matkamiehet olivat heittäytyneet pitkäkseen, kertoi Pekka mitä Oslon kauppias oli hänelle sanonut simpukoista, millaisen saaliin hän oli täällä koonnut ja miten paljon hän oli kauppiaalta saanut tälle lähettämistään helmistä. "Niistä rahoista ei ole enää paljoa jäljellä, sen vuoksi lähdin tänne. Tänään lepäämme ja huomenna rupeamme työhön; mutta kun sinä kaiketi olet utelias näkemään simpukoita, niin haen niitä muutamia näytteeksi, ja koirat syövät niitä mielellään; ne saavat nyt hyvän ruokaveron."
Erämiehet tekivät työtä viikkokausia, kunnes tuli syksy ja virta alkoi paisua. Silloin heidän täytyi lopettaa. Saalis oli tyydyttävä. Pekka oli hyvillään, ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. "Katso nyt, Matti, tarkoin ympärillesi, niin osaat tänne vaikka yksinäsikin. Tämä olkoon sinun hopeakaivoksesi. Antin kaivos ehtyi pian; luulen, että sinun aarrepaikastasi tulee antoisampi, jos pysyt varovaisena: ja nyt eteenpäin!"
Heidän tullessaan Pekan saarimajaan oli paras majavanpyynnin ja karhun loukkujen virittämisaika; ja kun Matti oli siinä toimessa saanut opastusta, heitti Pekka jäähyväiset. "Tee nyt työtä Matti! Jääköön Teppo tänne luoksesi. Siitä sinulla on hyötyä ja seuraa. Kevätpuolella saat minusta tietoja. Jos sinulle sattuu jotakin vastoinkäymistä, niin mene ukko Pekkalaisen luo. Hän auttaa sinua, ja ennen kaikkea: älä rupea riitaan ihmisten kanssa! Karttele heitä, kunnes saat kuulla minusta!"