32. TAISTELU BYSJÖN JÄÄLLÄ.
Matkalla yllätti Pekan ankara lumipyry, ja hän tuli peräti uupuneena
Suomenniemeen.
Ukko Pekkalainen oli iloissaan nähdessään hänet jälleen, ja tulijalle oli kerrottavana se lohdullinen sanoma, ettei suomalaisten ja ruotsalaisten välillä ollut tapahtunut mitään ikävyyksiä hänen poissa ollessaan, eikä myöskään norjalaisten kanssa. Metsäseudulla oli hiljaista ja rauhallista. "Oletpa sinä, Pekka, kauan viipynyt metsässä ja tuntureilla, enkä sitä ihmettelekään. Hyvinhän sinä siellä viihdyt, etkä kaiketi tahtonut jättää Mattia, ennen kuin hän oli tottunut tulemaan yksin toimeen. Nyt sinun pitää levätä täällä jonkin aikaa" — "Kiitos vain, isä Pekkalainen, mutta minä haluan kotiin, niin pian kuin pääsen liikkumaan."
Oli täysi talvi Pekan tullessa kotiinsa Bjurbergiin. Niila oli ilosta haltioissaan nähdessään isäntänsä ja ystävänsä, mutta toinen veli veteli äänettömänä luudalla lunta ja kuuraa Pekan vaatteista.
"No pojat, kuinka jaksatte?" — "Hyvin vain, ja olipa hyvä, kun tulit kotiin. Täällä tuli lumi niin aikaisin, että olemme kiertäneet monta karhua. Kyllä niitä on runsaasti tänä vuonna, ja suurta vahinkoa ovat tehneet sekä talollisille että suomalaisille. Sekä Wiggenin asukkaat että Keskisalon eli Midskogin Juho ovat käyneet täällä sinulta apua hakemassa. Nyt tulee metsässä elämä; mutta missä Teppo on?" — "Matin luona." — "Olisihan minun pitänyt se arvatakin, mutta olen sinun kotiintulostasi niin hyvilläni, että olen ihan typerryksissä. Kyllä metsästys onnistuu yhtä hyvin Pikku-Rakinkin avulla; tottamaar meille tulee hauskaa tänä talvena."
"Kuuluukos mitään uutisia?"
"Eipä ole kuulunut mitään."
"Onko teistä kukaan käynyt Antin luona?"
"Ei ole tullut käydyksi."
"Mutta onhan teillä kaksi pyssyä?"
"Niinpä tosiaankin! Pietari Hakkarainen kävi täällä ja jätti pyssyn sinulle annettavaksi, sanoi paljon kiitoksia ja käski sanoa sinulle terveisiä ja mainita, ettei meillä kuningasta olekaan, vaan kuningatar, joka on oikein herttaisen hyvä. Kuningatar on tuominnut Ekshäradin talolliset rakentamaan Hakkaraisen talon uudelleen ja elättämään sekä hänet eitä hänen vaimonsa, kunnes talo tulee valmiiksi ja hän on saanut korjata viljaa, ja heidän vallesmanninsa hän on tuominnut antamaan Hakkaraiselle asunnon ja suojeluksen. Voit arvata, miten Hakkarainen siitä ylpeili. Hän sanoi, ettei suinkaan maksa vaivaa ruotsalaisten tehdä kiusaa suomalaisille, sillä nyt hän oli puhutellut kuningatarta, niin että he kyllä saisivat tietää hänen käyneen kuninkaissa."
"Tiedätkö, mihin Hakkarainen meni täältä?" — "Hänellä oli aikomus kyläillä täällä pohjoiskulman suomalaisten luona, sillä tänä talvena hänen ei tarvitse tehdä työtä. Minä arvelin, että hän meni Pekkalaisen luo, ainakin hän sanoi sinne menevänsä."
"Minkä verran teillä on ruokavaroja talveksi?" — "No, jauhoja on tarpeeksi asti, mutta lihaa on niukalti. Talvi tuli liian aikaisin, niin että saimme lintuja vähän. Yhden karhun saimme loukusta, mutta sen lihoista jaoimme Elgsjön suomalaisille. Majavia olemme saaneet viisi, ja kaksi näätää olemme ampuneet, mutta nyt tulee kyllä toinen juttu, kun sinä Rakin kanssa olet tullut kotiin. Olisipa nyt hengissä sinun vanha Rakkisi, voisimme jakautua eri ryhmiksi, mutta nyt saamme kulkea yhdessä. Ei hätää mitään. Meillä on kolme pyssyä. Sepä vasta on oikea jyskyttäjä se pyssy, jonka Hakkarainen meille osti. Katsohan!" — "Oletko koetellut sitä?" — "Olen tietystikin, mutta se on liian iso pienempien lintujen ampumiseen, ei jää mitään jäljelle, jos ampuu teertä tai pyytä."
"Ammu siltä pää poikki, niin ruumis jää eheäksi", vastasi Pekka leikillisesti. — "No niin", vastasi Niila, "kyllä siitä hyvä tulee, kun vain ensin näytät minulle, miten se käy", ja sitten molemmat nauroivat.
Jonkin päivän kuluttua miehet olivat valmiit karhunajoon, ja heillä olikin onni mukanaan. Karhunkallo toisensa jälkeen nostettiin Pekan Karhuhonkaan, ja Niila oli lähetettävä Wiggeniin ja muihin suomalaistaloihin viemään terveisiä, että jos tahtovat tulla hakemaan karhun lihaa, niin ovat tervetulleita Bjurbergiin.
Moni käyttikin hyväksensä niin harvinaista tilaisuutta, ja muutaman päivän kuluessa oli Pekan kotona oikein vilkasta. Kehuttiin hänen anteliaisuuttaan ja metsästysonneaan ja iloittiin, kun oli päästy niin monesta turmiollisesta pedosta.
Niiden joukossa, jotka kävivät Pekan luona, oli myöskin Juho Vetalainen. Hän oli äskettäin tavannut ukko Pekkalaisen ja kehui Pekkaa onnelliseksi, kun hän saattoi odottaa Suomesta veljensäpoikaa luokseen. "Teitä on sitten neljä aikuista miestä, ja jollei teitä menestys seuraa, niin ei sitten kukaan suomalainen menesty. Jos tahdot, Pekka, saada turkiksesi ja muut nahkasi myydyksi, niin minä otan ne mielelläni mukaani Norjaan, jonne lähden muutaman päivän perästä. Ota ne mukaasi ja tule meille, niin annan sinulle apuani; tai ehkä haluat itse lähteä mukaan?"
"Ei, Juho, Norjaan ei tee mieleni, mutta jos tahdot, kuten sanot, myydä minunkin nahkavarastoni, niin olen siitä hyvilläni, ja kyllä toimitan ne sinulle hyvissä ajoin. Puhuit veljenpojastani, hyväpä on saada hänet tänne, jos hän muutoin on kelpo mies, ja luulenpa, että onkin sellainen. Lienet kai kuullut sen vanhalta Pekkalaiselta?"
"Niinpä kyllä; hän sitä minulle puhui ja jutteli paljon muutakin. Entäs Hakkarainen sitten, joka teki niin onnellisen matkan esivallan puheille!" — "Niin, olenhan minä siitä kuullut. Tiedätkö, missä hän nyt on?" — "En tiedä; jollei vain liene Pekkalaisen luona. Hän oli siellä käydessäni apumiehenä vetämässä kotiin heiniä suolta, ja ukko Pekkalainen sanoi, ettei hän ole nähnyt Hakkaraisen vertaista työmiestä."
Oli jo loppupuoli talvea, kun Vetalainen ja Pekka jälleen tapasivat toisensa. Vetalainen oli nyt palannut matkaltaan ja teki siitä selkoa. Pekka oli saanut tarpeensa, ja lisäksi rahoja. Vetalainen kertoi, että Norjassa näytti olevan syntymässä rauhattomuutta. Siellä luultiin tulevan sodan Ruotsia vastaan, sillä ruotsalaiset ja tanskalaiset jo tappelivat keskenään. Hyvin vaikea oli ollut saada ostetuiksi pari pyssyä, jotka hänen piti tuoda Pekkalaiselle. "Jollen olisi ollut suomalainen ja asunut Norjan puolella", sanoi hän nauraen, "en varmaankaan olisi saanut pyssyjä, ruutia enkä lyijyä; mutta nyt se onnistui. Muuten en ylipäänsä usko minkään vaaran uhkaavan meitä suomalaisia, sillä jos norjalaiset tulevat, niin kyllä kai he menevät etelämmäksi. Täällä heillä ei ole juuri mitään otettavaa, ja ehkäpä he myös luulevat, ettei ole aivan helppo kulkea metsien halki."
Vetalaisen tuomat tiedot norjalaisista saivat Pekan kovasti miettimään. Mietteitä hänellä oli kyllä ennestäänkin. Hän oli levoton, kun ei ollut kuullut mitään Antista, ja oli turhaan kaiken talvea odotellut Anttia tulevaksi käymään. Hän päätti siis äkkiä lähteä itse käymään Antin luo.
Tästä hän puhui Niilalle ja käski tämän sillä välin kaikessa hiljaisuudessa käydä tuntureilla katsomassa, miten Matti siellä tuli toimeen. Se oli Niilan mieleen. Niin päätettiin, että he heti lähtevät matkaan, kumpikin omalle taholleen, ja tapaavat toisensa kotona siihen aikaan, jolloin hanhet tulevat etelästä. "Hyvästi nyt, Pekka, ja tuo palatessasi koira Niilallekin."
Mihin ikinä Pekka tuli, hän oli tervetullut jokaiseen suomalaistorppaan. Jokainen tahtoi häntä viipymään päivän, pari luonaan. Ilokseen Pekka kuuli, että ruotsalaisten ja suomalaisten kesken oli rauhallista. Tosin oli sattunut eripuraisuuksia ja tappelujakin, mutta niillä ei toki ollut suurta merkitystä. Aina paremmaksi tuli asia, kuta etelämmäksi Pekka tuli. Siellä asuttiin niin kaukana ruotsalaisista, että heitä harvoin nähtiinkään, ja kauppa-asiat toimitettiin Norjan puolella. Sitten Pekka tuli Antin kotiin. Sielläkös syntyi ilo ja riemu! Antti ei tiennyt, miten hyvänä olisi ystäväänsä pitänyt. Juteltiin kauan ja moneen kertaan, miten ne vuodet oli vietetty, jotka oli oltu erossa. Oli kyllä kuultu Pekan rakentaneen talon, mutta sitä ei ollut uskottu. Naiset olivat ihmeissään, kun ei hän ollut hankkinut karjaa eikä naispuolista apua, ja Kaarina selitti heti päättäneensä lähteä Pekan mukaan tämän kotiin. Muuta ei ollut neuvoksi. Talo ilman emäntää menisi päin männikköä. Kaarina oli mielestään tarpeeksi vanha, suuri ja voimakas, niin että hän kyllä hoitaisi tehtävänsä, ja sitten tultiin iloiselle ja reippaalle tuulelle.
Hopeakaivoksen tyhjennyttyä Antti oli väliajoilla taas ryhtynyt metsästelemään, ja hänellä oli hyvät koirat, sen saisi Pekka kyllä kuulla ja nähdä.
Jäätyään Antin kanssa kahden Pekka käänsi puheen Mattiin. Vappu oli Pekan luota lähdettyään mennyt takaisin kotiinsa Grillsin luo ja lähettänyt Antille terveiset, että Matti oli hyvässä suojassa; Antin ei tarvinnut olla huolissaan. Vappu ei ollut kuitenkaan sanonut missä Matti oli, mutta kun Antti tiesi, että Matti oli Vapun silmäterä, ei hän pitänyt viisaana tiedustellakaan Matin olinpaikkaa. Parasta oli, että puhe Matista sai vaipua unohduksiin. Ison ruotsalaisen suku oli kyllä koettanut parastaan tiedustellessaan Mattia läheltä ja kaukaa, mutta Vappu oli niin hyvin peittänyt tämän jäljet, että kaikki tiedustelut jäivät turhiksi.
Vappu oli ollut tavallista häijympi kotiin tultuaan, ja Holmsjön suomalaiselta hän oli saanut selkäänsä, kun oli elukoillaan syöttänyt tämän heinäniityn. Antille oli Vappu lähettänyt sanan, että olisi parasta, että hän, Vappu, ostaisi Yrjänä Kailasen talon Antin ja Pekan osan. Rahat hän antaisi Matille. Grills oli kauan ollut kivulloinen, ja Vappu puuhaili nyt ja hallitsi taloa ja kaikkia sen asioita.
Kerran Pekka tahtoi mennä Träskogiin Matti-isäntää tapaamaan. Antti tahtoi tietää, oliko Pekalla jotakin erityistä asiaa Matille, sillä muuten Matti pian tulisi Kymmenjärvelle, koska hän oli Matin kanssa sopinut lähtevänsä yhdessä metsästämään, kun hanki rupeaisi kannattamaan. Kyllä oli asiaa: Pekka tahtoi lähettää Matin Norjaan ostamaan yhtä ja toista tarvittavaa.
"Se on tarpeetonta; sinä saat minun hevoseni ja mene itse, tai minä lähden matkaan", sanoi Antti; "sinä saat metsästää yhdessä Matin kanssa."
Se oli hyvä ehdotus. Pekka kirjoitti kirjeen ja teki valmiiksi tavaramytyn ja Antin piti vain antaa se kauppiaalle, niin hän kyllä saisi tavarat, joita Pekka tarvitsi. Ja niin Antti lähti matkaan kysymättäkään Pekalta, mitä sellaisia asioita kauppiaalla oli Pekan kanssa, joista hän ei tiennyt mitään.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Träskogin Matti taloon. Antti oli poikennut hänen luonaan ja maininnut Pekan olevan kotona odottamassa. Matti oli koettanut saada Anttia ikääntymään takaisin, sillä Norjan puolelta oli kuulunut, että siellä varustauduttiin hyökkäämään kevään tullen ruotsalaisten kimppuun. Jos siinä oli perää, niin Antti kenties pidätettäisiin Norjassa sotavankina. Tätä puhetta tosin ei tahdottu uskoa, mutta kaikissa tapauksissa se aiheutti levottomuutta. Liisu taas arveli miesten suotta hätäilevän ja sanoi: "Ei Antti jätä itseään norjalaisten käsiin; ei maar, suotta on sitä luullakaan; eihän sitäpaitsi norjalaisten ja suomalaisten välillä ole mitään riidan aihetta; kyllä Antti kotiin tulee."
Ja totta Liisu ennustikin, sillä eräänä aamuna varhain Antti hiihti pihaan. Hän oli väsynyt ja matkasta rasittunut, pitkästä hiihdosta uuvuksissa, sen näki päältäkinpäin, ja tuskin hän oli ehtinyt ovesta sisään, kun jo huudahti: "Ylös, Pekka! Norjalaiset ovat niskassamme! Niin, niin", sanoi hän sitten iloisesti nähdessään Pekan kavahtavan seisoalleen makuultaan penkiltä ja tarttuvan pyssyyn, "ei niin kiirettä toki ole; mutta ei montakaan päivää kestä, ennen kuin he ovat pitäjässä. Minun matkani onnistui hyvin. Kaikki on toimitettu, ja tässä ovat sinun tavarasi", ja sitten hän otti kontin selästään ja asetti sen Pekan viereen. "Siinä on sinulle enemmän kuin luuletkaan, ja tässä on sinulle kirje", sanoi Antti ojentaen sen Pekalle. "No, Liisu, nyt on Antilla hyvä ruokahalu, se on varmaa; panepas nyt viivyttelemättä pöytään mitä sinulla on tarjota!"
"Olemme olleet levottomia sinun vuoksesi", sanoi Liisu Antin pistellessä ruokaa poskeensa; "pelkäsimme että norjalaiset olivat ottaneet sinut vangiksi." — "Vai pelkäsitte sellaista! No, ettepä kovin väärin arvelleetkaan; ainakaan ei paljoa puuttunut." — "Miten se tapahtui", kysyi Pekka, joka oli lukenut kirjeen.
"No. se tapahtui niin, että kun ajoin tiellä, yhdytin kokonaisen sotamiesparven. Seisoivat kaikki yhdessä rykelmässä; olivat tykkiä vedättäessään kaataneet kuormansa eivätkä saaneet sitä pystyyn. Menin katsomaan, näin miten he rehkivät typerästi, menin sitten loitommaksi ja hakkasin kangen. 'Pois tieltä!' komensin sitten, pistin kangen tykin alle ja vipusin sen rekeen. 'Kas, se oli oikein tehty', sanoivat norjalaiset. 'Mikä karhu sinä olet miehiäsi?' — 'Olenpahan vain suomalainen, Ruotsin puolelta'. — 'Ruotsalainen!' huusivat he; sittenpä otamme sinut vangiksi, muutoin luistat kotiisi kielimään, että me olemme tulossa.'
"'Vai otatte minut vangiksi?' sanoin siihen. — 'Otamme kyllä', vastasivat he. — 'Ette ole vielä ottaneet', sanoin minä, ja samassa nostin kankeni ja aioin kolahduttaa heidän päällikköään kalloon; mutta silloin tämä sanoi: 'No, saat mennä matkaasi, koska olet suomalainen, mutta hevoskaakkisi me otamme ja valjastamme sen tykin eteen.' Silloin arvelin: viekööt, muuten tulee pahemmat rähinät, ja sitten kysyin, että 'saankos ottaa eväskonttini?' — 'Ota vain, se on oikeus ja kohtuus, mutta et saa kulkea nopeammin kuin mekään.'
"Sitten matkattiin, mutta hitaastipa taival katkesi, sillä meidän täytyi välistä seistä paikallamme tuntikaudet, kun tuli väkeä, jotka sivuuttivat meidät, ja toisten piti kulkea takaisin, ja siinäkös kiroiltiin ja pauhattiin; Sitten tuli ilta ja meidän oli levättävä eräässä talossa. Sekin oli väkeä täynnä ennestään, niin että kaikki huoneet olivat täpö täynnä ja yhtenään kulki ihmisiä sisään ja ulos. 'Ettekös pane hevosta talliin ja ruoki sitä?' kysyin minä. 'Sen saat itse tehdä', sanoivat he. No, minä riisuin hevosen ja otin heiniä tallista; mutta vaikeapa oli mitään saada. Silloin tuumin, että kunhan hevonen on vähän syönyt, niin saattepa nähdä, mihin Antti lähtee.
"Sitten söin itse ulkona ja näin, että tuli yhä vain lisää väkeä; enkä nähnyt ketään siitä joukosta, jossa minä olin tullut. Pidin varani, nousin hevosen selkään ja ratsastin takaisin, eikä kukaan vastaantulijoista piitannut minusta. Rekeni oli paikoillaan siinä, mihin olin sen jättänyt, ja sitten valjastin hevosen ja lähdin ajamaan metsäteitä pohjoiseen päin; ja sinne tänne mutkitellen jouduin Bogeniin. Sinne jätin hevosen ja kuorman Heikin luo, joka tuo tänne kaikki, kunhan hevonen on muutaman päivän levännyt, ja Heikin suksilla tulin nyt kotiin, niinkuin näette."
"Niin, terve tultuasi, Antti; rupea nyt levolle", sanoi Pekka, "sitten saamme jutella enemmän, kunhan olet levännyt."
Ennen kuin Antti oli ehtinyt levätä kyllikseen, tuli Träskogin Matti tuomaan sanaa, että kaikkien suomalaisten oli niin pian kuin mahdollista kokoonnuttava Edan kirkolle, sillä nyt oli vainon aika yli koko rajaseudun. Tanskalaisia ja norjalaisia samoili siellä lukemattomat parvet. Kaikki olivat huolissaan ja naisväki riensi pakoon. Talolliset varustautuivat paraikaa ja pyysivät, että suomalaiset kiireesti liittyisivät heihin.
Sitten Matti lähti eteenpäin, ja useita suomalaisia tuli korjauttamaan Antilla pyssyjänsä. Hän nousi levoltaan ja lähti heti pajaan ilmoittaen ystävilleen, etteivät norjalaiset vielä kolmeen neljään päivään ehdi perille Edaan. Sitten tuli itäkulman suomalaisia kokonainen parvi, ja he tahtoivat Pekkaa mukaansa. Mutta Pekka tahtoi mennä pohjoiseen naapuriensa luo siltä varalta, että norjalaiset tulisivat sitä tietä metsien kautta. "Ei, Pekka, sinun täytyy tulla meidän mukaamme; me emme tahdo menettää sinua. Sinun pitää ruveta meidän johtajaksemme ja me tahdomme totella sinua. Sinä et suinkaan saa mennä pois luotamme, sillä jos norjalaiset tulevat tänne metsäkulmalle, niin tiedät kai sen, etteivät ruotsalaiset meitä auta, vaan meidän täytyy omin voimin pitää puolemme tahi sortua. Ei, Pekka, sinun täytyy jäädä meidän joukkoomme."
Sitten Anttikin tuli ja sanoi, ettei Pekka saa lähteä pois joukosta ja ettei hänellä ole mitään tehtävää kotona. "On kyllä", väitti Pekka, "mutta olkoon menneeksi; minä lähden teidän mukaanne, kun vain saisin jonkun viemään sanaa kotiin Niilalle." Siihen ei ollut helppo löytää ketään. Kaikkien täytyi lähteä mukaan sotaan, ja niin oltiin neuvottomina. "Kyllä Kaarina osaa sen tien", sanoi Antti. — "Tahdotko sinä mennä, Kaarina?" — "Tahdon." — "No, mene sitten Viggeniin, sieltä kyllä löydät jonkun, joka sinulle näyttää tien minun kotiini, Bjurbergiin. Tule tänne, niin sanon sinulle jotakin." Hän vei Kaarinan vähän erilleen ja sanoi tälle, että hänen piti vain viedä Niilalle sana, että Pekka pyytää Niilaa asettamaan asiat oikealle tolalle tunturilla, jos siellä jotakin oli väärällä tolalla. "Tämä on jätettävä Niilalle. Siinä on ruutia ja rahaa. Kunhan sota on lopussa, niin tulen kotiin."
Seuraavana päivänä suomalaiset lähtivät liikkeelle. Tultuaan asutuille seuduille he saivat kuulla norjalaisten polttaneen useita taloja Ruotsin puolella ja kokoontuneen Edan tienoille, jossa ruotsalainen sotavoima oli heitä vastassa. Myöhemmin päivällä tuli heitä vastaan hiihtäjä sanoen olevansa lähetetty pyytämään suomalaisia, joilla kaikilla oli sukset, samoamaan metsän halki ja kokoontumaan Edan itäpuolelle Bysjön järven luo.
Pimeän tullessa suomalaiset olivat perillä. Heitä oli siellä vastassa ruotsalainen kapteeni, joka heidät järjesti ja luki. Suomalaisia oli noin 300. Sitten hän käski heidän seisahtua siihen, missä he olivat, sillä järven jäällä hän aikoi kohdata norjalaiset ja antaa näille selkään. Mutta suomalaiset eivät välittäneet hänen puheestaan, ja silloin hän huomasi, etteivät he ymmärtäneet ruotsia, jonka vuoksi hän huusi: "Eikö teidän joukossanne ole ketään, joka osaa ruotsia?" — "On", vastattiin kaukaa joukon toisesta päästä. "No, tule sitten esiin!" Ja Antti astui esille. "Onko useampia kuin sinä, jotka osaavat ruotsia?" — "On." — "Sano suomalaisille, että he itse valitsevat itselleen päällikön, joka osaa kumpaakin kieltä."
Antti teki niin, ja siihen vastattiin: "Me olemme jo valinneet." — "Sano hänelle, että hän tulee tänne." — "Pekka, Pekka, käy nyt esiin esivallan luo!" huudettiin joka taholta. Kun ruotsalainen päällikkö, kapteeni Lorentz, sai nähdä Pekan, hän näytti iloisesti hämmästyvän Pekan ulkonäköä ja kysyi: "Sinutko suomalaiset ovat valinneet päällikökseen?" — "No, niinhän tekivät, mutta enpä tiedä, kelpaanko siksi; on jo pitkä aika siitä kun olen nähnytkään sotaa." — "Oletko ennen ollut mukana sodassa?" — "Olen."
Sitten Pekka kertoi, mitä hän lapsuudessaan oli nähnyt. "No, eihän tuo paljoa ollut", arveli kapteeni; "mutta jos olet yhtä kelvollinen kuin pitkä, niin hoidat kyllä asiasi hyvin. Näes, tähän asiaan kuuluu vain tappeleminen ja sillä tavoin tappeleminen, ettei yksikään vihollinen pääse perille. Näyttäkää nyt, että te metsäsuomalaiset tappelette kuin miehet! Huomenna päivänkoitteessa tapaamme toisemme." — "Me tarvitsemme ruutia ja lyijyä", sanoi Pekka. — "Lähettäkää pari miestä minun mukaani, niin saatte niitä."
Kun kapteeni poistui suomalaisten luota, syntyi heidän seassaan tyytymättömyyden hälinää. He tahtoivat mieluimmin tapella metsässä, järven jäälle he eivät tahtoneet mennä; siellähän he olisivat ilman mitään suojaa tarjolla vihollisen joka laukaukselle. "Olkaa huoleti, suomalaiset, te saatte kyllä suojan ja kelvollisen. Tänne joka mies, joilla on kirveet!" — No, jokaisella oli kirves. Sitten Pekka sanoi: "Nyt me hakkaamme leveän railon, jääkappaleet kiskomme ylös vedestä ja teemme niistä muurin, johon jätämme ampuma-aukkoja. Sitten laskeudumme pitkäksemme jäälle ja ammumme. Tekisipä mieleni nähdä, kuka norjalainen tulee railon yli meidän kimppuumme."
Hei, sen asian jokainen ymmärsi! Tämä juttu myöskin huvitti suomalaisia, ja illan hiljaisuudessa kaikui pian satojen kirveiden iskut. Muutamat hakkasivat jäälohkareita, toiset kiskoivat ne jään päälle ja loput muurasivat jäävallia. He asettuivat jäälle pitkäkseen ja mittasivat tarkoin, että jokainen sai oman ampuma-aukkonsa sopivan korkealle. Niin tehtiin työtä voimalla ja innokkaasti. Pian tuli ihmisiä länsirannalta katsomaan suomalaisten puuhia, kun sieltä kuului sellainen jyrinä. Pekka ilmoitti heille tuumansa suojella väkeä vihollisen luodeilta, ja pian kuului kirveen kalsketta läntiseltäkin puolelta ja kapteeni itse tuli katsomaan suomalaisten työtä.
"Hyvä on, Pekka, hyvä! Sellaisen muurin teemme poikki koko järven. Valakaa sitten vettä päälle, niin että jääkappaleet jäätyvät kiinni toisiinsa, ja silloin, Pekka, meillä on jäämuuri, joka kestää tykin luotejakin. Ha haa", nauroi hän; "hyökätkää te tanskalaiset vain meidän jäävalliamme vastaan, niin kyllä paitanne kastuu!" — "Kovin vähän me saimme ruutia ja luoteja, herra kapteeni", rohkeni Pekka muistuttaa. "Niin kyllä, Herra nähköön, kyllä minä sen tiedän; mutta meillä ei ole sen enempää. Sano miehillesi, etteivät ammu, ennen kuin jokainen voi varmasti kaataa vihollisensa; enempää emme voi tehdä", sanoi hän alakuloisena.
"Onhan meillä vielä kirveet, herra kapteeni!" — "Aivan oikein, luulenpa, että suomalaiset osaavat käyttää kirveitään." — "Osaavat kyllä, herra kapteeni, osaavat puukkojakin." — "No hyvä, tapaamme toisemme päivänkoitteessa. Hyvä yötä."
Myöhemmin yöllä oli suomalaisten osa railoa ja jäämuuria jo valmiina, ja samaan aikaan leimahti metsässä koko joukko nuotioita, joiden ääressä suomalaiset lepäilivät ja söivät. Träskogin Matti, joka oli talollisten joukossa keskellä järven jäätä, tuli metsään puhuttelemaan Pekkaa ja Anttia, ja sitten keskusteltiin, miten he taistelussa kunnollisesti auttaisivat toisiansa. "Meillä talollisilla on vain vähän pyssyjä, kyllä kaiketi me tappiolle joudumme", epäili Matti. "Eipä niinkään", sanoi Pekka, "minä en tehnyt muuria sen pitemmäksi kuin että voin auttaa sinua antamalla avuksenne muutamia suomalaisia, jos näyttäisi siltä, että se on tarpeellista. Pysykää vain paikoillanne! Norjalaiset ja tanskalaiset eivät ikinä pääse railon yli. Ja jos he yrittävät, niin te iskette heidät kuoliaiksi, ennen kuin he pääsevät muurin yli. Siitä olen varma, ei siitä asiasta tarvitse olla levoton. Nyt rupeamme levolle. Heikki ja hänen sukulaisensa, Mangskogin suomalaiset, pitävät vahtia, ja he ovat kerrassaan kelpo väkeä."
Jo ennen päivänkoittoa kuului jyryä ja melua tanskalais-norjalaisen sotajoukon lähestyessä. Se muistutti kaukaista ukkosta. Suomalaiset alkoivat liikehtiä ja olivat levottoman näköisiä. "Syökää lujasti, miehet, sillä ei ole varmaa saammeko tänään lainkaan päivällistä. Kyllä kai meidän on ajettava norjalaiset rajan yli, ennen kuin pääsemme pois lähtemään." — "Luuletkos, Pekka, että asiat käyvät sitä tietä?" — "Luulen, ja sitten meillä on työtä yllinkyllin kuljettaessamme tänne kaikkia niitä tavaroita jotka norjalaisten täytyy meille jättää." — "No, se kyllä käy. Hei pojat, millaisen tanssin annammekaan norjalaisille!"
Auringon noustessa tanskalainen sotajoukko ryntäsi Bysjön järven jäälle, jossa se levittäysi pitkäksi ketjuksi. Pekka, joka seisoi rannalla, huusi, että suomalaiset vielä voivat istua nuotioiden ääressä, kunnes ruotsalaiset olivat tulleet jäälle. Kun se oli tapahtunut, hän huusi, että suomalaiset saavat nyt tulla. Heidän oli hiivittävä muurin suojassa, sillä vihollisen ei tarvinnut heitä nähdä. "Pian joka mies omalle ampuma-aukolleen!"
Reippaasti oli tämä temppu tehty, ja silloin suomalaiset näkivät vihollisten suuren lukumäärän. Mutta nyt oli jo myöhäistä vetäytyä takaisin. Jokainen oli paikallaan, ja sitten Pekka tyynenä ja rotevana kulki pitkin ampumalinjaa tarkastamassa, että kiväärit olivat kunnossa.
Jo jyrähti länsirannalla, josta tuli suuri lauma ratsumiehiä, kapteeni etupäässä. He seisahtuivat vuoren juurelle itärannalle. Saapuessaan Pekan luo kapteeni sanoi: "Minä tuon sinulle, Pekka, apuväkeä; sillä jos vihollinen täällä murtautuisi lävitse, niin voit miehinesi vetäytyä metsään ja vuoristoon, mutta se on tehtävä joutuisasti, ettette jää vihollisten ja meidän ratsumiesten väliin. Oletko ymmärtänyt?" — "Olen, herra kapteeni." — "Onko sinulla vartijoita vuorella varoittamassa meitä, jos tanskalaiset koettaisivat kiertää?" — "On; siellä on Antti ja kaksikymmentä suomalaista suksimiestä. Pikemmin kuin minuutin kuluessa he voivat saapua tänne." — "Hyvä on; ohoh!" sanoi hän samalla, kun tykinluoti hipaisi jäämuurin reunaa ja lensi vinkuen pitkin jäätä järven eteläpäähän.
Sitten pamahti yhteislaukaus, niin että vuoret kajahtelivat vastaan. "Hyvää huomenta!" sanoi kapteeni nauraen ja sieppasi liinan, jota huiskautti. Heti paukahti länsirannallakin ja tykinluotien nähtiin lakaisevan maahan koko joukon tanskalaisia. "Hyvää yötä teille!" virkkoi hän nyt ja ratsasti ruotsalaisten tykkimiesten luo.
Vihollisen sotajoukko oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta sitten alkoivat tykit jyskää samalla kuin tanskalaiset ryntäsivät eteenpäin, ja tuossa tuokiossa ratisi yhteislaukaus heidän pyssymiestensä riveistä. Jääsirpaleita sinkoili muurista, ja suomalaisten pyssyjen lukot alkoivat naksahdella. "Odottakaa!" sanoi Pekka, ja komento kulki hiljaisella äänellä pitkin koko linjaa. Tanskalaiset ryntäsivät lähemmäs ja ampuivat toisen kerran. Kun he eivät saaneet vastausta siltä puolen muuria, missä suomalaiset olivat, he kävivät rohkeammiksi ja lähenivät yhä. Silloin tuli käsky: "Tähdätkää joka mies tarkkaan omaa vihollistaan!" ja pian sen jälkeen kuului Pekan kovaääninen huuto: "Ampukaa!"
Silloin paukahteli ratisten laukaus toisensa jälkeen pitkin koko jäämuuria, ja mies toisensa jälkeen kaatui vihollisen riveistä. "Takaisin ne, jotka ovat ampuneet, ja esille ne, joilla on pyssyt panostettuina!" Niin paukahti ison aikaa, kunnes vihollinen vetäytyi takaisin.
Sellaista taistelua jatkui pitkin päivää iltahämärään asti. Silloin olivat tykit ruotsalaisten puolella tauonneet paukkumasta ja kivääritulikin yhä harventunut. Nyt Pekka kuuli, kuinka laukauksia paukahteli vuorella, missä Antti suomalaisineen oli. Hän tuli levottomaksi, mutta silloin tuli Heikki. "Antti lähetti sanomaan terveisiä, että meidän asiamme kävi hyvin. Se norjalaisparvi, joka hyökkäsi meidän kimppuumme, on peräytynyt."
Sitten tuli kapteeni ja sanoi: "Suomalaiset, vetäytykää metsään; ratsumiehet, kiertäkää avannon ympäri ja hyökätkää tanskalaisten kimppuun sivusta!" Tuossa paikassa suomalaiset pujahtivat metsään, ratsumiehet karauttivat ohi ja samalla lähti koko talollisjoukko länsirannalle pakoon. Kapteeni syöksyi sinne niin nopeaan kuin hevonen pääsi, ja nyt sotamiehetkin alkoivat peräytyä mieslukuisemman vihollisen edestä. Kapteeni Lorenzin ei onnistunut saada joukkoja seisahtumaan, sillä hän kaatui, kun luoti sattui hänen olkapäähänsä. Pimeä tuli äkkiä ja tanskalaiset vetäytyivät takaisin, ja syyksi siihen arveltiin ratsuväen tekemää hyökkäystä.
Pekka oli suomalaisineen kauan paikoillaan odottaen saavansa joitakin käskyjä kapteenilta. Viimein tuli Träskogin Matti ja koko joukko hänen naapureitaan. Hän kertoi kapteeni Lorenzin kaatuneen ja sekä sotamiesten että talollisten vetäytyneen etelään päin, mihin, sitä hän ei tiennyt, mutta tanskalaiset olivat peräytyneet samalle suunnalle, mistä he olivat tulleetkin; sen hän oli itse nähnyt. Hän oli tullut neuvottelemaan suomalaisten kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. "Ensi aluksi me vetäydymme vähän matkaa metsään ja asetumme sinne leiriin", vastasi Pekka. "Huomenna saamme nähdä, mitä vielä on tehtävää. Tule, Matti, miehinesi meidän mukaamme. Täällä ei meillä ole tanskalaisten taholta mitään pelättävää, kun täällä on näin syvät hanget. Heillä ei ole suksia, ja me suomalaiset emme ole tänään kovin pahoin rasittuneet, joten kyllä jaksamme valvoa."
Sitten joukko lähti vuorelle, jossa yhdytettiin Antti. Hän ja hänen miehensä olivat iloisella mielellä. He olivat karkoittaneet koko suuren vihollisjoukon, ja ainoastaan kaksi heistä oli saanut mitättömiä haavoja. Tässä suhteessa Pekalle oli käynyt huonommin: hänen joukossaan oli useita haavoittuneita ja pari kuolluttakin. Matti kertoi talollisista monta kaatuneen ja sotilaista vielä useampia.
Jo varhain ennen päivännousua olivat Pekka, Matti ja Antti vakoilemassa. Muurin luona ja järven länsirannalla olivat kaatuneiden ruumiit paikoillaan, mutta ei ruotsalaisista enempää kuin tanskalaisistakaan näkynyt vilahdustakaan; koko seutu oli kuin autio. Etelästä päin kuitenkin kuului kaukaista hälinää, jonka vuoksi vakoilijat piiloutuivat metsään. Häly läheni, pian kuului selvästi hevosten kavioiden töminä, ja nyt tuli näkyviin ratsumiehiä. Suomalaiset tunsivat heidät ruotsalaiseksi ratsuväeksi. Pekka huusi heille; he olivat eilispäiväisiä tuttuja. He tervehtivät suomalaisia kunnioittavasti. Suomalaiset olivat ainoa joukko, joka oli pysynyt paikoillaan eikä ollut hajaantunut. Ratsumiehet olivat myös tiedustelemassa. He pyysivät Pekkaa seisahtumaan sille paikalle, kunnes he palaisivat.
Pari tuntia myöhemmin suomalaiset taas yhtyivät ratsumiehiin. Nämä kertoivat, että tanskalaiset vielä olivat paikoillaan viime yöllisessä leiripaikassaan ja että jäällä oli norjalaisten ja tanskalaisten ruumiita monta sataa. Kapteeni Lorentz ei ollut kuollut, vaan ainoastaan haavoittunut. Ratsumiesten päällikkö pyysi suomalaisia viipymään, kunnes saataisiin ylemmältä johdolta tieto, mitä oli tehtävä. Sillä välin tuli suomalaisten vakoilla tanskalaisten liikkeitä ja lähettää sana Noresundiin, jossa päällystö ja sotaväki olivat, jos tanskalaiset yrittäisivät edetä järven poikki etelään päin.
Tähän suomalaiset kyllä suostuivat. Kun päivä valkeni, tuli tanskalaisia ja norjalaisia pieninä parvina noutamaan kuolleitten toverien ruumiita, ja kun tämä oli tapahtunut, tuli myöskin joukko ruotsalaisia sotamiehiä hakemaan ruotsalaisten kaatuneita. Niiden joukossa oli useita talollisia. Silloin suomalaisetkin tulivat esille. Kohta sen jälkeen tuli sana, että suomalaisten piti tulla Noresundiin, johon ruotsalaiset olivat kokoutuneet varustautuen paraikaa.
Suomalaisten tultua Noresundiin kutsuttiin Pekka heti kapteenin puheille. Tämä oli tosin pahasti haavoittunut, mutta sairasvuoteeltaan hän kuitenkin saattoi johtaa ruotsalaisten sotaliikkeitä. "Pekka", sanoi hän, "sinun pitää suksimiehinesi lähestyä tanskalaista sotajoukkoa. Piiloittautukaa metsiin ja pitäkää silmällä tanskalaisia, mihin päin he menevät. Anna minulle monta kertaa päivässä lähettien avulla tieto siitä, ja pidä vaari, jos jokin pienempi joukko jää erilleen toisista, niin hakkaa se maahan! Nyt saat ampuma- ja ruokavaroja kaikille, mutta älä luota siihen, että enää voisin kertaakaan antaa uudestaan. Teidän täytyy koettaa siepata viholliselta ruokavaroja ja mitä vain voitte sekä auttaa meikäläisiä. Reippaasti nyt vain toimeen. Minä lähettäisin mukaasi upseerin, mutta täällä ei ole ketään, joka osaa hiihtää. Näytä nyt, että toimit niin, että tapaamme toisemme. Mars!"
Illalla Pekka jo saattoi kapteenille ilmoittaa tanskalaisten lähteneen liikkeelle ja heidän etujoukkonsa nyt olevan Kolan luona, jossa he polttivat ja hävittivät raakalaisten tavoin. Sitä mukaa kuin tanskalaiset kulkivat eteenpäin, seurasivat suomalaiset jäljessä, ja eräänä päivänä heidän onnistui tuhota pieni joukko, joka oli asettunut metsätien varrelle otettuaan muutamia vankeja. Nämä olivat Kolan pappi ja hänen kaksi tytärtään. Heidät lähetettiin nyt reellä kapteenin luo sekä samalla muutamia hevosia, ja siitä toimesta kapteeni lähetti suomalaisille kiitokset.
Tanskalaiset olivat jo saapuneet Holmedaliin ja suomalaiset saivat kääntyä takaisin. Kun he tulivat Noresundiin, vastaanotti kapteeni heidät hyvin. Hänellä oli nyt sekä ruokavaroja että ampumatarpeita heille antaa, jos he vielä joksikin aikaa tahtoivat jäädä rajalle vartioimaan. Talollisten tuli ottaa haltuunsa tanskalaisten jättämä Morastin vallilinnoitus ja suomalaisten oli edelleen liikuttava metsissä pitkin rajaa, tuhottava vihollisia mikäli suinkin voivat ja sitä paitsi edelleenkin lähetettävä kapteenille tieto kaikesta, mitä tapahtui.
Tähän määräykseen suomalaiset olivat tyytyväisiä, ja iloisin mielin he lähtivät taas eteenpäin ja levittäytyivät pitkin maan rajaa. Nyt heillä oli helpot päivät, sillä ei yhtään vihollista ollut lähitienoilta, jonka vuoksi he metsästelivät, seurustelivat heimolaistensa kanssa Norjan puolella ja kuluttivat aikaansa miten hauskimmin osasivat.
Sitten tuli kevät ja kirkkaat päivät, lumi suli ja mättäät paljastuivat. Silloin suomalaiset tulivat Pekan luo sanoen tahtovansa palata kotiin. "Mene kapteenin luo ja sano, että meidän pitää päästä kotiin töitämme jatkamaan." Vallilinnoituksessa hän tapasi kapteenin, joka jo oli parantunut. Kun Pekka puhui asiansa, sanoi tämä talollistenkin esittäneen saman pyynnön. He tahtoivat päästä hoitamaan maanviljelystään, ja samoin lienee kai ollut norjalaisten laita. Hän ei niin muodoin nähnyt siitä olevan mitään vaaraa, vaikka antoikin kaikille luvan mennä kotiinsa, mutta kehoitti heitä samalla olemaan valmiit, jos hänen täytyisi kutsua heidät uudestaan kokoon. Pekkaa hän kehui erityisesti, antoi hänelle valtuuden olemaan edelleen suomalaisten esimiehenä ja kehoitti heitä tottelemaan Pekkaa kaikessa. Sitten suomalaiset lähtivät kukin kotiinsa.
Pekan ja Antin palattua kotiin kertoi Liisu Niilan käyneen siellä tuomassa Pekalle sanaa, että tuntureilla oli kaikki hyvin. Niila oli tuonut mukaansa sieltä nahkoja ja Kaarina lähettänyt terveisiä, että hän aikoo jäädä Bjurbergiin, kunnes Pekka tulee kotiin. Sekä Kaarina että Niila lupasivat pitää kaikesta hyvän huolen, niin ettei Pekan tarvinnut olla huolissaan. Antille Liisu sanoi, ettei hän ollut Niilasta päässyt eroon, ennenkuin oli antanut tälle Antin narttukoiran; mutta olihan heillä vielä kaksi koiraa ilman sitäkin. Antti ei sanonut mitään siitä, että Liisu oli antanut Niilalle nartun, ja niin oli taas kaikki hyvin.
"Tottahan sinä nyt jäät meille joksikin aikaa, Pekka?" kysyi Antti. "Auta minua kevättöissä, niin minä sitten lähden sinun mukaasi. Minun tekee mieleni nähdä sinun talosi ja ehkä vähän enemmänkin", sanoi hän; "johan onkin pitkä aika kulunut siitä kun olin pohjoispuolen metsissä." — "Olkoon menneeksi; Niila kyllä hoitaa kotityöt; minun tekee mieleni katsella ympärilleni täällä päin."