33. HIRMUINEN KOSTO.
Kun kevättyöt olivat tehdyt, päättivät Pekka ja Antti lähteä käymään Grillsin luona. Saapuessaan Bogeniin he näkivät savua nousevan Grillsin tuvan katosta. "Pian nyt, Antti!" huudahti Pekka. "Katto on tulessa eikä ihmisiä missään. Meidän on jouduttava sammuttamaan!" Muutamassa minuutissa olivat reippaat miehet purkaneet tuvan katon ja saanet tulen tukehtumaan. "Mutta missä täältä ihmiset ovat?" kysyi Antti. "Hoi!" Tuvan takaa kuului vastaukseksi voihkinaa. He riensivät sinne.
Siellä makasi Grills kalpeana kuolemaisillaan, ja hänen vieressään oli toinen mies, verissään ja tainnuksissa. "Miten sinun on laita, Grills?" kysyivät miehet levottomina tämän nähdessään. "Huonosti, huonosti! Ison ruotsalaisen pojat kävivät täällä. Minulle vanhalle, kivulloiselle raukalle eivät tehneet muuta kuin heittivät ulos tuvasta. Renkiä he hakkasivat, kun hän rupesi Vappua puolustamaan, ja Vapun he veivät pois! Jumalan kiitos, että lapset olivat Heikin luona! Jos voitte pelastaa Vapun, niin tehkää se. Talolliset ovat vain vähän matkaa edellänne. Joutukaa! Jumala teitä auttakoon!"
Pekka ja Antti juoksivat pitkin harppauksin samaa polkua, jota talolliset olivat kulkeneet. "Ota kiin', Teppo! Ota kiin'!" Ja nyt ajettiin täydellä todella talollisia takaa. Eräällä harjanteella he saavuttivat neljä talollista, jotka yhdessä ryhmässä hosuivat pois koiria kimpustaan. "Mitä te tahdotte?" kysyivät he eteenpäin ryntääviltä suomalaisilta. "Missä Vappu on?" — "Emme ole ketään nähneet, emmekä tiedä, missä se noita-akka on." — "Vastatkaa pian!" huusi Pekka, asettuen suojaan hongan taakse ja tähdäten pyssyllänsä.
"Vai niin", vastasi yksi talollisista, "vai tahdotte ampua rehellisiä ihmisiä sen velhon takia. Koettakaa, tokko uskallatte. Muutoin ei Vappu ole kaukana tiestä. Olette juosseet hänen ohitseen; ei varmaankaan teistä välitä, koska ei mitään virkkanut. Hyvästi vain! Hyvästi, Antti! Sano veljellesi, sille murhamiehelle, että me tapaamme hänet kyllä; ja varo itseäsi myös! Ammu, jos tahdot. Kuta pikemmin taistelu alkaa sinun sukusi ja minun sukuni välillä, sitä pikemmin se loppuu."
Viimeksi lausutuista sanoista ei Pekka eikä Antti kuulleet sanaakaan. He jo olivat palanneet kappaleen matkaa takaisin ja kehoittelivat koiria etsimään. Samassa kiivas haukkuminen ilmaisi, että koirat olivat löytäneet jotakin. Se oli Vappu, joka jalat ja kädet köytettyinä oli puoleksi haudattu suureen muurahaispesään. Hänen suunsa oli pönkitetty auki kalikalla, ja muurahaisia ryömi sisään ja ulos hänen kitaansa. Muurahaisten puremat olivat tuottaneet niin suuria tuskia, että silmät olivat pullistuneet päästä, ja hänen muotonsa oli vääntynyt niin kamalaksi, että ken hyvänsä olisi sitä nähdessään vapissut.
Pekka, joka ehti ensin, tempasi kalikan pois Vapun suusta ja viilsi poikki köydet, joilla hän oli sidottu, samalla huutaen: "Vettä, Antti! Tuo vettä pian!" Samalla hän riisui Vapulta vaatteet ja ravisti pois ne tuhannet muurahaiset, jotka hänen ruumistaan pureskelivat. "Enemmän vettä, Antti!" huudahti hän, tyhjennettyään Antin lakin, ja poisti edelleen muurahaisia Vapusta. Kun Antti toisen kerran toi vettä, hän kaasi sitä Vapun suuhun, ja syvä helpotuksen huokaus pääsi Pekalta hänen huomatessaan, että Vappu nielaisi veden. "Kyllä hän virkoaa, hän virkoaa!" huudahti Pekka ilahtuen. "Voi Vappu-parkaa! Olipa se hirmuinen, oikein pirullinen kosto, jonka talolliset hänelle olivat valmistaneet. Kaada enemmän vettä hänen päälleen! Minun täytyy mennä Grillsin ja rengin luo."
Antti kirosi ja sanoi menevänsä taloon. "Jää sinä Vappua hoitamaan", ja odottamatta Pekan vastausta hän riensi pois. Pekka kääri pian Vapun ympärille hänen vaatteensa ja otti sitten tuon avuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet kotiin.
Siellä Heikki vaimonsa kanssa sekä Antti paraikaa hoitivat Grillsiä ja renkiä, joka virkosi tainnuksista, kun hänet oli pesty.
"Kuinka on Vapun laita?" kysyivät kaikki. — "Kyllä hän virkoaa", sanoi Pekka. — "Vie, Pekka, hänet meille. Siellä on rauhallisempi olo kuin täällä." Sitten Pekka ja Heikin vaimo menivät yhdessä Heikin kotiin, jossa Vappu pantiin sänkyyn. "Kiitos, Pekka, kiitos! Kyllä minä tiedän, mitä on tapahtunut", kuiskasi Vappu sulkien silmänsä, jotka jo olivat tulleet entiselleen.
"Mene, Pekka auttamaan katon korjaamisessa, niin saamme sairaat sisään sinne. Kyllä minä Vappua hoidan; hoitakaa te molempia miehiä!"
Pimeän tullen oli jo katto korjattu, uuni lämmitetty ja miehet kumpikin vuoteissaan. Tulipalosta saattoi huomata tuskin jälkeäkään. Grills ei ollut sen heikompi kuin ennen talollisten hyökkäystäkään ja renki oli jo melkoisen virkeä.
"Mistä syystä talolliset tulivat kostoretkelle juuri tällä kertaa?" kysyi Pekka rengiltä. — "No, sillä välin kuin talolliset olivat sodassa, oli Vappu käynyt heidän kotonaan ja riitautunut heidän akkaväkensä kanssa, jotka Vappua sanoivat ylpeäksi ja ilkeäksi, ja silloin Vappu oli heitä lyönyt. Sitten pari talollisten lehmää laitumella kuoli ja yksi taittoi jalkansa. Vappu oli näet tehnyt taikoja, ja nyt talolliset aikoivat tehdä hänestä lopun, ison ruotsalaisen kuoleman kostaakseen, kun Vappu oli Mattia yllyttänyt. Niin talolliset sanoivat ennen lähtöänsä. Jumalan kiitos, että te tulitte tänne oikeaan aikaan. Nyt ei talollisilla ole mitään hyötyä kaikesta puuhastaan, ja kylläpähän minä heidät vielä kerran tapaan", lisäsi hän uhkaavasti.
Seuraavana aamuna Vappu oli parempi. Hän lähetti Katrin kutsumaan Pekkaa tulemaan luokseen; Vappu tahtoi puhua hänen kanssaan ja Antin kanssa myöskin. Kun he olivat tulleet sinne, istui Vappu sängyssä ja kysyi heiltä, olivatko he ollenkaan tuumineet talonkauppaa, jota Vappu oli heille ehdottanut. He olivat kyllä asiaa miettineet, mutta eivät aikoneet myydä osaansa, vaan pitää sen vielä muutaman vuoden, kunnes tulisi toisenlaiset ajat. Antti antoi tämän vastauksen. "No, mene sitten pois!" sanoi Vappu. "Ja menkää te muutkin; minulla on Pekalle puhuttavaa."
Heidän jäätyä kahden hän kysyi lempeästi: "Missä Matti on?" — "Hyvässä tallessa", vastasi Pekka kartellen. — "Niin, minä ymmärrän, että sinä olet vihoissasi minulle yhdestä ja toisestakin syystä; mutta kerro minulle jotakin Matista." — "Johan minä sanoin kaikki, mitä tiedän." — "No, sitten en tahdo enempää puhua kanssasi; mene sinä matkaasi, minä kuljen omaa tietäni."
Ja Pekka lähti. "No", kysyi Antti, "mitä hän sinusta tahtoi?" — "Kyseli Mattia; eipä siitä Vapusta koskaan tolkkua saa." — "Ei", sanoi Antti, "nyt menemme kotiin; täällä kyllä tulevat toimeen ilman meidän apuamme." Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Pekka ja Antti tulivat Pekan kotiin. Siellä syntyi ilo ja riemu. Kaarina ja Niila kilvan osoittivat Pekalle, miten tervetullut hän oli kotiin, ja Pekka sanoi, että he olivat hänen mielestään ehtineet saamaan paljon aikaan, ja kun Kaarina toi maitoa, hän ihmeissään kysyi, mistä he olivat saaneet lehmän. Silloin Kaarina osoitti karhuhonkaa ja sanoi hymyillen: "Tuolla on viisi karhunkalloa, jotka Niila on sinne asettanut, ja niistä olemme saaneet lehmiä."
"Niin", sanoi Niila, "tiedäthän, että minulla oli useita nahkoja; ne jätin Vetalaiselle ja hän hankki meille elukoita ja rahojakin lisäksi. Mutta nyt olemme Kaarinan kanssa sopineet menevämme yhteen; muutamme Makkaraislammelle, sillä tiedän, että sinä tahdot olla yksin. Mitäs sinä, Antti, joka olet Kaarinan lankomies, siitä sanot?" — "No", sanoi Antti, "kun Kaarina ja sinä olette yksimieliset, niin kaikki on hyvin. Minä seuraan teitä uudispaikkaanne ja katson, että saatte kotinne kuntoon." — "Niin minäkin teen", virkkoi Pekka, "ja käyköön teille niin onnellisesti kuin minä teille toivon!" Samana päivänä kun muutto tapahtui, vietiin heidän mukaansa äskettäin hankittu karjakin nuoren pariskunnan suureksi iloiksi, sillä nämä omistaessaan he olivat varakkaita ja hyvin toimeentulevia.
Kun Antti ja Pekka sitten palasivat Pekan kotiin, olivat asiat siellä taas entisellään. Ei ajateltu paljon maanviljelystä, vaan sitä enemmän metsänkäyntiä, ja iloittiin, kun taas saataisiin elää vanhaa elämää uudelleen. Nuorempi Makkarainen oli sanonut: "Sinua, Pekka, minä seuraan; Niilan ja Kaarinan on hauskin olla kahden; minä viihdyn parhaiten siellä, missä sinä olet." Ja silleen asia jäi.