34. NUORI PEKKA.
Kerran kasvattiveljesten istuessa juttelemassa vanhoja muistojaan ilmestyi halmeelle nuori suomalainen. Hän tervehti iloisesti ja ystävällisesti. Tulija oli vanhan Pekkalaisen poikia Suomenniemeltä. Kun vastatervehdykset oli lausuttu, sanoi nuori Pekkalainen: "Isä käski sanoa, sinulle Pekka, terveisiä, että Suomesta on tullut tänne sinun veljenpoikasi. Hän tuli meille, ja isä päätti saattaa häntä tänne. He tulevat huomenna. Isä ei enää kävele yhtä reippaasti kuin ennen", sanoi nuorukainen hymyillen, "sitä paitsi hänellä on monta tervehdittävää matkalla."
"Isä ja hänen seuralaisensa ovat tervetulleet", sanoi Pekka. "Joko on pitkä aika siitä, kun veljenpoikani tuli teille?" — "Eipä varsin; siinä lumenlähtöaikaan, ja sitten hän on ollut meillä talossa apuna, sillä isä tahtoi niin; saatpahan vielä kuulla enemmän, jahka he tulevat. Veljenpoikasi nimi on myöskin Pekka; siitä isä paljon piti, sillä Pekka Huuskoisen nimi on tunnettu suomalaisten keskuudessa. Missä Niila on?" kysyi nuori mies sitten. "Hän on kotonaan Makkaraislammilla." — "Vai on hän niin pian muuttanut pois sinun luotasi?" — "Niin, Paavo, mene sinä kutsumaan Niilaa ja Kaarinaa; meille tulee vieraita ja Kaarinan pitää jäädä tänne, sano hänelle niin." — "No, sitten minä tulen mukaasi", sanoi nuori Pekkalainen.
Kun nuoret miehet olivat menneet pois, sanoi Pekka: "Lähdetään me Antti kalanpyydyksille ja otetaan verkot mukaan! Nyt tarvitaan syötävää."
Kun Antti ja Pekka seuraavana päivänä palasivat kalamatkaltaan, olivat naapurit Makkaraislammilta tulleet ja paraikaa siistivät ja somistivat tupaa odotetuille vieraille. Nämä saapuivat kuitenkin vasta kolmantena päivänä. Ensin kuului heidän lauluansa, sitten karjan ammuntaa, sen jälkeen iloista melua, hälinää ja naurua, ja metsästä tuli näkyviin reipas seurue, jossa oli kaksi miestä ja kaksi nuorta naista. Kun vieraat tulivat tuvan luo, tervehti vanha Pekkalainen: "Jumalan terveeksi!" ja siihen vastasi Pekka: "Jumala antakoon!" — "Kytkekää te, nuoret, nuo elukat! Sillä välin me vanhat puhelemme. Tulkaa, Antti ja Pekka!"
Ja miehet asettuivat pakinoimaan aholle ja Pekkalainen aloitti puheen.
"Niinkuin muistat, Pekka, lupasin auttaa Mattia sillä aikaa kuin hän oleskeli tuntureilla. Se ei käynyt päinsä muuten kuin että lähetin tyttöni hänelle jauhoja viemään. He olivat kauan poissa kotoa, kauemmin kuin minun mielestäni heidän olisi sillä matkalla tarvinnut viipyä. Kotiin tultua Mari oli äänetön, vähäpuheinen, ja itkussa silmät. Silloin eukkoni ryhtyi hänen kanssaan kerran puheisille ja sai tietää, että tyttö ikävöi Mattia ja että he pitivät toisistaan. Mari tahtoi mennä takaisin Matin mökille. Eukko sanoi minulle: 'Tulkoon Matti tänne; ei Marista muutoin tolkkua tule.' Silloin minä lähetin Mattia hakemaan. Ensin olin ilmoitellut, että odotin sinun veljenpoikaasi, Pekkaa, niin että sen tietävät koko metsäkulman asukkaat, ja nyt Pekka Huuskoinen on minun tyttäreni Marin mies. Kotipuolella ei maa ole sen parempaa kuin täälläkään. Tehkööt täällä, Pekka, sinun suojassasi itselleen mökin ja halmeen. Karjan alun he saivat minulta, niin että kyllä he toimeen tulevat, kun vain tekevät työtä, ja sitä he kyllä osaavat. Sitten täällä on Bjurbergissä vanha ja nuori Pekka, eikä Matti Kailasta enää olekaan. Ne, jotka jotakin tietävät Matti Kailasesta, eivät häntä anna ilmi."
"Kiitos, vanha kunnon Pekkalainen, kaikesta, mitä olet tehnyt Matille ja meille!" sanoi Pekka. "Vanha Pekka ei ole koskaan oikein viihtynyt pysyväisessä asunnossaan. Mielihyvin sen annan sinun vävyllesi. Ei Bjurbergissä tarvita kuin yksi Pekka Huuskoinen. Vanhalla Pekalla on koti ja kontu Bogenissa, jos hän niin tahtoo. Tulkaa tänne, Makkaraisen pojat! Olkaa todistamassa, mitä vanha Pekka on sanonut. Antti, nouda Mattikin tänne ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, älköönkä siitä puhuttako enää sen koommin."
Ja silleen asia jäi. Joitakin päiviä viivyttiin yhdessä kaikessa rauhassa. Sitten Pekka sanoi: "Nyt täällä on kaikki hyvin; nyt minä lähden tuntureille. Jääkää hyvästi! Antti, älä unohda Pekkaa! Kylläpähän tapaamme toisemme!"
Vähän ajan kuluttua Pekka seisoi metsänreunassa vielä kerran katsoen halmettaan, omien kättensä tekoja, sitten hän vihelsi koiriaan ja katosi metsään.