9. TAAS MATKALLA.
Metsästysajan lopulla alkoivat Antti ja Pekka täyttä totta varustautua pitkälle, epävarmalle matkalleen halki erämaiden. He tekivät itselleen uudet sukset, tuohikontit, kelkan, hirvennahkaiset kengät ja rukkaset, ja Liisu kutoi heille sukat vuohenkarvoista. Taneli teki heille housut hirvennahasta, jonka hän itse oli Liisun kanssa parkinnut; takit pojilla oli entisestään Malmivuorella oloajaltaan, ja uudet lakit tehtiin suden päänahoista, jotka oli muodostettu pään mukaan.
Nyt ei tarvinnut pakkasta pelätä.
Hirvien koipinahoista tehtiin pyssyille huotrat, sitten tavarat sälytettiin kelkkaan ja sidottiin ohuilla, hienoista koivunvitsaksista tehdyillä köysillä. Ainoastaan keihäänkärjillä varustettu sauva oli metsämiehillä käsissä. Muuten kädet olivat vapaina, sillä pyssyt ja kaaret olivat kelkassa, kumminkin niin, että ne helposti sai siitä käsille.
Kauniina talviaamuna seikkailijat lähtivät matkaan, saattajinaan Pekanhuhdan ystävällisten asukkaiden onnentoivotukset. Taneli oli neuvonut nuorukaisia suuntaamaan matkansa suoraan länttä kohti, kunnes tapaisivat Yrjänän, sillä jos tämä oli mennyt Klar-joen länsipuolelle, hän oli kyllä näyttäytynyt jossakin laaksossa ja antanut siellä tietoja itsestään. Taneli oli sitä paitsi kuullut, että suomalaisia oli asettunut asumaan pitkin joen vartta kauas pohjoiseen päin.
Nuoret suomalaiset noudattivat Tanelin neuvoa, ja parin päivän kuluttua he tulivat Klar-joen varrelle lähelle paikkaa, jota mainittiin nimellä "Hökes hara" ja nykyisin nimitetään Ekshäradin kirkonkyläksi; täällä he alkoivat heti kuulustella omaisiaan. He saivat kuulla, että siitä kyllä kulki silloin tällöin suomalaisia ohi, mutta ei kukaan ollut nähnyt sellaista perhettä, johon näiden nuorten miesten kuvaus omaisistaan olisi sopinut.
Samanlaisen selon ja vastauksen kysymyksiinsä nuorukaiset saivat joka paikassa, missä he matkallaan tiedustelivat omaisiaan. He vaelsivat yhä virran vartta pohjoiseen päin. Tähän saakka he eivät olleet tavanneet ainoatakaan suomalaista, ainoastaan ruotsalaisia, jotka olivat enemmän tai vähemmän ystävällisiä. Senpä vuoksi heille oli miellyttävä yllätys, kun kerran myöhäisenä iltana Dalbyn seurakunnan kirkon pohjoispuolella heitä puhutteli hiihtävä suomalainen. Pian he saivat tietää, että miehen nimi oli Taneli Huuskonen ja että hänellä oli pirttinsä vähän matkan päässä. He olivat tervetulleita, jos tahtoivat lähteä sinne. Ystävälliseen tarjoukseen nuorukaiset suostuivat mielihyvin, ja pian he saapuivat suomalaisen pirttiin.
Poikien omaisista ei Huuskonen tiennyt mitään, mutta hyväksyi täydelleen nuorukaisten suunnitelman ja kehoitti heitä jatkamaan, niinkuin olivat aloittaneetkin. Suomalaisia he tapaisivat tästä lähin joko virran varrella tai lähitienoilla jonkin matkaa virrasta, ja saivat luottaa siihen, että jos Yrjänä seuralaisineen kerran oli kulkenut Klar-joen poikki, niin he löytäisivät hänestä joitakin jälkiä Trysildin tälläpuolen, jonne oli vain kahdeksan tai kymmenen penikulmaa.
Hyvillä toivein matkamiehemme erosivat reippaasta ja ystävällisestä Huuskosesta ja jatkoivat matkaa pohjoiseen päin. Siellä täällä tavattiin maanmiehiä, mutta ei jälkeäkään Yrjänästä. Yhden yön he viettivät kolkon autiolla seudulla pauhaavan kosken rannalla. Pojat olivat alakuloisia, kun eivät löytäneetkään sitä suomalaisasuntoa, jonka sanottiin niillä paikkeilla olevan ja joka kuului sitä paitsi olevan viimeinen asumus, missä suomalaisia oli. Kauempana pohjoisessa ja idässä päin alkoivat autiot, alastomat tunturit, jonne ei kenenkään suomalaisen luultu asettuneen asumaan. — Vähän apein mielin nuorukaiset alkoivat jatkaa matkaansa seuraavana aamuna, mutta pian he elpyivät, kun löysivät suksenladun ja kohta sen jälkeen suomalaistorpankin.
Heidät vastaanotti koiran haukunta, ja heti samassa ilmestyi näkyviin myöskin uudisasukas. Hänellä oli kirves kädessä ja hän asettui uhkaavana odottavaan asentoon. Näytti olevan tulossa taistelu, sillä Rakki oli jo täydessä tappelussa suomalaisen torpanmiehen koiran kanssa. Muutamalla sanalla Pekka kutsui Rakin takaisin, ja kun suomalainen kuuli kotimaansa kieltä, hänen kasvonsa kirkastuivat.
Hän otti nyt nuorukaiset ystävällisesti vastaan ja toivotti heidät tervetulleiksi vanhan Pekkalaisen luo Suomenniemelle, jota nykyään nimitetään Luttenäsiksi. Yrjänästä hän ei tiennyt mitään, mutta kehoitti poikia jäämään luoksensa joksikin ajaksi; hän odotti kotiin omaa poikaansa, joka asui lännempänä; kenties tämä tietäisi jotakin.
Kiitollisina matkamiehet suostuivat kutsuun ja päättivät jonkin aikaa viivähtää ja levätä torpassa. Vanha Pekkalainen eleli jotensakin hyvissä varoissa; hänellä ei ollut mistään puutetta. Ukolla oli hyvä viljelysmaa, metsät otuksia ja virrat kaloja täynnä; hänen uudispaikkansa oli idästä päin Klar-jokeen laskevan suurehkon joen haarassa. Pekkalainen kylvi vain hiukan ruista; halla vei sen useina vuosina. Mutta hän raivasi niittyjä pitkin jokivarsia saadakseen rehuja, poltti metsää saadakseen hyvää laidunmaata ja piti karjaa. Nuorukaisille hän selitti, että karjanhoito oli näillä paikoin uudisasukkaan tuottoisin elinkeino.
Jonkin päivän kuluttua tuli odotettu nuori Martti Pekkalainen kotiin. Ei hänkään tiennyt Yrjänä Kailasesta mitään, mutta neuvoi poikia kulkemaan etelään ja itään päin Klar-joen ja läntisen Dal-joen välimaalla, minne useitakin suomalaisia oli asettunut asumaan laajoille salomaille.
Hän lisäsi vielä, että heillä olisi siitä matkasta sekä hyötyä että huvia, sillä niillä mailla, joiden halki he joutuisivat kulkemaan, oli tavattoman runsaasti kaikenlaatuista metsänriistaa, ja Dal-joen varrella kohoavilla tuntureilla oli peuroja laumoittain. Majavia oli myöskin runsaasti. Hän ei tosin itse ollut käynyt niillä seuduilla enempää kuin tuntureillakaan, mutta oli tavannut muita suomalaisia, jotka olivat siellä metsästelleet, ja nämä sanoivat, etteivät he koskaan olleet tavanneet niin riistarikkaita maita kuin ne.
Erotessa ukko Pekkalainen neuvoi nuorukaisia sanomaan Yrjänä Kailaselle, että jos tämä tahtoi siirtyä sille kulmalle jonkin veden varrelle itäpuolelle Suomennientä, hän löytäisi uudisasukkaalle hyvää maata ja saisi hyvän toimeentulon ja varallisuuden. Pojat tekisivät viisaasti, kun jättäisivät kelkkansa hänen luokseen ja ottaisivat niin kevyet kantamukset kuin suinkin, sillä metsästä he kyllä saisivat siksi paljon saalista, ettei heidän tarvinnut kuljettaa eväitä mukanaan.
Kelkan jättämisestä torppaan pojat olivat kahdella päällä. Mutta kun ukko selitti, ettei heidän tarvinnut tuolla matkalla viipyä kuin muutamia viikkoja, jos lähtisivät ilman kelkkaa, mutta paljon kauemmin, jos se olisi mukana vastuksina, he noudattivat hänen neuvoaan. Jos he tapaisivat omaisensa, niin kelkan saisi käydä hakemassa kevätpuolella, kun hanki kannatti ja oli helpompi liikkua.
Rohkein mielin nuorukaiset painuivat asumattomille saloille mielessä iloinen toive, että pian saisivat tavata sukulaisensa.