TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone. Neulomakori pöydällä. Pari viikkoa myöhemmin.
Naemi. (Seisoo pellin edessä, katsoo varovasti ympärilleen, ottaa kähertimet taskustaan, sytyttää kynttilän ja kähertää otsatukkaansa. Jäljittelee Lillin liikkeitä ja polttaa sormensa; koettaa Lillin matkalakkia sekä hänen vyötänsä, jossa riippuu puukko. Ottaa paperossin taskustaan ja koettaa polttaa, vetää savua henkeensä j.n.e.) Uh, uh, uh! (Säpsähtää ja sammuttaa äkkiä kynttilän, heittää pois vyön, pistää paperossin taskuunsa j.n.e.)
Lilli (tulee, kyökki-esiliina vyötäisillä, punaisena ja tulehtuneena, heittäytyy sohvaan ja sytyttää paperossin). Oh, kuinka minulla on kuuma! Olen kerrassaan hurmannut äitimuorin kyökissä. Et ole vielä ikinä nähnyt semmoista perunalaatikkoa, kun tänään saat päivälliseksi. Vähä munaa, vähä voita, vähä lihaa ja hyvin, hyvin paljo perunoita. Ne ovat huokeita, näetkös. Äiti on ihan päättömästi ihastunut käytännöllisyyteeni. Minä olen paras miniä tähtien tällä puolen. Semmoista se on, kun käy talouskoulua, ennenkuin näyttäytyy rakkaalle anoppimuorilleen maalla. Kuulepas, nuo kiharat tuossa otsalla eivät taivu oikein hyvin.
Tulepas tänne! (Järjestää Naemin otsatukkaa;
Naemi asettelee hamettaan.)
Naemi. En voi käsittää, kuinka sinä saat vaatteesi laskeutumaan niin hyvästi! Vaikka ihmeitä tekisin, niin ei minun hameeni… Vaan minun vartaloni onkin kuin mikäkin tallukka.
Lilli. Eikö mitä! Ei vartalossa vikaa ole. Niinhän sinä olet sievä kuin keijukainen. Mutta hame on alusta alkain hassusti tehty. Maltapas, me ratkomme sen auki ja panemme leveitä punaisia kaistoja tähän eteen ja sivuille.
Naemi (vilkkaasti). Niin tosiaankin. (Empien.) Mutta eikö sininen sopisi paremmin?
Lilli (nauraen). Sininen — sinulle! Ei, hyvä ystäväni!
Naemi. Mutta Elias ei pidä punaisesta.
Lilli. Sitten täytyy sinun opettaa häntä. Pitää aina pukeutua semmoiseen väriin, joka soristaa. Ja punainen juuri sopii sinulle. Koetapas tätä takkia. (Antaa hänelle punaisen sametti-takin naulasta. Katselee häntä.) Juuri niin!
Naemi (katsoo peiliin). Se on erittäin sievä! Voi, voi, kun saisi aina käyttää sieviä vaatteita.
Lilli (pilkallisesti). Niin, sehän juuri on pääasia meille naissylikoirille. Semmoisiksi ainakin herrat holhojamme — nuo turkkilais-passhat — ovat tahtoneet meitä jo vuosituhansia. Mutta nyt me pukeudumme vaan itseämme varten, — muodin mukaan, näetkös.
Naemi (alakuloisesti). Mutta Elias ei hyväksy sitä. Hän sanoo muotia synniksi ja kauneutta…
Lilli. Tuo sinun Elias kultasi on… Sinun pitää ruveta häntä kasvattamaan. Sen neuvon annan sinulle. Sitä vartenhan meillä on kihlausaika, että hankaisimme heistä pois edes pahimman itserakkauden. Minun mielestäni sinulla on täysi syy pysyä varoillasi.
Naemi. Elias sanoo, että hänen pitää kasvattaa minua.
Lilli. Ha, ha, ha! Millä lailla hän sitten kasvattaa?
Naemi. Hän sanoo — että avioelämän sopusointu vaatii vaimolta…
Lilli. Sopusointu ha, ha, ha! No, anna tulla vaan.
Naemi. Enkä viitsi.
Lilli. Näkyypä sinussa sentään olevan hiukan naisellista ylpeyttä. Hän puhuu kai yhdestä sydämmestä, — tuosta vanhanaikaisesta aviollisesta sopusoinnusta, — eikö niin?
Naemi. Eikös sitten pidä ollakin niin?
Lilli. Ja sitten hän pistää esiin pienen, pehmeän jäniksenkäpälän, jonka nimi on tottelevaisuus, — rakkaudesta tietysti.
Naemi. Totta kai pitää totella miestänsä!
Lilli (matkien). Totta kai pitää totella vaimoansa!
Naemi. Eihän se sovi.
Lilli. Niin nuori ja niin paatunut! Ei, kuulepas, Naemi! Kohta minä laulan sinulle suoraan vasten silmiä. Tiedätkö sinä mitään meidän naisellisista oikeuksistamme?
Naemi. Elias sanoo, että naisen oikeus on kärsiä.
Lilli. Kiitoksia kunniasta! Anna sinä se oikeus miehille. Heillähän on vahvemmat hartiat. Ei! Tämä kääntyy minulle oikein omantunnon asiaksi, kun meistä nyt tulee sisarukset ja kun minä pidän sinusta. Sinä olet ihan muuttumaisillasi n.s. todelliseksi naiseksi, Naemi kulta, ja meidän valistuneena aikanamme se on peräti rumaa. Kaikki miehet ovat itsekkäitä, aina syntymästään saakka.
Naemi. Elias puhuu vaan naisten itsekkäisyydestä.
Lilli. Ha, ha, ha! Kylläpä teillä mahtaa olla ihania keskusteluja! Sinun pitää tulla minun kanssani Helsinkiin.
Naemi (Katsoa tuijottaa häneen). Helsinkiin!
Lilli. Niin. Sinun pitää käydä naisyhdistyksessä, että oppisit tuntemaan oman arvosi ja — ja naiselliset oikeutesi, — meidän oikeutemme, näetkös.
Naemi. Helsinkiin! voi, voi! Mutta en minä pääse.
Lilli. Et pääse! Meidän aikanamme pitää naisen osata tehdä kaikki, mitä tahtoo.
Naemi. Voi, voi! Lilli kulta!
Lilli (tarkastaa häntä). Pane tää vyö vyöllesi ja lakki vähän enemmän taaksepäin. Näytäthän oikein uljaalta. Sinä tulet herättämään huomiota pääkaupungissa, sen takaan. Tietysti sinun pitää päästä mukaan. Elä tee itse mitään. Minä kyllä pidän huolen vanhuksista. Täytyy olla varoillaan jonakin heikkona hetkenä. Äidin minä valloitan huomenna leivoksillani ja isän hyväilyllä ja jollakin vanhalla laululla.
Naemi (huokaa). Entäs Elias!
Lilli (kiivaasti). Joko taas tuo rakas Elias, Elias ja Elias! Hänen tähtensä sinun juuri pitääkin matkustaa. Niin kauan kuin olet kihloissa, on sinulla edes vähän valtaa. Ole varoillasi ja ota kaikki, mitä suinkin saat. Sittenhän sinulla on vähänkin myönnytyksen varaa, kun oikein kovalle pannaan. Muuten olet hukassa.
Naemi. Sinä olet niin hullunkurinen! Etkö puhuisi Eli— hänenkin kanssaan?
Lilli. Me emme välitä Eliaksesta tuon taivaallista. Me matkustamme vaan. Minä oikein toivon, että hän asettuisi vastakynteen. Kyllä hän sitten pehmenee, kun hän näkee, että sinulla on oma tahto. Ja sitten rupeaa hän kunnioittamaan sinua. Näetkös, kunnioittamaan itsenäistä naista. Ja sehän on ihan toista, kuin sopusointu ja muu homehtunut roska.
Naemi. Mutta…
Lilli. Ei mitään muttaa. Sinusta on varmaankin ihan paikallaan, kun hän ainakin kymmenen kertaa päivässä huutaa: "Naema, neulopas nappi takkiini! Naema, tuo tänne piippuni! Naema, sinun pitää ja sinun pitää!" Fi donc! Oikein minua inhoitti tänä aamuna, kun sinä makasit polvillasi lattialla ja paikkasit hänen repaleisia housunlahkeitaan, vaikka räätäli asuu aivan vastapäätä. Ja hän sitten seisoi kuin mikäkin sankari ja katseli peiliin, kuinka kauniilta se muka näytti. Tosiaankin ihana taulu! Hyi toki! Ei: kas tässä on neula ja lankaa, herra maisteri, pankaa ne talteen.
Naemi. Mutta Lilli kulta, tottahan meidän pitää paikata…
Lilli (kiivaasti). Heidän housujaan? Ei ikipäivinä! Ei iki-ikipäivinä! Nyt minä valmistan muorin ja vaarin ja sitten matkustamme ulos avaraan maailmaan ja näytämme herra Jussilaiselle pitkää nenää.
Naemi, Hyi! kuinka olet häijy! Voi jos saisit…
Lilli. Anna anteeksi, kultaseni. Minä laitan kaikki vaatteesi uudestaan. Helsingistä ostamme uuden päällystakin ja hansikkaat. Voimistelupuku sinulla myöskin pitää olla. Ja sitten menemme suomalaiseen seuraan ja tanssimme masurkkaa. Punaposkiset maalaistytöt saavat aina kovasti tanssia. Voi, siellä on niin erinomaisen hauska. Ja sitten teaatterit ja laulajaiset… Voi, meille tulee niin hauska, niin hirveän hauska.
Naemi. Voi, voi! Voi, voi!
Lilli. Sinä viaton olento! Tuo sinun hullunkurinen voivottelusi tulee kuulumaan oikein viehättävältä siellä Helsingissä. (Heittäytyy ylpeästi takaperin sohvaan.) Ja sitten sinä tulet kotiin oikein hienona neitinä, noin vähän veltostuneena, un peu blasée. Se vaikuttaa Eliakseen. Ooh — minulla on kokemusta.
Naemi. Mutta käymmehän myöskin talouskoulussa. Elias pitää hyvästä ruuasta.
Lilli. Oikein — siinä heti yksi keino! Elä puuhaa itse mitään. Kenties pilaisit koko asian. Anna minun vaan juonitella. Minä pidän tämmöisistä pienistä vehkeistä. Luullakseni minulla on hiukan syntyperäistä taipumusta komediaan. Naiskavaluus on hallinnut maailmaa kaikkina aikoina ja se hallitsee sitä yhä edelleenkin.
Naemi. Kavaluus — hyi!
Lilli. No, kekseliäisyys sitten. Se on miesten vika. Me käytämme semmoisia aseita, kuin meillä on. Ovat ne aina hiukan terävämmät, kuin miesten ruumiillinen voima, josta he niin kerskailevat, ja jolla he ovat vuosituhansia meitä sortaneet.
Naemi. Ovatko he vuosituhansia sortaneet meitä?
Lilli. Ovat. Raa'alla, eläimellisellä voimallaan he ovat aina sortaneet ja polkeneet meitä naisia.
Naemi (ihaillen). Raa'alla, eläimellisellä voimallaan!
Lilli. Orjamaisuus on melkein tullut meille perinnöksi, ja monen on hyvin vaikea vapautua siitä. Mutta nyt siitä tehdään loppu. Me katkaisemme kahleemme, — me uuden ajan naiset. Pois orjuus!
Naemi (innostuen). Pois orjuus!
Lilli. Me olemme vapaita, itsenäisiä naisia, — uuden ajan naisia!
Naemi. Uuden ajan naisia!
Lilli. Tiedätkö, etevimmät nykyiset fysioloogit ovat sitä mieltä, että naisen aivot ovat hienommasta aineesta kuin miehen. Minulle se on jo kauan ollut kumoamatoin totuus.
Naemi. Voi, kuinka sinä osaat!
Lilli. Ja tärkeimmistä tärkein asia: Elä koskaan unohda naisellista arvoasi, Naemi! Muista, ettet ole itämaan odaliski, etkä keski-ajan nunna, vaan moderni nainen, jolla on oma elämäntehtävänsä. Paina mieleesi nää kaksi asiata: naisen arvo ja naisen elämän-tehtävä. Vuosituhansien läpi…
Sisäpiika. Voi, voi! Mamsellit! Vasikat laukkovat taas puutarhassa.
Lilli. Vasikat! No, niiden kanssa pitää juosta kilpaa. Se on melkein yhtä hupaista, kuin riidellä sinun sulhosi kanssa. Tule, Naemi!
(Juoksee ulos.)
Naemi. Voi, voi! Kun pääsisi Helsinkiin! (Huokaa.) Helsinkiin! (Huokaa syvempään.) Elias!
Apulainen (kurkistaa sisään). Naema! Joko viimeinkin olet yksinäsi? (Tulee sisään, pysähtyy ällistyen, nähdessään Naemin puvun. Hillitsee mielensä ja istahtaa keinutuoliin.) Neulopas tuo nappi tuohon.
Naemi (empien). Nappiko?
Apulainen. Niin nappi.
Naemi. Nappi —!
Apulainen. No?
Naemi. Neulo itse!
Apulainen. Mitä?
Naemi (ojentaa hänelle lankarullan). Tässä on neula ja lankaa.
Apulainen. Vai niin? Neiti Stjernflyktkö sinulle tuon on opettanut?
Naemi (änkyttäen). Lilli sanoo… että pitää antaa neula ja lankaa.
Apulainen. Oikein! Sinähän opit erittäin hyvin. Viikon perästä jo tietysti katsot minua suoraan silmiin tuota sanoessasi. Ja koska tuo neiti Stjernflykt lähtee pois? (Naemi on ääneti; apulainen tarttuu hänen käsivarteensa ja taluttaa hänet keskelle lattiata.) Hyi, etkö häpeä ruveta tuolla tavalla kummittelemaan? (Osottaa hänen otsatukkaansa.) Ota nuo tuosta pois!
Naemi. Totta kai minä saan olla yhtä hyvin puettuna kuin Lillikin.
Apulainen. Naema?
Naemi (itku kurkussa). Ei minun ensinkään tarvitse totella… Eikä minun tarvitse neuloa sinun nappiasi… Enkä minä tahdo tulla todelliseksi naiseksi… Minä tahdon olla uuden ajan nainen… Enkä minä anna sinun sortaa enkä polkea itseäni… Enkä minä tahdo kärsiä… Ja minun aivoni ovat hienommasta aineesta kuin sinun… Ja minä tiedän että punainen väri soristaa minua ja… ja… ja…
Apulainen (istuu ja rupeaa neulomaan nappia liiveihinsä). Jatka pois!
Naemi. Kyllä minä neulon.
Apulainen. Ei! Ethän sinä tahdo. Jatka sinä vaan.
Naemi. Elias kulta, anna minun neuloa!
Apulainen. En!
Naemi. Rakas…
Apulainen. Elä tule tänne. Sinä haisetkin hajuvedelle kuin mikäkin — näyttelijätär.
Naemi (harmistuneena). Etpäs tiedä, mitä minä aion tehdä. Enkä minä sanokaan sitä sinulle.
Apulainen. Nyt en voi puhua kanssasi. Mutta minä olen huoneessani, jahka teet katumuksen ja tulet pyytämään anteeksi.
Naemi. Lilli sanoo, että minun pitää kasvattaa sinua niin kauan kun olemme kihloissa.
Apulainen. Mutta kun minä aionkin kasvattaa sinua.
Naemi. Ei, se ei enää käy laatuun.
Apulainen. Vai ei! Sepä hauskaa. Mutta kun minä sanon, että se käy laatuun, niin se käy laatuun.
Naemi. Sinulla on vaan raaka, eläimellinen voima.
Apulainen. Nyt sinä olet vaiti.
Naemi. Enpäs ole! Kaikki miehet ovat itsekkäitä.
Apulainen. Mitä?
Naemi (uhkarohkeasti). Emmekä me ole orjia! — Kaikki miehet ovat — raakoja eläimiä!
Apulainen. Tämä menee liian pitkälle.
(Nipistää häntä korvasta.)
Naemi (huutaa): Elä unohda minun naisellista arvoani! Muista että minä olen uuden ajan… Kuuletko: uuden ajan nainen. Voi, voi, voi!
Apulainen (mennessään). Kas niin pahankurisille lapsille käy! Ja tuo neiti Stjernflykt! Kyllä minä vielä…
(Menee kamariinsa.)
Naemi (yksin, kulkee kiivaasti edestakaisin). Hyi! Sitä ei hän olisi uskaltanut tehdä Lillille. (Huutaa hänen jälkeensä.) Enpäs kerrokaan, mitä aiomme tehdä. Mutta saatpas nähdä! Saatpas nähdä!
(Menee vihoissaan ulos.)
Lilli (tulee, kävelee ensin miettiväisenä, istahtaa pianon ääreen ja laulaa):
"Kung Beles söner gärna drage" j.n.e.
Rovasti (tulee kamaristaan kuuntelemaan laulua).
Ruustinna (tulee kyökistä). Minun täytyi kerrassaan jättää paisti omille hoteilleen ja lähteä kuuntelemaan sinua, Lilli kulta. Tuota laulua laulettiin paljon ennen aikaan.
Rovasti. Niin, hauska on kuulla noita vanhoja säveliä.
Lilli. Voi, kuinka minulle tulee ikävä, kun täytyy jättää teidät. Olen niin mieltynyt teihin.
Rovasti. Istu tähän, Lilli kulta.
Ruustinna. Niin, lapsi kulta, meillä vanhoilla on omat tuumamme. Minun täytyy tunnustaa, että ensin olin hyvin peloissani, kun näin sinun kummallisen pukusi ja oudot tapasi.
Rovasti. Äiti, näet, luuli sinua tuommoiseksi epäkäytännölliseksi muotinukeksi.
Lilli (nauraa sydämmellisesti). Ja kauhean emansipeeratuksi!
Ruustinna. Niin, niin. Yhtä ja toista en tosin voi oikein kärsiä, esimerkiksi tuota inhottavaa tupakanpolttamista. Mutta onhan sinulla paljo järkeviäkin mielipiteitä. Esim. juuri se, että tyttöjenkin täytyy katsoa eteensä ja oppia jotain. Siitä minä saan joka päivä riidellä ukon ja Eliaksen kanssa.
Lilli. Vai niin, isä-ukko! Sinun mielestäsi meidän kai pitäisi olla kuin valkoinen laastari, niinkö? Hyi sinua!
Rovasti. Ei — ei! — Kyllähän minä ennen nuorempana veisasin sitä virttä oikein sydämmeni pohjasta. Katsos, kun näin koko ikänsä istua nököttää kaukana suuresta maailmasta, niin rupeaa helposti kammomaan kaikkea uutta. Mutta itsehän me näymmekin tulevan vanhoiksi ja veltoiksi. Maailma pysyy aina nuorena ja kauniina.
Ruustinna. Niin. Ei suinkaan meidän tapamme sopisikaan sinne suureen maailmaan. Kyökissä sinä olet oivallinen. Tee Antin koti hauskaksi, lapseni! Kyllä meille tosiaankin tulee ikävä, kun lähdet. Ja vaikka sinun pukusi alussa näytti minusta niin kummalliselta, niin on se kuitenkin hyvin käytännöllinen nuorille ihmisille, ja sehän onkin pääasia.
Rovasti (taputtaa Lilliä). Kun äiti pitää noin pitkän puheen, niin saat olla varma siitä, että hän on oikein tyytyväinen. Muuten hän kyllä osaa säästää sanojaan.
Lilli. Kuulkaahan isä ja äiti! Kun nyt näette, kuinka erinomainen tyttö minä olen, niin varmaankin lupaatte sen, mitä nyt aion pyytää.
Rovasti. No mitä sitten?
Lilli. Minä pidän niin hirveän paljon Naemista ja — ja…
Rovasti. Ja —?
Lilli (mietiskellen). Isä kulta, elä nyt vastusta! Äiti, sinun pitää auttaa minua.
Ruustinna. Kun vaan saan tietää…
Lilli. Minun täytyy viikon perästä taas lähteä kotiin ja… ja…
Antti tulisi niin iloiseksi ja hämmästyisi niin suuresti, jos… Eikö
Naemi saa tulla minun kanssani Helsinkiin? Ainoastaan viikoksi, äiti?
Yhdeksi ainoaksi viikoksi vaan?
(Kietoo käsivartensa rovastin kaulaan.)
Rovasti. Helsinkiinkö?
Ruustinna. Helsinkiin!
Lilli. Isä kulta! Rakas äiti! Hän asuisi minua huoneessani. Ja Antinkin tähden. Me kävisimme talouskoulussa. Eihän hän kumminkaan naimisiin mentyään voi enää koskaan päästä maailmaa katsomaan. Äiti kulta! Pariksi viikoksi vaan. Auta nyt minua, hyvä, rakas, herttainen isä-ukko!
Rovasti. Hm. Kyllähän hänellä nyt olisi hyvä tilaisuus, mutta…
Lilli. Eikä se maksaisi muuta kuin matkan. Vaatteet me neuloisimme yhdessä. Ajatelkaahan, kuinka reippaana ja iloisena hän sieltä palajaisi, — ihan samanlaisena kuin minä.
Rovasti. Mutta Lilli kulta!
Lilli. Ei mitään muttaa, isä-ukko!
Rovasti. Niin, mitä sinä arvelet, äiti?
Ruustinna. Niin, — mitä sinä itse mietit, isä?
Lilli. Isä suostuu, äiti suostuu ja siitä tulee näin suuri suostumus. Ajatelkaahan, kuinka hirveän iloiseksi hän tulee!
Rovasti (nuuskaa). Kyllä sinä näyt osaavan! Niin, äiti, mitä tuumit tästä mutkallisesta asiasta? Pitäisihän tytön vähän saada katsella ympärilleen.
Ruustinna. Jos Naemi saisi asua Lillin vanhempien luona… ja Antinkin tähden… ja jos Lilli ottaisi hänet huostaansa, ja jos isä voi antaa rahaa, niin kyllä minun puolestani.
Lilli. Eläköön! Naemi saa siis tulla!
Ruustinna. Mutta talouskoulua hänen pitää käydä. Etkä sinä saa laahata häntä tanssijaisiin etkä teaattereihin. Muista se!
Lilli. En, en, en! Me olemme niin äärettömästi ahkeria. Voi, kuinka hän tulee iloiseksi. Johan sinä lupasit, isä? Eikö totta?
Rovasti (nyykäyttää päätänsä). Jo.
Lilli. Hih — hei vaan! Missä Naemi?
Ruustinna. Mutta kyllä sinun pitäisi puhua Eliaksenkin kanssa..
Rovasti (nuuskaa). Elias saa tyytyä siihen, mitä minä kerran olen luvannut.
(Nousee ja menee apulaisen kamariin. Äänettömyys.)
Lilli. Eihän isä vaan suuttunut?
Ruustinna (vakavasti). Tuon kyllä ymmärrän. Minä vähän pelkäsin Eliasta. Tiedäthän että hänellä on omat mielipiteensä. Mutta kun isä kerran sanoo tuolla tavalla, niin silloin asia on päätetty, eikä meillä muilla sitten enää ole mitään sanomista. Näetkös, lapseni, vaimon pitää yhteisissä asioissa sanoa mielipiteensä. Mutta kun mies kerran on varmasti sanonut, mitä hän tahtoo, niin pitää vaimon vaieta, eikä riidellä vastaan, eikä näyttää happamelta. Se on minun ajatukseni. Silloin ei kotirauha tule rikotuksi.
Lilli. Se onkin viisas ajatus. Ja minä suostun kaikkeen, mikä on viisasta (veitikkamaisesti.) Mutta saammehan me sentään hiukan, hiukan vehkeillä?
Ruustinna (hymyillen). Täytyyhän meidän joskus, lapsi kulta.
Lilli. Eikä minun tarvitse puhua mitään herra Jussilaiselle?
Ruustinna. Miksi sinä aina sanot häntä herra Jussilaiseksi? Se kuuluu niin pahalta.
Lilli. No, meillä on vaan semmoista pientä kinaa keskenämme. Eihän minun tarvitse puhua tästä Eliakselle?
Ruustinna. Parasta että jätetään se isän toimeksi, niin ei siitä asiasta ole sen enempää puuhaa. Mutta pitäähän meidän mennä hakemaan Naemia.
Lilli. Naemi on puutarhassa. (Ruustinna menee. Lilli seisoo hetken miettien, katsahtaa sitten voitonriemulla apulaisen oveen päin ja tekee härnäävän liikkeen.) Piti, piti!
Rovasti (tulee kamarista).
Lilli. No, setä?
Rovasti. Toimitettu.
(Menee huoneesensa.)
Lilli. Piti! Piti!
(Kuuntelee apulaisen ovella, vetäytyy äkkiä takaisin.)
Apulainen (tulee kiivastuneena). Neiti Stjernflykt! Te — te — olette siis saanut toimeen tämän?
Lilli (viattomasti). Minkä tämän, hyvä herra Jussilainen?
Apulainen. Minkä tämän! Te olette… te olette — vehkeilijä ja…
Lilli (säikähtävinään). Hui! tehän olette ihan hirveä, herra Jussilainen! Ja minä kun aina olen luullut olevani todellinen nainen. Mistä te nyt taas olette vihoissanne?
Apulainen. Kuulkaa, neiti! Ennenkuin te tulitte tähän taloon, vallitsi täällä tuota — tuota…
Lilli. Sopusointu varmaankin. Niin, kyllä minä olen huomannut, että te tätä nykyä olette hirveässä epäsoinnussa.
Apulainen. Te — te — olette…
Lilli. — käärme paratiisissa. Mutta kyllä se pian menee matkaansa. Joko tiedätte, että aion ottaa Naemin mukaani?
Apulainen. Minä saattaisin pian loukata teitä.
Lilli (peittää korvansa, hullunkurisesti säikähtäen). Ai, ai, korva parkani! Elkää toki tehkö sitä!
Apulainen. Millä oikeudella tunkeudutte tänne häiritsemään ihmisten kotirauhaa?
Lilli. Jos te aiotte vävyksi taloon ja minä miniäksi, niin luullakseni toisella on yhtä suuri oikeus kuin toisellakin.
Apulainen. Millä oikeudella tunkeudutte minun ja Naemin väliin?
Lilli. En ole tahtonut vaivata teitä pyynnöilläni. Olen vaan puhunut Naemin vanhempien kanssa, — jos tässä nyt on kysymys hänen matkastaan.
Apulainen. Mutta minä kiellän sen.
Lilli. Minun luullakseni isä juuri sanoi, ettei hän tässä asiassa aio kysyä teidän lupaanne.
Apulainen. Minä vetoon Naemaan?
Lilli. Nainen vaietkoon seurakunnassa.
Apulainen. Niin, sen saisitte te tehdä. Ja miksi oikeastaan tahdotte viedä Naeman Helsinkiin?
Lilli. Miksi? Me käymme talouskoulua. Hylkäämme siellä kaikki pyhät, esi-isiltä perityt hurskaat kyökkikokemukset ja syöksymme hurjimpiin taloudellisiin muutospuuhiin. Me käymme luennoissa ja ryöstämme fysiikalla, botaniikalla, matematiikalla ja estetiikalla Naemista kaiken viattomuuden viehätyksen. Me käymme naisyhdistyksessä, esittelemme hänet noille emansipatsiooni-sankarittarille, jotka vaan väijyvät ja viettelevät viattomia naisparkoja lavealle tielle. Me luemme nykyisen kloaakki-kirjallisuuden Noorasta aina Kauppa-Lopoon asti ja revimme siten kaikki siveellisyyden juuret hänen sielustaan. Me käymme suomalaisessa teaatterissa ja pilaamme hänen ihanteellisen katsantotapansa Minna Canthin draamoilla. Ja kun näin olen saanut hänet taloudellisesti, tieteellisesti, siveellisesti ja esteetillisesti peräti turmelluksi, lähetän hänet takaisin tänne turmelemaan muitakin. Kas siinä minun ohjelmani.
Apulainen. Neiti Stjernflykt! Te olette — te olette — te olette…
Lilli. Teidän nöyrin palvelijanne.
(Juoksee pois.)
Apulainen (tuskissaan). Musteri! Musteri!!
Ruustinna (tulee).
Sisäpiika (tuo punssia. Panee tarjottimen pöydälle. Menee).
Ruustinna. Joko isä on puhunut sinulle Naemin matkasta?
Apulainen. Jo. Minä toivon, ettei musteri hyväksy sitä?
Ruustinna. Kyllä hänen täytyy päästä vähän maailmaan. Ja nyt on niin hyvä tilaisuus — Lillin kanssa.
Apulainen. Lillin? Tunteeko musteri tuon Lillin?
Ruustinna (tyynesti). Tunnen kyllä. Hän on toisesta maailmasta ja toisen ajan lapsi, kuin me. Hänellä on vikansa ja hyvät puolensa.
Apulainen. Hänellä! Hän on itse piru naishaamussa.
Ruustinna. No, no, no! Hänellä on oma tahto ja hyvä pää, Hän ei ole tavallinen tyhmä tallukka. Mutta semmoinen on Naemi.
Apulainen. Musteri ei siis asetu minun puolelleni?
Ruustinna (vakaasti). En, hyvä Elias. Tiedäthän, että minä aina teen isän mielen mukaan. Ja sitäpaitsi arvelen, että teille on parasta olla vähän aikaa erillänne, sillä minä en oikein pidä siitä tavasta, jolla sinä kasvatat Naemia.
Apulainen. Missä Naema on?
Ruustinna. Hän tulee kohta. Elä nyt anna tämän seikan niin kovin painaa mieltäsi, hyvä Elias.
Apulainen. Minusta tää asia on hyvin vakavata laatua.
Ruustinna. Mitä tarkoitat?
Apulainen. Tahdon puhua tästä Naeman kanssa.
Ruustinna. Elias.
Rovasti (tulee, huomaa punssin). Hei, katsos muoria, kun aikoo ruveta herkuttelemaan. No, missäs tytöt ovat? Miks'ei Naemi tule luokseni?
Ruustinna. Niin, hän on nyt hyväillyt minua niin, että niskani on ihan koukussa. Odotahan vaan, kyllä sinäkin vielä saat osasi. Siellähän he tulevatkin suinpäin alas portaita.
Naemi ja Lilli (tulevat).
Naemi (juoksee rovastin syliin). Voi, rakas isä, isä kulta! Sinä olet niin kovin hyvä!
Rovasti. No, no, no! Menepäs nyt sulhasesikin luo.
Naemi (lähestyy epäröiden apulaista). Annathan sinäkin minun matkustaa?
Apulainen. En.
Rovasti (on ottanut punssilasin ja aikoo kilistää). Häh?
Apulainen. Naema on kysynyt minulta ja minä sanon: en!
Naemi (rupeaa itkemään).
Rovasti. Kun minä lupaan, että tyttäreni saa matkustaa, niin hän matkustaa. Maljanne!
Apulainen. Kun minä sanon, ettei morsiameni saa matkustaa, niin hän ei myöskään tee sitä. (Hetken äänettömyys.) Eikö niin, Naema? Tule tänne, Naema!
Naemi (menee kovasti itkien hänen luoksensa).
Rovasti (äkäisesti). Vai niin!
Lilli (menee Naemin luo ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Naemi, jos et koko elämäsi läpi aio tahdottomana olentona kärsiä sortoa ja pilkkaa…
Apulainen. Naema, jos et koko elinikääsi tahdo kärsiä omantunnon vaivoja ja itsesi halveksimista…
Lilli. Naemi, tee luja päätös ja näytä, että olet vapaa ihminen.
Apulainen. Naema, nojaa minuun ja näytä, että olet rakastava nainen.
Lilli. Naemi, tuossa houkuttelee sinua se orjuuden henki, joka vuosituhansia on pitänyt naista kahleissa.
Apulainen. Naema, tuossa houkuttelee sinua se käärme, joka paratiisissa vietteli Eevan omenoilla ja nyt viettelee sinua emansipatsioonilla.
Lilli. Tule, Naemi! Muista: vapaus odottaa.
Apulainen. Naemi, muista: vieressäni odottaa alttiiksi antava sielun autuus. Muista, kuinka satoja kertoja olemme vannoneet toisillemme, että sinä eläisit vaan minua varten, kuolisit vaan minun kanssani!
Naemi. Niin, niin, elää sinua varten, kuolla sinun kanssasi! Elias! Elias!
Lilli. Lykkyä tykö! (Istahtaa pianon ääreen ja soittaa ivallisella tunteellisuudella "La prière d'une vierge".)
Naemi. En minä matkusta, kun et sinä tahdo. Sinun kanssasi tahdon elää ja kuolla!
(Esirippu alas.)