ENSIMÄINEN SIVU
Metsämaisema. Oikealla vanha petäjä, jonka latva ylettyy korkealle kulissien yli, niin ett'eivät katsojat voi sitä nähdä.
TUUKAN POIKA istuu tuumiskelevana pää käsiin nojautuneena.
OTSO tulee esiin metso olalla.
TUUKAN POIKA katsoo ylös. Terve Otso, sinullahan on ollut mainio aamuonni.
OTSO. No — kyllä.
TUUKAN POIKA. Tiedätkö muuten mitään uutta?
OTSO. Hm, kyllä.
Äänettömyys.
OTSO kynsäisten korvallistaan. Katso päällikkö! On näet siten, että muutamat meistä vanhoista puhelevat, ett'emme voi koskaan unohtaa lampaitamme ja vuohiamme, jotka karjalaiset teurastivat siinä suuressa taistelussa. Sentähden olemme ajatelleet, että kun nuoria jo löytyy yhteensä viisikymmentä, ja meitä vanhoja korvilleen kaksikymmentä kelpaavaa miestä, pitäisi meidän tehdä öinen hyökkäys johonkin kylään Louhijärven kupeella, surmata väki ja ottaa niin paljon karjaa kuin kynsiimme saamme ja sitten pitkin jokea vetäytyä länttä kohti, missä heimomme esi-isäin sanotaan pitävän suuria käräjiä.
TUUKAN POIKA. Vai niin. — Minä tiedän, että te kuulutte isoäidin puolueeseen. Voi kyllä olla, että te vanhat ikävöitte rikkauksianne, ja voitte jättää tämän alueen, missä olette saaneet päivänne ainoasti taistella, mutta me nuoret, jotka emme ole mitään kadottaneet, me emme tule koskaan hylkäämään näitä rantamia. Muutenkin on meitä vielä liian vähän. Karjalaiset laskevat miehiään sadottain. Ja mitä minuun itseeni tulee, rakastan minä rauhaa, enkä koskaan anna lupaa mihinkään yörynnäkköön. Teillä on hyvä aika asiaa ajatella. Syyskäräjät tulevat kuuden kuunkierron perästä ja silloin voitte esittää, mitä teillä on sanomista.
OTSO menee päätään pudistaen. Hm, hm. Paljon Irjaa, aivan liian paljon
Irjaa.
TUUKAN POIKA vaipuu jälleen ajatuksiinsa. Männynkäpy tulee hypähdellen ja putoaa hänen syliinsä, pian jälkeen useampia, kunnes hän lopuksi saa kokonaisen kuuron päälleen. Hyppää ylös ja pudistaa kävyt päältään. Mitä ihmettä! Onko täällä oravia? Ei, susi-ilveksen täytyy sen olla. (Kiertää puun ympäri ja tarkastelee keskimäisiä oksia. Saa jälleen käpykuuron päälleen.) Ei, tätä en tosiansa ymmärrä. En näe edes varpusta.
Sydämellistä tytönnaurua kuuluu ylhäältä latvasta.
TYTTÖ. Kuule, menehän tuonne koivun luokse, niin saan nähdä oksien välistä — oletko todellakin kaunis poika.
TUUKAN POIKA menee nauraen käskettyyn suuntaan.
TYTTÖ. No, kelpaathan sinä johonkin.
TUUKAN POIKA. Mutta millä kummalla olet joutunut sinne ylös ja kuinka pysyt siellä?
TYTTÖ nauraa sydämellisesti. Linnuthan ne ovat opettaneet.
TUUKAN POIKA. Vai niin. No, mikä nimesi on?
TYTTÖ. Minunko? Mikäs sinun?
TUUKAN POIKA. Tuukan poika.
TYTTÖ. Sehän on lysti nimi! Minua sanotaan vaan Lauson Kukaksi.
TUUKAN POIKA. Se vasta lysti nimi!
LAUSON KUKKA. Mahtaisikohan uskaltaa tulla alas!
TUUKAN POIKA. Tule pois, niin saan nähdä sinut tarkemmin, mutta elä putoa.
LAUSON KUKKA nauraen. Koska sinä olet nähnyt oravien putoavan? (Tulee raahustain alas ja istautuu alimmille oksille. Hän on puettuna ainoastaan kahteen lammasnahkaan, jotka ovat varpuvitsoilla yhteensidotut.) Mutta lupautko olla koskematta minuun, muuten kiipeen ylös jälleen. Kaikki pojat ovat niin ikäviä ja tuskastuttavia.
TUUKAN POIKA. Ole rauhassa, tule alas vaan.
LAUSON KUKKA hyppää yhdellä hyppäyksellä alas maahan.
TUUKAN POIKA. Mutta kaunis olet!
LAUSON KUKKA. Niinpä ne sanovat kaikki, vaan kaunis olet sinäkin.
(Nauraa sydämellisesti.) Ja niin olemme me molemmat kauniita.
(Huudahtaa äkkiä.) Huu! Mitä nuo?
TUUKAN POIKA kuulostaa puiden välistä. Vai niin, äiti ja isoäitihän ne ovat. Mihin kummaan ne nyt näin varhain menevät? Siksi aikaa lienee sinulle parasta, karjalaistyttö, että laitat itsesi puuhun jälleen.
IRJA tulee taluttaen Elkkaa, joka on hirveän näköinen. Pysähtyvät.
ELKKA. Minkätähden pysähdymme?
IRJA. Poikamme on täällä.
ELKKA hapuilee eteensä. Tule tänne pojanpoikani, että saan koettaa leukaasi, joko parta rupeaa kasvamaan. Niin, niin, pian lentää nuori kotkani kohti Karjalaa surmaamaan — surmaamaan.
IRJA Tuukan pojalle. Muori on pahimmillaan tänään. Hän tahtoi välttämättömästi alas taistelutantereelle kirouksiaan ja kostoloitsujaan laulamaan.
TUUKAN POIKA. Sen huomaan.
ELKKA. Mennään eteenpäin Irja. (Mutisee niinkauvan kuin on näkyvissä):
Tuho karjalaisheimolle, kirottu olkoon Louhen väki!
LAUSON KUKKA hyppää alas puusta. Hyi, miten tuo isoäitisi oli äärettömän ruma.
TUUKAN POIKA. Hm, muori on vanha.
LAUSON KUKKA. Tulevatkohan ne pian takaisin?
TUUKAN POIKA. Eivät, mummolla on tapana viipyä.
LAUSON KUKKA. Sinä olet niin kovin äitisi näköinen.
TUUKAN POIKA. Ehkä.
LAUSON KUKKA. Saanko minä istua polvellasi?
TUUKAN POIKA hieman kainostellen. Tule, kuten tahdot, mutta minunhan ei pitänyt saada koskea sinuun.
LAUSON KUKKA nauraa, kömpii hänen syliinsä ja lepää hetken hekumallisesti hänen käsivarsillaan. Pian nousee hän ylös, kietoutuu Tuukan poikaan ja suutelee häntä kiihkoisasti. Sinä olet niin äärettömän kaunis!
Esirippu laskee.