KOLMAS LUKU.
Hänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän kirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän lyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen saattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen astuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.
Neljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä päivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen, nelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna kappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän kaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja kurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja kuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.
Hän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen eräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle, joka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä kaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka kerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö sinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua putoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan? Eikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen naapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan sanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»
Meklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään kysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin etäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa ymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja lopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen äänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.
Tutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle ja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka satamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta! Oikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja Australia on kaukana.»
Meklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja saadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.
Hän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus säihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä oli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai sinä! Minä pelkäsin…»
»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.
»Äh…» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen silmissään… »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä! Sentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla… mutta sinä et kuulu siihen lukuun.»
»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui seisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.
»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.
»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»
Seuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja purjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää, etelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat sen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien, olivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.
Hyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla täysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren höyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann, joka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei poikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan likemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille touvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat ääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät kuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan yön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen, päivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti kallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti aalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.
Kapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle parkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat ajelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten kanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran talttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat yhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen, vuoroin kapteeni Bosselmanniin.
Vihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»
Samassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli
ensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.
Hetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.
Miehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti irti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien, eteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja pärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan kohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja merenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa juuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet norjalaisen laivan perän.
Kuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona reelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä pärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän kiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten hiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois, mutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen mies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin miehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo iäkäs perämies.
Miehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä jättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja norjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja hurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.
Silloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän, korean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta. Hänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten, kaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli haavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä perämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.
Nyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden tuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot molemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita kasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne jotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi ja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet makasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän varjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia. Perämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana, verinen pää perämiehen polvilla.
Kun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa, katsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä syöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista hiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin kiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan haavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän riemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli pysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun takanasi makaa? Paul Grien on täällä!»
Haavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli huutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.
He pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin kannelle ja vene perässä.
Kun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan, hervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen tunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui tainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui luukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin perään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul Grieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin suulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät suuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni… Minä hoidan hänet… Hän on minun ystäväni!»
Nyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka toimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.
Karl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa väsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista, milloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa. Mutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen, mitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.
Hän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen lukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli ajelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo Störtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja miten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.
Kun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi halveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista enään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat tasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin puolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna ihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi sidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.
Karl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni katsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi heistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona suustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl Kröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa tehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä aamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen uteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi, oikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»
Karl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman
Blankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»
»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika ja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan Guldt jumalinen?»
Karl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.
»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole raamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»
Kapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.
Karl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö hän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja järjestystä vähän tulisemmin kuin me.»
Kapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa rintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.
Karl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten ihmettelisi häntä.»
Kapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin oppia tuollaiselta vekaralta!»
Sitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät suurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että minä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin! Minä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi mitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin, sillä ihmisellä on pahat silmät!»
Karl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja vastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä, vaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on pahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä silmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on; eikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»
Kapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle lauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo kertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat hiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin kiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen ymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni Bosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.
Kun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona, kaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt hänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt ollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa tuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla sillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut häntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»
Karl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan olisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä ja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi huonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina on hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»
Mutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin…?» ikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi hölynpölyä.
Kun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha, valkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa, kävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa luo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä jo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä hänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen palaa kotiin.
He nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te taas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»
Hän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle ylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan lempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia tarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme, joka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme, joka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu Jumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun täytyy enemmän tarkata molempia toisia.»
Mutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei ensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi: »Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»
Silloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.
Hetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta. Hänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän käveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti hän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan etsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka ei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti ja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut Blankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!… Hehheh… Sinä narri!»
Jan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät selälleen.
»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä sinä olet tyhmä!» Ja nauroi ja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan tipo tiehensä.
Kapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta: »Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita, lähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä juoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi, jumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen tiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.
Jan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui kuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja etsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.
Hän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella äänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen: »Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän äkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja kirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa kiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»
Mutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.
Karl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi kalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta öhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut siitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti tavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä meni häneltä hullusti!»