NELJÄS LUKU.
Kun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi kaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä lähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään Blankeneseen.
Mutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön ikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren, harmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut taskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte. Koska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja rohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin ole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi Sechslingstreppen varrella.»
Hetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen seinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta, varmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja epäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi hetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen vavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta ei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan oli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän koetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä pyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois ja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi sitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko molemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi sitte Hampuriin.
Seuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten hänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti, jolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki välttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot, kirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan Jumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että hänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki tai kuolla nälkään.
Hän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen verran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla — oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti erinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että joka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti alunpitäen epäonnistuvan.
Hän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen aikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja olkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä pysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee joka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla seisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.
Hänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen edustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha akka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen sukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä — sillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa — ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän voisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään ja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein ymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen malttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot minusta.»
Nuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi, kaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt olivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut kovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka eukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi ollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa rauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien päähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.
»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.
Nuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena miehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä kulki kauvan Hollmannien asioilla.»
»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille! Niin, niin… paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin… niin! Mutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto kuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin täytyy meidän myöskin.»
Nämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset hänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä vihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista heitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista riippumaan, kunnes he kuolisivat.»
Vanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen tulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy niinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas, että minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin laivalla… aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on jotakin!»
Nuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi hän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään muualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo tehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta vuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»
Vanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi hän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin vähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin kanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan. Ja kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä. Ensinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia Amerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta Brasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut yksikään olla kehuttava!… Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin laivalla?»
»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.
»En tiedä tarkemmin.»
»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.
Brasilian rannikolle!»
»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä Blankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka sanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan hänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te Hollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä kurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä hukkumaan!»
Vanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja perinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo viisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä palvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä pilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti meklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka keskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä paljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto. Mutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään niin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa, ettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet aina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa… Kas, tuollahan hän jo tuleekin.»
Ylhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla viilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin eteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten kirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies. Hänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja kauttaaltaan rypyillä.
Vanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen työnsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs rikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»
Vanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti pientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki on ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon enemmän rahaa.»
Eukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti, ikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!… Älkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te menettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta siirtolaistaalarista?»
Vanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista killingin vaiheilla.»
»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen: »Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista aivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli, että olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te vielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt aika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää, ja aika tavalla!»
Vanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen poikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä äänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei valtion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä julkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin halutti.»
»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.
Vanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö ystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta toiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen. Mustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan… minun ei olisi pitänyt sulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän kuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»
Kuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan ja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan, ja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää! Väkevämpää tupakkaa.»
Eukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän, »siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella Brasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren nimi onkaan?»
»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää päätään.
Vanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät pystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»
Kuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä palaavan vaatimaan perintöosaansa.»
»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei suinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»
Vanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi hän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»
»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.
Henrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.
Hän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.
Siinä se oli.»
Vanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa yli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen taivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan ne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että Henrikki.»
»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu uskoa Hollmannin laivoilla… Näettekö te tämän nuoren miehen tässä? Sekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»
Vanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka mielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä kaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.
Jan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät silmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»
Vanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan hengästyneenä: »Nuo kasvot… Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän kylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli käskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»
Vanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian väkevää!» ja läksi ajamaan.
»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi isoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava mies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani, että annoin hänelle!»
»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki! Tule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät varastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten tiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän meni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä täyteen. Muuten hän on hyvä poika.»
Ja sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä, tykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön, jonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa matalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti: permanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt kuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien ikkunoiden alla.
Sitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään toi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen piipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta vähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan, nuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä: »Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»
Nuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä, niin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi hämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin kuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan olisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja mittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika hyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän palaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä penkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat. Jollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle, kun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen melkein, että saisin unta tuolla penkillä.»
Eukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes yösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata penkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn tyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä pilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni täyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika tänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se sama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»
Hän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte hän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa on, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa maailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn alle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.
Hän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen vihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan; mutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen kaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen ajatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa tietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä suotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden kasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia, sukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea vaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi. Mutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä hän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen määrään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.
Hänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin psalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään ollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi kiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.
Eukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi hän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee ravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä tietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan menevä, mutta silti hyvä poika.»
Eukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös sinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin laivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan nimeltä… Kuunteleppas nyt… noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa suurimman panoksen.»
Juopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan puskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa äänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja vanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä tulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi. Hullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.
Jo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä ruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja lausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa: »Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui raskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.
Eukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin penkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän elämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle Hollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet laivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla puhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti raataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi sinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein konein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni pohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka takaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi hän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa ja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat jo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet vieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa luissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit. Kirotut… antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä kerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä! Ja minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen kuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne! Heidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne! Kirottu maailma…!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin että rytisi.
Eukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs sinun on?»
»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen vihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»
»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!
Minkätähden sitte juuri piru?»
Nuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta isän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin lapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran satun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen eteensä.»
»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»
»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo!
En tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»
»No… no…» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä vielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»