VIIDES LUKU.
Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä. Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies, siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä. Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että ruokaa.
Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella. Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan. Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja, vaan perämiehenoppilas.
Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on naurettavaa.»
»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»
»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»
»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi sen todistaa.»
Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»
»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött…»
»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».
»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»
»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»
»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!»
Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!»
»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!»
Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.
Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.
»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»
Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.
Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen. Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi veneenrakentaja verstaaseensa.
Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen. Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.
Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi, siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!» Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.
Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti, tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti pensselillä suoraan nenän poikki.
Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo poissa.
Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.
Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.
Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin, istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.
Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.
Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.
Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»
Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?… Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan.
Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska.
Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?… Mitäs sinä sitte tahdot?»
Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän.
Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi! Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.
Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään… Miksei sitte minun?»
Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen. Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen, suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene matkoihisi!»
Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi hän menemään.
Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla! Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä sitte hänelle näytän, mikä sopii!»
Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa, katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät, ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan selväksi.