KUUDES LUKU.
Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle, mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.
Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»
Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin, järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä, risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä, välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn. Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva, mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.
Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan, kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat näin likellä toisiaan.
Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.
Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo sitten ovat?»
»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'. Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'. Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»
»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva
Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»
»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö? Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä mimmoinen hän on!… Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla. Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»
Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin äskenmainituilla nimillään.
Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa, milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se kauvas yli vetten.
Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja tähyili salavihkaa kultaansa.
Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä. Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän, Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä sinulle, Eva Gött!»
Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä. Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!
Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään, että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.
Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.
Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään. »Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»
Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin, tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen. Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana norsuna.
Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.
Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme, että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi; mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset, ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi, mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan Guldtin silmiin.
Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut käsiinsä isonpurjeenkin.
Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen asiansa. Mitä se heihin kuului?…
Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä, ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin tasapainoon.
He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava. Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi mykkää, kiihkeää naurua.
Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»
He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme mukaan.»
He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan. Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut minuun!»
Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.
He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä, pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa rauhassa.
Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen? Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt, mitä hänen mielessään oli liikkunut?
Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja olihan viisi venettä likeisyydessä.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»
Tyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.»
»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta! Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja, liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan; purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti; ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot, miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»
»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»
Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.
»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött! Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»
Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»
Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat sanoneet: niin mekin ajattelimme!
Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä; se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä tienoilla.»
Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti: »Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä, hänen esi-isistään tietääkseni.»
Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus, ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas, ihmeellinen ihminen!»
»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.
»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas. Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan, saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»
»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään syytä!»
»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»
Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.
Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka, että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»
Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi: »Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun, liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»
Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»
Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian jyrkkä.»
Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan, käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä töppösilleen.
Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»
Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»
Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee porinaa!»
Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin. Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen päivällisunen.
Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot maata, Eva Gött?»
Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli oikaissut pitkäksi.
Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja liikahti.
Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin, että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt alallasi. Jos sinä liikut… niin sitä en kestä.»
Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan ole kokenut.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen, ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu jotakin kauheaa.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi hetken alallaan. Liikkui sitte taas.
Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.
Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään.
Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.
Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.
Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia.
Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö.
Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.
Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.
»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.
Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas… eikö sinua haluttaisi… tehdä matkaa Anna Hollmannilla… juuri Anna Hollmannilla?»
Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?»
Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!»
Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»
Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja… kuuleppas… Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»
Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin… niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!
Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»