SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.
Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!
Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»…
Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen edessään hirvittävä Jumalan ansa… ja hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska nähdä!
Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän köysitikapuita myöten kannelle.
Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit, tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina, paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä, sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata. Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään. Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa perästä.
Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat, nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat paikoilleen?»
Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle tämän?»
Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja paljon kylmemmin: »No niin… kyllä minä sanon sen hänelle.»
Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin, potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa», sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.
»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon», nosti lakkiaan ja palasi kannelle.
»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja yleensä…»
Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:
»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»
Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi. Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän, että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet kuolemaan.»
Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen illalliselle.
Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa, harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.
Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä, eikä hän tiedä miksi!»
Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu 'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan. Siksi että minä tahdon!»
Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta ei sanonut mitään.
»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»
Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki. Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas kaikki kuten olla pitää.»
Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin, jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää olla kuten olla pitää? Mitä?… Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan. »Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»
Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme yhdessä Anna Hollmannilla!»
»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen ihminen.»
Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.
Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli tullut pimeä.
Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.
Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.