KAHDEKSAS LUKU.
Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan, että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.
Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan. Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat niiden yläpuolella kuin rasvassa.
Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa. Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.
Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies, joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti, että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä, milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä kullanmurunen!»
Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin, kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän, vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin alla varastohuoneessa.
Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti, posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi. Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.
Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja, ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa, milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»
Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.
Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla, tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte seurasi työtä ilman lepohetkeä.
Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.
Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä, jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.
Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea, huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.
Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se kiusaa koneenkäyttäjää.»
Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee
Anna Hollmannilla!?»
»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»
»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on? Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja kolmen viikon ajan sitä kesti…»
»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»
»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia. He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla. Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista, asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä; mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»
»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»
»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen, vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»
»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»
»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille. Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä; Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa kukoisti. No niin… me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi vuodelta vaarallisemmaksi… Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla — oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»
»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä kohdannut hänet.»
»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan. Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle, paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen. He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis kyllä vielä olla elossa.»
Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on, että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä sen elukan nimi on?»
»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.
Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.
Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.
Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.
»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä vuotta.»
Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»
»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando
Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet
Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni
olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»
Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa:
»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista hiuksenpäihini asti.»
Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin, loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee Hans Hollmann laivaan.»
Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan, taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu, hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme? Teidän syntienne tähden?»
Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi: »Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»
»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. Sitä minä tahdon!»