YHDEKSÄS LUKU.
Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.
Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja, jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja. Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle, koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli, päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon perästä.
Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.
Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he, laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin noutamaan herra Hans Hollmannia.
Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa, ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen, toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.
Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot. Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle, samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi, 'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen tai serkun poika.
Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille? Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!» Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»
Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan, silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske yksin Jan Guldtia… Kaikki huonot retket… Kun Jan Guldt ja Henrikki Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin. Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli. Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle… Biscayassa… että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä, sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita…» Hän huusi ääneen ja kieritteli kauheissa tuskissa.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.
»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi, että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja mielensä… ja hyppäsi yli syrjän… Sanottiin, että hän oli tehnyt itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa, jotka ajelehtivat pitkin vettä.»
»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä kovakouraisesti sinne tänne.
»Ajattelin aina…» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa, jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä! Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa, epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.
Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa: »Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa. Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa… Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen… koko minun elämäni lokaan ja vereen… Noita kasvoja!… Kaikki nämä vuodet!… Ja kuinka tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä… Hans Hollmannin pitää hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja kieritteli maassa.
Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.
Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.
Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta! Ja jos niin käykin… ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani! En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen… jos niiksi tulee… kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä toisempaa kieltä… jos asian on määrä mennä sitä tietä!»
Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla; hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.
Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä. Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta. Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.
Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta: »Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden, jonka tila on vähän huolestuttava… mutta se paranee vähitellen. Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin niillä muillakin laivoilla…»
Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja kylmän odottavana.
Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus, ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.
Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa! Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat, jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat, joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»
Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku. Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on sanottu minulle koulussa… leikkikentällä… jo kolme kertaa.»
Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.
»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat. Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»
Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä — jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä hieno kuin muutkin.»
Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden laivoilla.»
»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei minulle voida valehdella.»
»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua… Kas, nyt on matkalaukkusi auki… Nyt minä menen…» Ja kauniilla valkoisella nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen, nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja punertavista hiuksistaan.
Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan, pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan, pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi ihmisiksi! Katsos, niin ovat asiat!»
Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa, sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»
Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö hukkuisin? Minä… Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa Hän nähdä!»