KYMMENES LUKU.
Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa; mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen vakava sysäys ajaisi syvyyteen.
Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen? Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen, joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole! Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»
Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa, ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.
He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen; ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.
Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään, ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin, pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja, rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa: neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina, tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.
Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen, ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.
Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko, seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat, Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin vahvoina vartioina pyhäkön ääressä.
»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan. Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen, näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren. Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»
Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»
Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen: »Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!… Tai kyllä, sentään. Kun me molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle: 'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan. Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti, aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita, hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että kaikki käy hyvin.»
Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt, sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä, että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee yhtiöstä.’
Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?
Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa, ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on vanhurskaille luvattu.
Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti, vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia. Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta. Silloin tuli myrsky.
Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees. Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa. Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.
Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit. Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut, vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen lyöntejä vastaan.
Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja, jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä, etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset, luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.
Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui, vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.
Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa, kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan, Jan Guldt… eikä Hans Hollmann ole täällä.»
Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita, huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä hengissä!»
He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta, karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen koneistoa.
Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä, totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.
He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa. Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan myrskyä vastaan.
Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja makasi täysin avuttomana poikin merta.
Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia paikalle.
Pieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!»
Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla. Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.
Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.
Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.
Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien, jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.
Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista komentoa ja meni takaisin alas.
Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle, missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.
Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»
He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»
Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti
itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!
Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!
Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»
Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin, sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa. Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.
Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja tekikin sen.»
Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan! Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme pursimiehen!»
Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä? Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»
Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun; en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme! Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!»
Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi, näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla. Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.
Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis, talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina, aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä; kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen; keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää; kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni olkapäistä, matruusien viereen.
He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä, kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi, pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen, kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä keskellä, tuijottaen merelle.
Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni. Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä… minä tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt menossa viimeinen laine. Tuossa…»
Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti. Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.
Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä; hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni… Aalto upotti hänet. Taas ylös… Mutta se oli sittenkin turhaa. Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa häntä. Mutta… hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni! Kautta kuoleman… Kautta ahtaan, tuskan portin…
Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat. Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä, toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki, sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille. Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt olisivat levänneet.
Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen. Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä oli ottanut tehtäväkseen.
Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin matkalla.