YHDESTOISTA LUKU.
Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana, jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä pursimies.
He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja varustautuivat sen varalta.
Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta. Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi heidän edessään merestä.
Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa. Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan. Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla… Mutta kukapa kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä korpit yössä vaakkuvat.
He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina, kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen arpi, jossa oli neljä puolapuuta.
»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki
Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.
Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»
Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»
»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»
Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna, nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille oikeaan aikaan.»
Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte piti tulla perille?»
»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.
Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme? Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa, ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja kirottu kuolema tulee?»
Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen kukoistavaa ja ihanaa.»
Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»
Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton? Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä, että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski häntä puulla.
Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus; mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat Hans Hollmannilla samalla kannalla.'
Ja he läksivät taasen matkaan.
Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen, voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä, kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi, toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella, nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä, joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin. Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa, — kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina, vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi takapuutarhaan päin.
Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen kanssaan.
Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin äkkiä ja niin surkealla tavalla.»
Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»
Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä että hän kuoli?»
Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat nuorena. Ja usein merelläkin.»
Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti Hollmannit! Täytyi niin käydä!'… Meitä kiroovat kovin monet ihmiset, kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme takia koko menetetyn elämänsä ajan.»
Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit sentään olemme ovelaa väkeä.»
Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias…»
Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen. Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi on pippuroituja ajatuksia.»
Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan, että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi…» Rouva katsoi häneen ja läksi ulos.
Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on, että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla… senkin vanha juoppo…» ja näpäytti sormiaan.
Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'
Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät aukenivat… ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet, viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön, jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.
Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.
Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi. Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin, kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa menevät pirstaleiksi.»
Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut. Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon. Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa, hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin mukaan.»
Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.
Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään
Syltiin.
Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt! Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit! Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt… Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.
Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.
Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.
Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista välinpitämättömyyttä.
Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi. Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.
Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää. Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.