KAHDESTOISTA LUKU.
Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla. Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet tuulenpuuskien lakattua.
Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle, kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran, muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.
Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä, arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa puolesta.
Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla, ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi. Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan: olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.
Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen, nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja läksi sitte sekin tiehensä.
Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään, että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata, sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin. Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin nakattuna, kivien keskellä?
Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä, punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.
Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään; olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän tietänyt tätä suuntaa.
Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä, osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa; mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin, eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja Lontooseen.
Vaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi, ei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä, että pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen täytyi päästää hänet menemään.
Pojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään ja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta laputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti kulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta tietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli hän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin ja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa ja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä mitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota hurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat tiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen.
Niin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla mainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli, mutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän matruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun laivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä, jossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys: »Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti heidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten kokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään lyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli tarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen penseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin häviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova elämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen sielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja ihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen puheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen kellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut.
Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta tapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä turhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska hän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen paikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution näköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen Australiaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä.
He olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän voinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli Plymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia tietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija, joka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla, mitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen ja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan englantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva ryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja heissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!»
Niin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille.
Miehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat häntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana kutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn inkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät oudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella mielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän näki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva merimies.
Kolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo tullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä, kuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he ottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee, kapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme hyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko menneisyys on hävinnyt hänen mielestään!»
Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta, suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.