KOLMASTOISTA LUKU.
Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä. Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.
Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut, syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä, jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin, joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että hän hukkuu ja eksyy sinne.
Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.
Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta, ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan, jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.
Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi: »Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.
Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa kädellään tuolin selustaa… »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.
Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat, nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä: »Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»
»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.
»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi, otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean, mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista, että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa vastaan? Mitäs te siitä sanotte?»
Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka tyrkyttää hänelle rihkamiaan.
Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan, ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne, todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun, jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun yläpuolella…»
»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori. Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.
Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle: 'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» — ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle: 'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.
Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa, nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.
Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.
Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä, nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.
Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa, huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu. Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.
Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.
Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon, joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta hän istui siellä turhaan.
Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt heloitti syksyn viimeisiä kultia.
Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä. Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.
Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.
Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä, astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä, siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.» Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.
Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen: »Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin, aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään, paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte, krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.
Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen. Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?» Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta, meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.
Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.
Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.
Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti; vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.
He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.
Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja samalla levottoman mielialan valtaan.
Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.
Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita, jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies, suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli, josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai yksitoista vuotta sitte hukkui täällä…» Nimen nieli jyrisevä aalto. »Arveltiin… miehineen päivineen… Mutta… kolmas perämies… oli nähnyt Syltillä… Keitumissa… kirkossa… Ajattele… koko yön hän oli istunut siellä… Hän on kotoisin Blankenesestä… käynyt Altonan merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi… minkätähden hän muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»
Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.
Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan. Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa. Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä, täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin… kurjalla laivalla… riehuvan raivon vallassa… Tällainen ilma tempasi minut mereen… Ikuiset voimat, sanokaa minulle… Anna Hollmann!» parkaisi hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen. »Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika! Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä… kuoleman kidassa…»
Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika… Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa alkoi valjeta päivä.